Tapaamisia

Oli synkeää ja harmaata, niin kuin Shadow Cityssä aina oli. Heidän yläpuolellaan valtavat, leijuvat kivilaatat peittivät auringon ja varastivat kaiken sen valon, jota alapuolella olisi tarvittu minkään kasvamiseen. Siinä missä ylempänä lentelivät ympäriinsä valkoiset kyyhkyt, Shadow Cityä kansoittivat haaskalinnut, korpit ja varikset, jotka tuijottivat ihmisiä nälkäisin silmin ja laskelmoiden, kuin odottaen koska joku tappaisi jonkun tai joku kuolisi jaloilleen. Shadow City ei ollut koskaan rauhallinen, mutta jotkut paikat olivat rauhallisempia kuin toiset. Talojen väliin jäävät harmaat asfalttikentät olivat nuorempien Kowloonilaisten valtaamia, ja eräällä näistä oli meneillään jalkapallo-ottelu. Nuorien kirjava joukko juoksi edestakaisin kentällä valkean nahkapallon perässä – kukaan ei kysynyt minkä nahasta pallo oli valmistettu – ja kentän laidalla joukko vanhempia, veljiä, siskoja, äitejä, isiä, tätejä ja setiä, vahti nuorten peliä, vaikka heidän huomionsa olikin suunnattu ylös, aina vaanivan vaaran suuntaan.
”Yuya! Älä juokse liian kauas edelle!” Nainen huusi, ottaen muutaman juoksuaskeleen pienen, nelivuotiaan pojan perään. Mustahiuksinen, pörröpäinen poika pysähtyi, vain tullakseen kaapatuksi lyhyen, pienikokoisen naisen syleilyyn.
”Mitä minä olen sinulle sanonut yksinään juoksentelemisesta”, nainen mutristi suutaan pojalle, joka puristi kärsinyttä pehmokania rintaansa vasten. Poika laski katseensa kanin silmiin ja leikki sen korvilla, ilmiselvästi pahoillaan huonosta käytöksestään.
”Mutta kun ne pelaa tuolla”, Yuya mutisi, kohottaen anelevan katseensa äitinsä silmiin ja hymyili enkelimäisesti, saaden äitinsäkin naurahtamaan.
”Mennäänkö katsomaan?” Mica kysyi pojaltaan, tarkastellen tuota kullankiiltoisilla, sinisillä silmillään. Pojan kasvoille syttyi innostus ja tuo heilutti jalkojaan, potkaisten vahingossa äitiään lantioon, saaden tuon irvistämään.
”Yuya! Ole varovaisempi!” Mica moitti, lähtien oikomaan kentän suuntaan.
Saapuessaan perille Mica etsi katseellaan vapaata paikkaa vanhempien keskuudesta ja huomasi, että rivissä oli ilmiselvä aukko erään miehen vieressä. Poikansa kanssa Mica hakeutui istumaan miehen viereen. Hän ei tajunnut aluksi, mutta huomatessaan Yuyan ihastelevan tuijotuksen, Mica vilkaisi vierustoveriaan ja tajusi, ettei tämä ollut ihan täysin ihminen.
”Yuya, älä tuijota”, hän sanoi pojalleen, punastuen pienesti. Yuyan tuuhea häntä kietoutui hänen äitinsä käsivarren ympärille, ja pojan kasvoille ilmestyi ujo hymy.

Rex Kyrios nojaili pihapenkin selkänojaan, käsivarret nostettuina sen päälle. Hän zoomaili mekaanisella silmällään tarkkaavaisesti nuorten poikien jalkapallo-ottelua, jossa myös sattui olemaan mukana hänen valkoisine hiuksineen massasta erottuva nuorempi veljensä Idan, joka oli nyt ottanut joukkueessaan kapteenin ja keskihyökkääjän aseman. Mikä kunnianhimoinen kaveri tuo olikaan, Rex pudisteli päätään, vilkaisten ohimennen parivaljakkoon, joka oli juuri istahtanut hänen viereensä. Hän nyökkäsi näille tervehdykseksi. Nuoren näköinen tyttö ja pieni poikalapsi, joka näytti olevan erittäin kiinnostunut hänen omituisesta silmästään. Ei mikään ihme, kaikki sitä aina katsoivat kummissaan hieman sekaisin tuntein, niin lapset kuin aikuisetkin.
” Et ole varmaan ennen nähnyt vastaavaa, nappula. Anteeksi jos pelotan sinua ”, nuorukainen heitti pojalle hymyillen, seuraten jälleen ottelua, vaikkei ollut enää edes selvillä pistetilanteesta. Väliin hän huusi muutaman kannustushuudon veljelleen, joka tuntui saavan siitä entistä enemmän itsevarmuutta, ja tarpoi kentällä pallo edellään kuin tuulispää. ” Et saa tänään sapuskaa, jos häviät tässä vaiheessa! ” Idan näytti isoveljelleen kieltä ja vielä keskisormeakin, josta tuo saisi vielä kuulla kunniansa. Hänelle tuollainen käytös oli vielä okei, mutta ei sitä kenelle tahansa kannattanut mennä ryppyilemään.
Rex kääntyi taas katsomaan vierustovereitaan, kiinnittäen nyt enemmän huomiota naiseen, joka nuoren näköisestä ulkomuodostaan huolimatta taisi olla pojan äiti. Hyvin kaunis sellainen, täytyi myöntää, tämänlaisiin ei kamalan usein törmännyt Shadow Cityssäkään.
” Kuinka vanha hän on? ”

Mica oli kovin keskittynyt seuraamaan peliä, vaikka hänenkin katseensa – monien muiden vanhempien tavoin – häilähteli aina välillä kentän laidoille ja rakennusten väliin jääviin rakoihin, jotka johtivat lukemattomille sivukaduille. Micaa ei niillä kaduilla nähty, ei sen jälkeen, mitä hänelle oli tapahtunut. Keskittymisestään johtuen Mica säpsähti pienesti tajutessaan, että mies hänen vierellään oli puhunut hänelle.
Mican kirkkaanväriset, suuret silmät suuntautuivat kohti miestä, kohdaten pelottomina tuon mekaanisen katseen ja ihmisemmän silmän. Mica oli juuri avaamassa suunsa kun Yuya tyrkkäsi esiin nelisormisen, meridinmäisen kätensä.
”Neljä!” Yuya sanoi hymyillen terävähampaista hymyään ja heilutteli jalkojaan äitinsä sylissä. Mican kasvoille levisi pelästynyt ilme, ja hän nappasi äkkiä otteen Yuyan nelisormisesta kädestä, painaen sen piiloon rintaansa vasten.
”Yuya”, Mica kuiskasi, painaen otsansa vasten pojan otsaa, ”sinun täytyy olla varovainen.” Nainen vilkaisi ympärilleen ja sitten mieheen, kasvoillaan puolusteleva, hieman hyökkääväkin ilme.
”Hän on neljän”, Mica vahvisti sitten, tutkien miehen reaktiota. Mitä tuo sanoisi? Oliko tämäkin niitä tyyppejä, jotka vihasivat kaikkea ja kaikkia mikä ei ollut ihminen? Jokin Mican takaraivossa tosin sanoi, ettei tämä mies ollut aivan ihminen, hänkään.

Naisen reaktio ei ollut niinkään yllättävä, tuon katsoessa Rexiä hyvin varautuneesti ja pitäessä poikaansa tiukasti sylissään. Ehkä ainut syy ei ollut vain hänen uhkaava ulkomuotonsa, vaan myös heidän oma olemuksensa, joka oli saattanut aina tähän asti aiheuttaa heille hankaluuksia.
Jos totta puhuttiin, kyborginuorukainen ei alkuunkaan vieroksunut tai tuntenut kuvotusta heitä kohtaan, vaikkei ollut kovinkaan usein vastaavanlaisia nähnytkään. Oikeastaan hän pystyi tuntemaan jonkinlaista samankaltaisuutta heidän kanssaan, vaikka olivatkin tavanneet vasta muutamia minuutteja sitten. Normaalisti Rex olisi myös vähän varautunut, Kowloonissa kun ei edes naispuolisista olennoista tiennyt, mitä näillä oli mielessä, mutta tämä yksilö ei aiheuttanut pienokaisineen sellaista epäilyttävää tunnetta.
” Ole ihan rauhassa vain. Minulla jos kenellä ei ole mitään oikeutta alkaa solvata teitä. Enkä näe siihen syytäkään ”, Rex hymyili vinosti, katsoen poikaa, joka ei millään meinannut pysyä paikoillaan äitinsä sylissä. ” Hän muistuttaa ihan Idania, pikkuveljeäni siis. Hän oli samanlainen pienenä, eikä kyllä kasvettuaankaan meinaa pysyä aloillaan, aina aiheuttamassa minulle hankaluuksia ”, tuo jatkoi, viitaten veljeensä, joka oli juuri onnistunut varastamaan pallon vastustajalta.

Mican omatunto pisti häntä ilkeästi, kun mies sitten sanoi, ettei aikonut heille pahaa. Nainen kun oli vain tottunut olettamaan aina pahinta, mitä Yuyaan tuli. Hänen kirkkaat silmäänsä suuntautuivat kentälle, etsien miehen pikkuveljeä. Mica hymyili pienesti, nähdessään valkeahiuksisen nuorukaisen, joka juoksi pallon perässä muiden tavoin. Hän vilkaisi mieheen, ja nyökkäsi sitten.
”Yuyallakin on loputtomasti energiaa”, Mica sanoi, sipaisten toisella kädellään mustia hiussuortuvia kasvoiltaan. Vaikka lyhyemmät hiukset normaalisti peittivät suipot, silkinpehmeän turkin peittämät korvat, ne nyt vilahtivat esiin, Mican rentoutuessa silminnähden. Yuyakin huomasi muutoksen äidissään ja kihersi, ojentaen nelisormiset kätensä koskettamaan äitinsä kasvojen pehmoista ihoa. Pehmokani keikahti pojan sylissä, saaden sekä pojan, että tuon äidin kädet singahtamaan ottamaan sitä vastaan.
”Yuya!” Mica nauroi, pienen pojan napatessa otteen äitinsä kädestä pehmokanin sijaan. Poikakin huomasi erheensä ja nauroi, puristaen sitten kanin syliinsä. Pojan huomio kohdistui jälleen mieheen ja tuon mekaaniseen silmään.
”Onko tuo ihan oikea?” Poika kysyi, osoittaen silmää. Mica punastui ja nappasi jälleen poikaa kädestä.
”Yuya, osoittaminen on rumaa”, hän moitti hiljaa poikaa, vilkaisten miestä nähdäkseen josko tuo oli pistänyt pahakseen.

Nuorukainen tunsi olonsa hieman nostalgiseksi, katsoessaan sivusilmällä noita kahta, joiden välit tuntuivat olevan todella läheiset. Elivätkö kenties kahden kesken? Se nyt ei ollut hänen asiansa, mutta näin yhtäkkiä hänelle tuli sellainen tunne. Muistuttivat häntä kovasti hänen elämänsä alkutaipaleista, jotka hän oli viettänyt vanhempiensa kanssa..
Rex heräsi muistelmistaan, kun kuuli pojan kysymyksen. Hän siirsi jälleen kullanruskean ja punaisen katseensa tuohon.
” Niin oikea kuin voi olla, kokeile vaikka, jos et usko ”, tuo sanoi haastavasti, nojautuen pojan puoleen, jotta tuo ylettyisi koskettamaan hänen mekaanista silmäänsä, joka näytti läheltä käsin varmaan jopa pelottavammalta, sen zoomaillessa kokoajan itsekseen ja punaisen värin välkkyessä pienessä iiriksentapaisessa osassa. Hän oli vetänyt takkinsa hihat alas ja nahkaiset ajohanskat verhosivat kättä, jotta mekaaninen käsivarsi ei paistaisi joka puolelle. Paikalla oli nuoria lapsia, joten hän yritti säästää nämä turhalta ihmettelyltä – silmässäkin oli jo liikaa.
” Uh.. anteeksi, olen Rex, Rex Kyrios. Kowloonissahan sitä ollaan, mutta ei täälläkään sentään sovi käytöstapoja unohtaa naisten seurassa! ” Rex yleensä oli aika harvoin ollut naisten seurassa – hänen ulkonäkönsä ei välttämättä ollut mikään houkuttelevin neitokaisten mielestä, vaikka tokihan jotkut siitä pitivätkin. Ei nuorukainen silmää lukuun ottamatta kuitenkaan niin pahan näköinen ollut, kiitos tazzyrialaisten juuriensa.

Mica seurasi toivoton ilme kasvoillaan, kun Yuya ojensi nelisormisen kätensä ja kosketti pienillä lapsensormillaan miehen mekaanista silmää ja nauroi sitten päälle, koskettaen vielä uudestaan.
”Minun äidilläkin on robottiosia”, Yuya kujersi, hymyillen äidilleen salaliittolaisen tavoin. Mica sulki hetkeksi silmänsä ja hymyili sitten miehelle.
”Minä olen Mica Sable”, hän esittäytyi, nyökäyttäen päätään, ja vinkkasi sitten lapseen, ”ja tämä on Yuya Sable, neljä vuotta ja hömelö höpöttäjä niin kuin kävi selväksi”, Mica sanoi, nauraen. Yuya soi äidilleen katseen, joka kuvasti syvää järkytystä niin kuin lapsi vain voi sitä tuntea. Vaivihkaa Mica tarkasteli Rexiksi esittäytynyttä, ja tuumasi mielessään, että tämähän oli varsin sulava lasten seurassa. Mokoma ajatus sai Mican hetkeksi hämilleen ja sinä aikana Yuya oli ehtinyt jo kiemurrella tiehensä hänen sylistään ja oli kovaa kyytiä matkalla Rexin polvelle, eikä Mica voinut kuin lätkäistä kätensä kasvoilleen, häveten poikansa tunkeilevaa käytöstä. Hän ei tiennyt mitä olisi oikein tehnyt, sillä hän tiesi kyllä, ettei Yuyaa saisi millään nyt takaisin saamatta tuota itkemään.
Yuyaa sen sijaan ei tuntunut lainkaan häiritsevän, pojan istahtaessa miehen syliin ja hymyillessä enkelimäisesti, pupua sylissään rutistaen.
”Sinä olet nätti”, Yuya tuumasi, tuijotellen ihastuksissaan ylöspäin, kohti mekaanista silmää.

Siinä missä tämä Mica näytti häpeävän suuresti poikansa puolesta, oli Rex mielissään, mutta myös hämillään siitä, kuinka pelon sijaan lapsi oli kiinnostunut hänestä – tai enemmänkin hänen silmästään. Hän tuki kädellään pojan selkää, jottei tuo tippuisi kaikelta pyörimiseltään, vinkaten vielä Micalle, ettei tästä ollut mitään haittaa.
” Yuya, nuo sanat sinun täytyy säästää jollekin oikeasti nätille tytölle, eikä tuhlata tällaiseen vanhaan rojukasaan kuin minä ”, nuorukainen opasti näin kuin mies miehelle, vilkaisten Micaan. ” Äitisikin olisi varmasti hyvin otettu, jos sanoisit hänelle niin, mitä luulet? ”
Näin ulkoisesti tuossa neidossa ei kyllä näkynyt olevan minkäänlaisia merkittävästi korostuvia mekaanisia osia, mutta jos poika kerran sanoi niin, täytyi niitä jossain olla. Mutta ei hän viitsinyt alkaa tiedustelemaankaan. Ehkä siksi hänen silmänsä ei pelottanut Yuyaa, kun tuo oli jo tottunut äitinsä kohdalla sellaiseen? Rex tunsi olonsa jotenkin kotoisammaksi, kun ajatteli, ettei ollut ainut tässä paikassa, joka ei koostunut kokonaan lihasta ja punaisena virtaavasta verestä.

Yuyan häntä heilui innostuneesti.
”Onko äiti sinun mielestä nätti!” Poika hihkaisi, saaden muutamat päät kääntymään kohti heitä. Mica nauroi ääneen ja vilkaisi Rexiin, muksaisten sitten kovin hellästi Yuyaa.
”Yuya, sinun täytyy oppia vähän hillitsemään kieltäsi, kuule”, Mica sanoi, hämääntymättä. Hän ei pitänyt itseään kovinkaan nättinä, mutta tiesi kyllä, että oli harvinaisen arveton – valtaosa Mican arvista oli sisäpuolella, näkymättömissä – verrattuna muihin aktiivisesti perhettään suojeleviin naisiin. Toisaalta, Micassa oli niin paljon muutakin, mitä ei olisi voinut päältä päin arvata.
Yuya jätti äitinsä täysin huomiotta ja kiehnäsi vähän lähemmäs Rexiä, kurottaen sitten kuiskaamaan tuolle.
”Minusta äiti on kauhean nätti”, Yuya supatti kuuluvasti, saaden äitinsä naurahtamaan hiljaa.
Yuyan kiusatessa Rexiä, Micalla oli rutkasti aikaa tutkailla ympäristöä, ja parannetun näköaistinsa ansiosta hän näki jotain, mitä monet muut eivät huomanneet. Kentän laidalla, romuröykkiöiden seassa hiipi tummia, uhkaavia varjoja. Mica vilkaisi Rexiin,
”Mitä tuo sinun silmäsi osaa tehdä?” Mica kysyi Yuyan pälätyksen ylitse, muka huolettomasti.
”Kuinka kauas sillä esimerkiksi näkee?” Nainen jatkoi, samaan huolettomaan sävyyn, koettaen olla säikyttämättä poikaansa, joka oli kovin herkkä useiden yhteenottojen jälkeen. Mica pelkäsi, että tästä seuraisi jälleen yksi.
”Voisitko sinä kertoa, mitä tuolla romukasassa olevan auton alla on?” Mica kysyi, luoden Rexiin merkitsevän katseen.

” Pidetään tämä meidän välisenä salaisuutena, mutta minustakin äitisi on nätti. Ole ylpeä hänestä ”, Rex muka kuiskasi Yuyalle, peitellen heidän kasvojaan kädellään Micalta. Pienten lasten seurassa Rexistä tuli itsestäänkin niin lapsenomainen..
Nuorukainen oli myös huomioinut liikettä kentän laidalla, katsoen nyt Micaa, kaiken Yuyan salaisuuksien kerronnan jäädessä kuulon ulkopuolelle. Hän tutkaili vaitonaisena rojukasaa, zoomaillen silmällään jokaiseen nurkkaan mitä sieltä löytyi. Mitään ei näkynyt toistaiseksi, mutta hän oli aivan selvästi nähnyt siellä äsken jotain, ja Mica oli huomannut sen nähtävästi myös. Rex nosti Yuyan marisemisesta huolimatta sylistään takaisin äidilleen, nousten itse ylös penkiltä. Tiesihän sen, ettei missään Shadow Cityn kolkassa voinut olla hetkeäkään rauhassa. Eikä rauhanrikkoja tullut ulos, ennen kuin joku menisi sen sieltä hakemaan.
” Käyn katsomassa. Lähtekää heti, jos ilmaantuu jotain.. erikoista ”, kyborgi sanoi, peittelemättä hieman vakavoitunutta ääntään, ” mutta ei tässä hätää ole. ”
Itse asiassa pojat ehtivät juuri lopettaa pelinsä lukuihin 5-7, ja Idan hyppi onnesta soikeana kentän keskellä, halaillen joukkuetovereitaan ja kätellen vastustajapelaajia. Rex tömisteli maihareillaan kentän reunaa pitkin, kuullessaan veljensä iloisen huudon sivultaan.
” Rex, me voitimme! Nyt saat tarjota minulle kunnon aterian! ” valkohiuksinen poika hehkutti onnessaan, mutta vakavoitui välittömästi, kun huomasi isoveljensä tuiman ilmeen.
” Mene takaisin, Idan, ja vie muut pois kentältä. Meillä on kutsumattomia vieraita. ”
Nuorempi poika katsoi veljeään hetken hiljaa ja kummissaan, mutta totteli sitten, koska vastaväitteet eivät tehoaisi Rexiin.
Juuri hän saikin käännettyä katseensa takaisin törkykasalle, kun sieltä pilkisti esiin kaksi hahmoa. Zoomailtuaan hän totesi noiden olevan jonkinlaisia sekarotuisia, epämuodostuneita sellaisia, ja se jo kertoi kaiken. Nämä tyypit olivat tulleet hakemaan tuoreita ruumiinosia, myydäkseen ne pimeässä kaupassa eteenpäin suurella hinnalla. Veivät muilta sen, mikä heillä itsellään oli ruma kuin synti.
Rex olisi toivonut selviävänsä tästä tilanteesta vähin äänin, mutta yksi näistä otuksista ehti jo hypätä niin nopeasti pois varjostaan, että hänen oli pakko toimia heti. Käsiase löysi tiensä hänen käteensä takin syövereistä, ja ensimmäinen laukaus suunnattiin tuohon ensiksi esiin tulleeseen. Valitettavasti niitä oli kaksi, ja toinen hyökkäsi yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin, kohti Rexiä, paiskautuen tuota vasten juuri kun hän veti liipaisimesta, luodin kiitäessä suoraan kohteensa ohitse. Ankarasti kiroten nuorukainen veti hihansa ylös, paljastaen mekaanisen käsivarren, joka jo säkenöi varautuneesta sähköstä, valmiina purkamaan sitä johonkin. Käsi painautui voimakkaasti otuksen kasvoja vasten, saaden sen perääntymään hieman. Toinen kiisi jo uhkaavasti kohti väkijoukkoa.

Mican kirkasvärisiin silmiin syttyi tietäväinen, huolestunut katse, kun Rex nousikin sitten yhtäkkiä paikaltaan, lähtien kentän laitaa romukasoja kohti. Nainen vilkaisi ympärilleen, napaten sitten Yuyasta kiinni.
”Yuya, sinun täytyy nyt olla kiltti poika”, Mica sanoi pojalleen, suudellen pehmeästi pojan otsaa, ”ja totella äitiä, kuuluuko? Tee niin kuin sanon.”
”Ollaanko me vaarassa?” Yuya kysyi, alahuuli väristen. Mica silitti poikansa pörröisiä hiuksia.
”Meillä ei ole mitään hätää”, nainen vakuutti, kohottaen sitten katseensa, etsien jotakuta. Idan, sekö Rexin pikkuveljen nimi oli ollut? Mica huikkasi valkohiuksisen pojan nimen ja heilautti vapaata kättään, hölkäten sitten nuorukaisen luokse.
”Vahdi Yuyaa puolestani. Autan veljeäsi hoitamaan tämän”, Mica sanoi, ojentaen venkoilevan neljävuotiaan Rexin pikkuveljelle. Yuya ei oikeastaan käsittänyt vaaraa, eikä poikaa suinkaan pelottanut.
”Äiti!” Yuya huusi, kun Mica oli jo lähdössä kohti kentän toista laitaa. Mica kääntyi, vilkuttaakseen pojalleen, mutta nauroikin tuon ilmeelle. Hän oli nähnyt Yuyan ilmeen niin monta kertaa, että tunnisti sen jo.
Mica saattoi näyttää pieneltä ja vaarattomalta sellaisena kuin oli, mutta lukuisien laboratoriokokeiden jälkeen Micassa ei ollut juuri soluakaan jäljellä, jota hän ei olisi voinut muuttaa magiallaan. Mica puristi kätensä nyrkkiin ja vei ne kasvojensa eteen, painuen hieman kumaraan. Sinertävänpunainen valo ympäröi hänet, elohopeankaltaisen aineen puskiessa ulos hänestä, läpi ihon ja vaatteiden ja ympäröiden hänet, muodostaen panssarin, joka muokkasi hänestä meridinin näköisen, vahvoine jalkoineen ja pitkine, voimakkaine häntineen. Mican mustat hiukset vaihtoivat väriä valkeaan, ja hänen korvansa venyivät mittaa, kasvaen suuriksi, valkean turkin peittämiksi eläimenkorviksi. Nestemäinen metalli kiemursi hänen kasvoilleen ja muodosti jonkinlaisen kypärän, joka suojasi hänen kasvojaan.
Muodonmuutoksen mentyä ohitse Mica hymyili pojalleen ja vilkutti, lähtien juoksemaan tassumaisilla jaloillaan kentän poikki kohti romukasoja. Yuya tuijotti äitinsä perään ihastuksissaan, vilkaisten sitten Idania.
”Minun äiti on ihan kaikkein paras”, Yuya sanoi ylpeänä.
Mican voimakas, valkean turkin peittämä ja nelisorminen nyrkki iskeytyi Rexin ohitse juosseen otuksen kylkeen, aiheuttaen rusahduksen. Vahva häntä heilahti kaaressa ja liiskasi otuksen kallon vasten asfalttia, leväyttäen pääkallon sisuksen pitkin mustaa maata. Verta tippuen hänen häntänsä kaareutui hänen takanaan, jättäen veriroiskeita ja aivolimaläikkiä asfaltille. Mican kädet puristuivat nyrkkiin ja hän painui jännittyneeseen, taisteluvalmiiseen kyyryyn. Kasvosuojuksen lävitse Mica kohtasi Rexin katseen ja hymyili.
”Ihan tyhmää, että sinä saisit kaiken huvin itsellesi, Rex”, Mica tuumasi hiljaa, tassuttaen pehmeästi miehen luokse ja tutkaillen romukasaa. Niitä oli lisää, hän haistoi niiden mädäntyneen, viemärimäisen hajun.

Rex oli jo huutamassa Micalle jotain, jotta tuo menisi turvaan kentältä, mutta naisen yhtäkkinen muodonmuutos hiljensi hänet. Tämä näytti olevan jotain aivan muuta, mitä antoi aluksi olettaa.
Tappeleminen näytti onnistuvan kovinkin ongelmitta sillä suunnalla, joten Rexin täytyi nyt keskittyä hoitelemaan oma vastuksensa, joka himoitseva katse silmissään ja kuola suustaan valuen oli täydessä valmiudessa uusintahyökkäykseen, hiipien hänen sivulleen, Rexin itse siirtyessä kauemmas, valmistautuakseen purkamaan kätensä sähköä. ” Mene sinä takaisin varjoihisi, kurja, täältä ei irtoa sinulle asti mitään ”, kyborgi murisi uhkaavasti otukselle, joka vain hohotti pahaenteisesti takaisin. Käsi oli ehtinyt varautua nyt sen verran, että sillä saisi tainnutettua kohteen, joten Rex kävi heti hyökkäykseen.
Olio oli juuri loikkaamassa pakoon, mutta hän ehti saada sitä sopivasti kurkusta kiinni, heittäen sen voimalla maahan sähköiskun saattelemana. Ruho paiskautui maata vasten muutaman metrin päähän, tehden asfalttiin syvän uran mennessään. Rex oli jo tähtäämässä uudelleen pitkäpiippuisella aseellaan vastukseensa, mutta tuo ehti yllättäen pompata takaisin ilmaan, ja oli vain sekunneista kiinni, ehtisikö hän osua siihen ajoissa. Onnekseen hän ehti juuri ja juuri tähdätä otuksen yläpuoleltaan lähestyvään mahaan, parin luodin lävistäessä sen hänen silmiensä edessä. Mustaa verta ja sisälmyksiä lenteli pitkin poikin, myös Rex sai osansa niistä, ennestään mustan takin saadessa hieman koristetta verestä ja suolenpätkistä. Mutta se oli sen arvoista, sillä kohde oli nyt eliminoitu. Toistaiseksi.
Takkiaan ylimääräisistä suolista puhdistellen hän katsoi Micaan, joka oli saapunut nyt hänen luokseen. Nuorukainen hymähti vinosti hymyillen. ” Sinussa piili varsin yllättäviä voimia. Mielenkiintoista. ” Jos Mica jo muutenkin oli erikoinen ilmestys näin yleensä, niin tämä oli jo kaiken huippu. Nyt hän halusi ehdottomasti tietää lisää näistä kahdesta.
Myös Rex oli huomioinut, etteivät vastustajien määrä jäänyt vain kahteen, täytyi olla ainakin yksi lisää.
” Olisi kunnia hoidella nämä viimeisetkin sinun rinnallasi, Mica Sable. Käydäänkö toimeen? ”
Tällä välin Idan piteli pientä Yuyaa sylissään, turvassa kentän ulkopuolella, puhkuen innosta.
” Sinun äitisi on ihan hiton siisti! ”

Mican nelisormiset kädet avautuivat ja puristuivat jälleen hitaasti nyrkkiin, hänen tuijottaessaan kirkkailla silmillään romukasoja. Tuuli tanssitti pitkiä, valkeita hiuksia ja naisen sieraimet värähtelivät, analysoiden ilmassa leijuvia tuoksuja ja hajuja – eritoten sitä mädäntynyttä löyhkää, joka romukasojen suunnalta leijui – ja hänen korvansa pysyivät terävöityneinä, värähdellen välillä, niiden napatessa jonkin asiaankuulumattoman äänen. Naisen katse liukui Rexiin ja hän nyökäytti vakavana päätään.
”Palveluksessanne, Rex Kyrios”, Mica sanoi, hymyillen ja kumartaen kevyesti päätään. Mica otti muutaman notkean, joustavan askeleen kohti romukasoja ja pysähtyi, pitkä, metallinen häntä hänen liikkeitään tasapainottaen. Hän painui hieman etukyyryyn, heilauttaen korviaan.
”Nyt ne tulevat”, Mica sanoi hiljaa, kohottaen toisen käsistään vasten rintaansa ja keskittyen keräämään magiaa, joka meridineillä oli vahvaa. Oranssinhohtoinen, valkea magia kerääntyi hänen sisältään hänen käteensä, jääden leijumaan hieman hänen kämmenensä yläpuolelle. Ja sitten ensimmäinen niistä jo hyökkäsikin romujen lomasta kohti häntä. Mica sinkosi energiapallon kohti otusta, joka väisti sen ja loikkasi kohti naista. Mica loikkasi voltilla taaksepäin, sivaltaen hännällään kohti epämuodostunutta olentoa, joka loikkasi sivuun hänen tieltään, napaten hampaillaan otteen hänen hännästään. Mica heilautti häntäänsä, murskaten olennon vasten asfalttia luiden rutinan saattelemana. Mica ravisti häntäänsä saadakseen otuksen päästämään irti, mutta päätyikin vain repimään olennon pään irti. Musta veri pulppusi asfaltille ryöppyinä, niin olennon ruumiista kuin päästäkin. Mica irvisti, heilauttaen häntäänsä kaaressa niin, että kuollut pää lensi kohti muita hyökkääviä hirviöitä. Niitä oli enemmän kuin hän oli odottanut, varmasti enemmän kuin Rexkään oli odottanut, mutta he pärjäisivät kyllä.

Rex oli ärsyyntynyt siitä, että nämä elukat olivat raahanneet ruhonsa paikalle juuri, kun luuli saavansa hetken edes olla rauhassa ilman turhaa hämminkiä ja nauttia lämpimästä ja leppoisasta ilmapiiristä, jonka muut perheet ja lasten nauravat kasvot saivat aikaan. Nyt nämä lapset oli viety peloissaan turvaan, ja taistelu oli käynnissä.
Mies nosti nopealla refleksillä mekaanisen kätensä kasvojensa suojaksi, jonkin terävän esineen lentäessä kohti. Se osui käsivarteen ja kimposi siitä jonnekin sivulle, yhden otuksen jo ryömiessä maata myöten salakavalasti, selvästi aikeissaan hyökätä uudelleen. Rex oletti olevansa hyökkäyksen kohde, mutta toisin kävi, kun otus sinkosikin kohti Micaa, joka vielä hoiteli omaa vastustajaansa. Kyborgille tuli kiire saada se kiinni ajoissa, joten ase olisi siinä tilanteessa hyvä valinta – panoksia tosin oli enää vain pari jäljellä. Hän juoksi otuksen perässä, koittaen tähdätä sen oikeaan jalkaan. Tähtäys oli hankalampaa vauhdissa, mutta onnekkaasti luoti kuitenkin läpäisi kohteen, sen kaatuessa kouristellen maahan. Tästä Rex sai sopivan etumatkan ja saavuttikin Mican, joka oli jo pistänyt toisen otuksen palasiksi verta säästelemättä. Mies kietoi kätensä naisen ympärille, pidätellen toisella ampumaansa oliota, joka oli vironnut jo äskeisestä, työntäen nyt epämuodostuneita kasvojaan Rexin mekaanista kättä vasten, johon tämä latasi parhaillaan suurta määrää energiaa – se varmasti hoitelisi homman lopullisesti. Ja hoitelikin, kun sähkö purkautui käden mekaanisista uumenista suoraan otuksen kasvoihin, sen vääntyessä entistä rumempaan ilmeeseen tuskasta ja kärventyessä tunnistamattomaksi hetkessä. Ruho mätkähti maahan koristen ja kituen, Rex päätti kuitenkin päästää sen tuskistaan, tuhlasi yhden viimeisistä luodeista sen päähän. Hiljaisuus laskeutui, ja pystyttiin toteamaan, että vaara oli tältä osalta viimein ohi. Nuorukainen ei havainnut romukasassa eikä muualla kentän ympäristössä erikoista liikehdintää, joten hellitti kätensä otteen naisesta ja vei sen tuon olkapäälle. ” Olethan kunnossa? ” tämä kysyi vakavana, tutkaillen mekaanisen silmänsä punaisella katseella naisen kehoa. Jos jotain kipua ilmenisi, hän takuulla alkaisi tuntea huonoa omaatuntoa, kun ei ollut auttanut Micaa heti. Muiden hyvinvointi oli ensisijaista Rexille.
” Isoveli! ” kuului Idanin kaikuva ääni heidän takaansa, tuon juostessa heitä kohti Yuya mukanaan, pitäen tätä kädestä. Rex kääntyi katsomaan tulijoihin, nostaen pikkuveljelleen peukalon merkiksi, että homma oli hanskassa. Pojatkin näyttivät olevan kunnossa, Luojan kiitos.

Mica säpsähti pienesti tuntiessaan Rexin käsivarret ympärillään. Hänen suuret silmänsä vilkaisivat nopeasti visiirin suojista miestä, joka ilmiselvästi oli siinä vain auttaakseen, ei minkään pimeän taka-ajatuksen ajamana. Kun hyökkäys oli sitten vihdoin ohi, Mica imi sisäänsä elohopean kaltaisen metallin, palautuen pieneksi, suloiseksi, nuoreksi naiseksi, ja kääntyi siihen suuntaan, jonne he olivat lapset jättäneet. Nähdessään Yuyan kunnossa ja turvassa Mican silmiin kohosivat kyyneleet ja hän harppoi poikansa luokse, napaten tuon syliinsä ja halaten poikaa tiukasti. Yuya kiersi häntänsä Mican käsivarren ympäri ja halasi äitinsä kaulaa pienillä käsivarsillaan.
”Sinä olet kauhean siisti!” Yuya sanoi äidilleen nauraen, saaden äitinsäkin nauramaan kyyneltensä lomasta. Yuya tarkasteli hetken aikaa äitiään ja kosketti sitten tuon poskea.
”Sinussa on verta”, Yuya totesi hiljaa, koettaen koskettaa etusormellaan äitinsä poskella olevaa tummaa, hiljaa valuvaa veriläikkää. Tummanpunainen, miltein musta ja paksu veri ei ollut Mican, joten nainen otti hellän otteen poikansa kädestä ja pudisti päätään.
”Se ei ole turvallista, Yuya. Minä en halua, että sinä kosket siihen”, Mica sanoi, suukottaen poikaansa hellästi otsalle ja kääntyen sitten vilkaisemaan olkansa ylitse Rexiä.
”Kiitos avustasi, Rex”, nainen kumarsi päätään kiitokseksi, saaden Yuyankin kumartamaan. Meridinien hyvät tavat istuivat tiukassa. Mica silitti siroilla sormillaan poikansa kapeaa selkää, vilkaisten Idaniin.
”Kiitos sinullekin, Idan, kun pidit Yuyasta huolta sen aikaa kun veljesi ja minä… niin”, Mica kumarsi päätään myös Idanille, Yuyan seuratessa äitinsä esimerkkiä. Yuyan tuuhea häntä heilahti kaaressa sipaisten äitinsä vatsaa, saaden tuon hihittämään huolimatta muodollisesta tilanteesta. Yuyakin kihersi suoden Idanille ja Rexille lapsenomaisen, iloa ja elinvoimaa täynnä olevan puolihampaattoman hymynsä.
Mica vilkaisi jonnekin kentän toiselle laidalle, vain huomatakseen, että keitä muita paikalla olikaan ollut, he olivat häipyneet lapsineen ja sisaruksineen jo kauan sitten. Kowloonissa ei ollut monia, jotka todella halusivat taistella oman nahkansa puolesta, vaan mieluummin pakenivat ja piiloutuivat, uudestaan ja uudestaan. Tottahan he saattoivat elää vuoden, viisi, kymmenenkin vuotta heitä itseään ja perheitään puolustavia pidempään, mutta millaista elämää se oli, olla ainaisessa paossa?
”Tahtoisitteko te tulla meille syömään?” Yuya kysyi, ja Mica hätkähti hereille mietteistään, vilkaisten ensin häkeltyneenä poikaansa ja sitten kahta nuorta miestä.

Helpottuneena Rex katsoi Mican ja Yuyan syleilyä, pörröttäen viereensä ilmestyneen pikkuveljensä valkeaa hiuspehkoa. Hän oli jo hetken pelännyt, että Idan olisi heittäytynyt jääräpäiseksi ja jäänyt heidän avukseen, vaikka todellisuudessa olisi ollut vain tiellä, mutta poika itse luuli olevansa tarpeeksi vanha ja vahva puolustaakseen muita veljensä rinnalla. Oli parempi näin, että pieni lapsi sai jonkun turvakseen, kun vanhemmat hoitelivat likaisen työn.
Kyborgi vastasi pienellä nyökkäyksellä naiselle, Idanin rapsutellessa takaraivoaan vaivaantuneesti. ” Olimme molemmat vain aivan innoissamme, rökitit ne vääristyneet kasvot vielä pahempaan kuntoon ihan olan takaa! ” valkopää innostui hehkuttamaan, alkaen matkia kaikkia niitä liikkeitä, joita Mica oli tapellessaan tehnyt. Isoveli pudisteli päätään, tarttuen pienempää niskasta kiinni, jotta tuo vähän rauhoittuisi jälleen.
” Pääasia, että kaikki ovat näillä näkymin kunnossa. Vaikea kyllä mennä lopuista sanomaan, kun tunnumme olevan ainoat paikalla olevat ”, tummahiuksinen nuorukainen tuumasi ympärilleen pälyillen, jonka tuloksena selvisi, ettei siellä tosissaan enää ollut muita.
Idan oli taas aloittamassa innokasta selostustaan, kun pieni Yuya ehti avata suunsa ensin. Rex vilkaisi hieman epäilevästi Micaa, josta ei kuitenkaan edes ottanut selvää, oliko se heille sopivaa tulla. Idan ainakin innostui ehdotuksesta välittömästi, ihan vain siinäkin toivossa, että saisi kuulla lisää Mican erikoisista kyvyistä. Kyborgi epäröi ja mietti hetken, mitä hänen pitäisi sanoa. ” Jos äitisi vain suostuu ruokkimaan kahta katurakkia, ei meillä kai ole mitään syytä kieltäytyäkään? ” Mies hymyili pienesti kaksikolle, kääntyessään vetämään nahkaisen hanskan ja takin hihan takaisin kätensä suojaksi, jonka hän oli epähuomiossa jättänyt aiemmin tekemättä.

Mica vilkaisi Yuyaan hymyillen.
”Olisiko se sinusta mukavaa?” Mica tiedusteli pikkumeridiniltä, joka heilutteli innoissaan kolmisormisia käsiään ja kiljui riemusta. Mica nauroi pojalleen ja puristi tuota hieman tiukemmin sylissään saadakseen tuon rauhoittumaan ja samalla varoen tiputtamasta lasta tuon rimpuillessa niin kovasti innostuksissaan. Häntä imarteli jossain määrin Idanin hänelle suoma huomio, mutta häntä samaan aikaan häiritsi se, kuinka paljon kaksi täysin ventovierasta hänestä tiesivät jo nyt. Ehkäpä hän hämmennyksestään johtuen ei huomannut naista, joka oli ilmestynyt kentän laidalle.
Kentän laidalla seisova nainen oli vain hieman yli 170-sentin ja hänen tumman mahonginpunaiset hiuksensa valuivat hänen selkäänsä pitkin sekalaisina laineina ja kiharoina, ulottuen juuri ja juuri lapaluiden alapuolelle. Hänen kirsikanpunaisilla huulillaan karehti pieni hymy hänen katsellessaan tuttuja kasvoja vuosikausien takaa. Idanin valkeat hiukset eivät olleet paljoa muuttuneet, mutta Rex oli kasvanut mieheksi. Viennaa nauratti, sillä hän muisti Rexin yhä tuon teini-iän kauhukausilta, ajalta, jolloin he olivat viimeksi nähneet. Ja siitä oli jo kauan. Viennan tyylikkäät nahkasaappaat saivat hänet liikkeelle ja kuljettivat häntä kentän poikki kohti kentällä seisovia hahmoja.
Mica sai vihdoin koottua itsensä vastatakseen Rexin ystävälliseen tiedusteluun, ja hymyili.
”Totta kai se sopii”, hän sanoi hymyillen, ”te urheat miehet kun pelastitte meidät pahasta liemestä”, Mica nauroi, kutittaen poikaansa vatsasta, ”vai mitä, Yuyaseni?”
”Nainen!” Yuya hihkui äitinsä sylissä, saaden Mican hämmentymään hetkeksi, ennen kuin tuo älysi pojan osoittavan hänen olkansa ylitse. Mica kääntyi katsomaan, eikä tiennyt miten olisi reagoinut tuntemattoman naisen päättäväisiin askeleisiin, jotka olivat suuntautuneet heidän luokseen.
Vienna nappasi aurinkolaseistaan – oikeastaan melko tarpeeton asuste Shadow Cityssä – otteen ja työnsi ne silmiltään ylös, pyyhkäisten samalla sivuun joitakin pitkiä, kasvoilleen laskeutuneita suortuvia. Hän suuntasi katseensa ensin naiseen, joka piteli poikaa sylissään ja sitten Rexiin, joka ei vaikuttanut tunnistavan häntä. Lopulta Viennan katse löysi Idanin ja nainen pysähtyi jonkin matkan päähän ryhmästä, odottaen, että nuori poika tunnistaisi hänet.

Rex oli jo ehtinyt huomioida tuntemattoman naisen, ennen kuin Yuya siitä pääsi kaikille ilmoittamaan. Hän katsoi tuota, tutkaili ja etsi mahdollisia aseita tai muita vaaratekijöitä tuon keholta, joiden paikantamisessa mekaaninen silmä ominaisuuksineen oli varsin hyvä olemassa loppujen lopuksi. Kukaan ei hiiskunutkaan naisen yhä lähestyessä, mies alkoi jo hamuilla asetta takkinsa syövereistä kaiken varalle, kun vaaleahiuksinen Idan hihkaisi yllättyneenä. Rex kuitenkin otti tämän eri tavalla, kuin oli tarkoitettu, ja veti aseen lopulta rinnalleen. Idan huomasi tämän, silmien laajetessa suorastaan kauhusta.
” Älä, Rex! Etkö sinä tunnista häntä, se on Vienna! ”
Tutunoloinen nimi iski suoraan hänen tajuntaansa, mutta hän ei siltikään pystynyt tunnistamaan tätä, ainakaan heti. Jotkin osat, hyvin tärkeätkin sellaiset, olivat kokonaan tai osittain hävinneet hänen muististaan eri syistä. Tappeluissa hän oli välillä lyönyt päänsä pahastikin, siitä seurauksena muistin menetyksiä, ja nuoruuden traumat olivat pyyhkineet niitä pois omalla tavallaan.
” Vienna..? ” tuo sanoi kysyvästi, laskematta edelleenkään asettaan, Idanin jo kovaa vauhtia juostessa kohti Viennaksi kutsuttua naista, Rex oli niin vaipunut muistinsa kaivelemiseen, ettei yrittänyt edes estää tätä. Poika näytti muistavan tämän ilman mitään ongelmia.
Mies saattoi muistaa joitakin siihen nimeen liittyen. Tazzyrian.. Hänellä oli kyllä ollut siellä eräs ystävä, joka kävi hienoa sotilaskoulua. He olivat viettäneet suurimman osan ajastaan yhdessä..
Kyborgi toljotti paikoillaan hieman kummastuneen näköisenä tästä kaikesta, odottaen että häntä valaistaisiin hieman enemmän. Hän ei vieläkään pystynyt muistamaan kaikkea.

Vienna kumartui ja sulki luokseen juosseen nuoren pojan hyväntuoksuiseen syleilyynsä. Vienna oli puolireiteen ulottuvan mustan avaruusakatemian univormuun kuuluvat takkinsa alla hoikka, jäntevä nainen, muttei häneltä puuttunut silti sukupuolelleen ominaista pehmeyttä, jota ilman hän olisi ollut varsin kylmä ja torjuva tapaus. Viennalla oli yllään Tazzyrian Space Academyn univormu kaikessa komeudessaan. Alushameet saivat univormun alaosan näyttämään koreammalta kuin se oikeastaan olikaan, ja mustalla silkkilangalla mustalle, pehmeälle pohjakankaalle kirjaillut kuviot eivät erottuneet räikeästi, mutta erottuivat kuitenkin. Vienna rutisti Idania itseään vasten, pörröttäen sitten pojan hiuksia kuin tuo olisi ollut hänenkin pikkuveljensä.
”Hei Idan”, Vienna sanoi, näpäyttäen pojan nenää etusormellaan. Viennan sormien kynnet olivat huolitellut ja viimeisen päälle laitetut, ja hänen kätensäkin tuoksuivat hyviltä. Hän hymyili pojalle aidosti ilahtunutta hymyä, joka ei juuri kavaltanut mitään siitä, mitä naisen sinivihreiden silmien takana tapahtui. Pääosaa siellä kuitenkin esitti juuri nyt pettymys siitä, ettei Rex ollut tunnistanut häntä. Vaikka olihan siitä jo aikaa.
”Sinä olet kasvanut ihan valtavasti”, Vienna sanoi hiljaa, hymyillen hiukan haikeasti. Samassa hän ojensi kätensä ja vei sen Idanin korvan taakse. Vetäessään kätensä jälleen Idanin kasvojen eteen hän piteli sormissaan hopeista tazzyrialaista kolikkoa.
”Muistatkohan sinä vielä tazzyrian valuutan, Idan?” Vienna kysyi mietteliäästi, sujauttaen Kowloonissa lähestulkoon arvottoman kolikon pojan käteen niin, että sen takana oleva vaakuna painui viileänä vasten Idanin ihoa. Vienna suoristautui ja suuntasi sitten katseen Rexiin ja Rexin vierellä seisovaan naiseen, joka piteli sylissään pientä lasta.
”Ovatko he…?” Vienna kohotti kulmiaan Idanille, viitaten pienesti Micaan ja lapseen, tiedustellen mitä ilmeisimmin josko nainen oli Rexin vaimo ja lapsi ehkäpä heidän yhteisensä. Vienna ei jäänyt odottelemaan kuitenkaan Idanin vastausta vaan laski kätensä pojan harteille ja sulki pariskunnan ja heidän väliinsä jäävän matkan tasaisin, pehmein askelin, ojentaen sitten kätensä Rexille.
”Hei Rex. Siitä on jo kauan”, Vienna sanoi hiljaa. Vaikka hänkin oli aikuistunut, muuttunut naiseksi ja sitten upseeriksi, hän oli yhä sisimmässään se sama pikkutyttö, jonka Rex oli tuntenut monia vuosia sitten. Vienna ei ollut varma aikoiko Rex tarttua hänen käteensä laisinkaan, mutta hän piti sitä ojennettuna, yhtä kaikki. Hän vilkaisi myös naiseen ja lapseen, muttei millään muulla tavoin antanut ilmi, että olisi tunnustanut heidän läsnäolonsa. Näiden kahden ei tarvinnut tietää kuka hän oli. Mitä vähemmän he tiesivät, sitä paremmassa turvassa he olivat. Mutta sitähän kukaan tässä joukossa ei voinut tietää, joten Viennan käytös saattoi vaikuttaa uskomattoman röyhkeältä.
Ja niin vaikuttikin, ainakin Mican mielestä. Nainen rutisti poikaansa sylissään, koettaen estää tuota ihastelemasta tämän vieraan naisen takkiin ommeltuja natsoja ja muita arvomerkkejä, jotka kielivät oman osansa naisen asemasta yhteiskunnassa. Micalla oli omat syynsä suhtautua epäluuloisesti viranomaisiin ja valtion palveluksessa työskenteleviin, mutta toisaalta Micalla ei ollut niin paljoa arvomerkkien tuntemusta, että hän olisi tunnistanut naisen tazzyrialaiseksi. Harmi, sillä tämä seikka olisi voinut vaikuttaa hänen ensivaikutelmaansa rutkasti. Mica seurasi katseellaan Rexin reaktiota, eikä edes uskaltanut katsoa Idaniin, joka selvästi tunsi tämän naisen ja oli ilahtunut tuon ilmaantumisesta, vaikka Mica ei kyennytkään ymmärtämään, mikä tässä kopeassa, hienostelevassa armeijaupseerissa oli niin hienoa.

Idan oli aivan tohkeissaan juuri esitetystä kolikkotempusta, eikä huomioinut enää muuta ympärillään. Hypisteli vain ja tutki kädessään olevaa kolikkoa, jota ei ollut nähnyt monen moneen vuoteen. Rex sen sijaan oli yhä vähän hämillään koko tilanteesta ja tästä naisesta, jonka hänen olisi pitänyt tunnistaa. Hän tarvitsi tähän selvennyksen hetimiten. Lukuiset arvomerkit huomioon ottaen tämä tuntui olevan joku tärkeä, kunniallinen henkilö. Kaiken lisäksi tazzyrialainen, ellei hän aivan väärässä ollut. Ei ainakaan ollut tehnyt mitään merkittävää Idania kohtaan, se sentään oli hyvä asia.
Vaistomaisesti kyborgi työnsi kevyesti pienikokoisen Mican ja Yuyan taaemmas, naisen lähestyessä nyt entisestään heitä, niin pitkälle, että oli jo aivan vastapäästä miestä. Hänellä oli yhä epäilyksensä, mutta katsoessaan naisen silmiin, tunsi hän jossain mielessään, että tämä todella oli joku, jonka hän oli tuntenut kauan sitten. Joku, josta hän oli ehkä jopa.. välittänyt valtavasti?
Kun Rex kuuli naisen mainitsevan nimensä, oli hiljaisuus hetken niin syvä, että siinä olisi voinut selkeästi kuulla nuppineulan tippuvan, mutta lopulta Rex tajusi olevansa todella töykeä, toisen vielä ojentaessa hänelle kättään. Viimein hän uskaltautui myös hivuttamaan aseen otteestaan, mutta se oli silti lähellä, jos sitä tarvittaisiinkin. Edes oman rotunsa edustajiin ei voinut aina luottaa täydellä varmuudella.
Kyborgi nosti kätensä kämmenselän otsan puolelle, suorittaen virallisen tazzyrialaisen tervehdyksen kolme keskimmäistä sormea suoristettuina, kaksi muuta lukittuina. Hän oletti naisen tunnistavan tämän, jos todella oli samaa maata heidän kanssaan. Mies laski sitten kätensä, samaan aikaan läheisestä puusta lehahtaessa lentoon varisparvi. Jopa linnut olivat tässä kirotussa paikassa säikkyjä ja peloissaan.
” On kunnia, kun teidänlaisenne tunnistaa minut. Mutta minulla ei valitettavasti ole aavistustakaan, kenelle itse puhun. Muistini on vuosien varrella pyyhkiytynyt radikaalisti.. ” mies painoi katseensa hieman häpeissään siitä, ettei todellakaan saanut päähänsä kuka tämä oli. Olisi hänen pitänyt tietää, jos Idankin tuon muisti.
” Mutta veljeni mainitsi nimenne. Vienna se oli? Ellei muistini petä jälleen. ”
Hän vilkaisi ohimennen takaviistoonsa, Micaan ja Yuyaan. Heidän täytyi olla yhtä hämillään nyt, kuin oli hänkin.

Vienna päästi huuliltaan pehmyen, aidosti ilahtuneen naurahduksen ja vastasi Rexin hyvin muodolliseen tervehdykseen samalla tavalla. Hän vilkaisi Rexin olan ylitse naista ja lasta ja kohdisti sitten jälleen katseensa Rexiin, tuon puhuessa hänelle, jatkaen muodollisuuksiaan. Jotain oli toden totta tapahtunut, sillä Rex ei tuntunut muistavan häntä ensinkään. Ja hän oli sentään elätellyt toiveita…
”Minunlaiseni? Mitä sinä sillä tarkoitat, Rex?” Vienna mutisi hiljaa, tuskin kuuluvasti. Hän loi katseensa ensin alaviistoon, mutta kohotti sitten ylpeät, kaunispiirteiset kasvonsa kohtaamaan Rexin.
”Minä olen Intergalactika Superstarin ensimmäinen perämies”, Vienna sanoi, vinkaten silmää Idanille. Superstaria ei ollut virallisesti enää olemassa, mutta oli asioita, joihin Tazzyrian Space Academyn tähtioppilaat pystyivät, etenkin jos heillä oli suhteita, kuten tällä nuorella naisella.
”Veljelläsi on nuoresta iästään huolimatta erinomainen muisti, vaikka hän oli huomattavan nuori meidän viimeksi tavatessamme. Ehkäpä hän on sitä laatua, joka ei unohda tärkeitä ihmisiä, kävi miten kävi”, nainen vilkaisi olkansa ylitse kolikolla leikkivään nuoreen poikaan ja hymyili, astellen sitten jälleen pojan luokse. Huolimatta naisen melko korkeista koroista ja jokseenkin korsettimaisesta yläosasta, Vienna kykeni liikkumaan sulavasti, eikä aikaakaan kun hän oli kyykistynyt Idanin vierelle ja sulkenut tuon jälleen syleilyynsä.
”Idan, kuule, minusta tuntuu, että veljesi on ihan tyystin unohtanut minut. Keksitkö sinä mitään, millä hänet saisi jälleen muistamaan?” Vienna tiedusteli pojalta, hänen takkinsa pitkien, hännysmäisten liepeiden laskeutuessa asfaltille hänen takanaan.

Mican kasvoille ilmestyi hieman kiukkuinen mutru, kun Rex asettui suojelemaan häntä. Eikö hän ollut jo osoittanut kyllin selkeästi osaavansa pitää huolen itsestään. Sitä paitsi, mitä harmia tällaisesta pöyhkeilevästä upseerista oli heille, heitähän oli kaksi yhtä vastaan? Mica paljasti terävät kulmahampaansa ja elohopeaa puski hänen iholleen pisaroina, jotka hän koitti pitää poissa näkyviltä. Hän ei halunnut huolestuttaa Yuyaa, joka ei tuntunut pelkäävän tätä vierasta naista juurikaan.
Mica ei kuitenkaan pitänyt tämän akan käyttäytymisestä laisinkaan. Hän luikahti Rexin ohitse, lastaan pidellen ja päästi meridineille ominaisen, säksättävän äänen, joka toimi varoituksena hyökkääville olennoille. Ääni sai vieraan naisen suoristautumaan ja suuntaamaan terävän, älykkään katseensa Micaan.
”Mitä sinä haluat, armeijan orja?” Mica kysyi hiljaa. Mikäli hänellä yhä olisi ollut meridinin turkkinsa, hän olisi nyt pörhistellyt karvojaan kasvattaakseen kokoaan ja näyttääkseen entistäkin uhkaavammalta. Mican ärtymys, epävarmuus ja ylenkatse olivat tarttumassa herkkätuntoiseen Yuyaankin, kun tuo vieras nainen sitten lopultakin puhui.

Raottaen satiininpehmeitä huuliaan Vienna aikoi sanoa ensin jotain, mutta hymyilikin vain.
”Minä olen aivan yhtä armeijan orja kuin sinäkin, nainen. Minä en tahdo sinulle pahaa”, Vienna ojensi kätensä esiin, kämmenet ylöspäin. Hänen teki mieli – enemmän kuin juuri mitään muuta – päästä eroon tästä naisesta, joka oli ehtinyt hänet reviirilleen sillä aikaa, kun hän ei ollut ollut sitä vartioimassa. Vienna oli yhä syvästi Rexiin rakastunut, ja vaikka se ei vaikuttanut millään tapaa hänen arvostelukykyynsä – tai niin Vienna kiven kovaan itselleen uskotteli – se sai hänet tuntemaan lähestulkoon mieletöntä mustasukkaisuutta. Kukaan ei ollut kertonut tämän naisen statusta Rexin nykyisessä elämässä, ja alkoi vaikuttaa siltä, että Vienna oli nyt se, joka ei ollut tervetullut.
”Tulen Tazzyriasta. Tulen aikomuksenani etsiä suojaa, turvapaikkaa. Tulen tervehtimään vanhoja ystäviäni, jotka eivät enää muista minua, pyytääkseni apua”, Vienna sanoi, taipuen muodolliseen, tazzyrialaisten avaruuspiraattien käyttämään kumarrukseen, jolla osoitettiin mitä suurinta kunnioitusta ja vannottiin uskollisuutta – ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.
”Minä en voi puhua asiasta tämän enempää, en ainakaan tässä. Minä anelen sinua, Rex Kyrios, niin totta kuin minä olen Vienna Lafaette, Jay ja Juniper Lafaetten ainoa tytär ja edesmenneen avaruuskapteeni Reina Kyrioksen ilma-aluksen hallussapitäjä, ottamaan minut suojaasi. Minun täytyy myöntää, että toivoin hieman lämpimämpää vastaanottoa, mutta minun on tyytyminen siihen, mitä sinä osakseni suot, Rex”, Vienna päätti korulauseensa toiseen syvään kumarrukseen.

Rex huomioi kyllä sen pienen katkeruuden, joka Viennasta huokui, kun mies ei tuntunut osoittavan mitään merkkejä siitä, että muistaisi tämän. Hän oli siitä tavattoman pahoillaan, muttei kerta kaikkiaan vain voinut asialle mitään. Hän muisti vain harvoja asioita lapsuudestaan ja nuoruudestaan, eikä ollut saanut kadonneita asioita takaisin mieleensä, vaikka oli kuinka yrittänyt. Hän tuskin muisti, miltä hänen vanhempansa näyttivät. Nyt hänen tulisi tehdä parhaansa, jotta hän muistaisi, mikä hänen suhteensa olikaan tähän naiseen. Ja toivottavasti tuo auttaisi häntä siinä, sillä hän ei todellakaan antaisi tilaisuuden muistaa asioita menneisyydestään luisua käsistään.
Hän ei kuullut, mitä nainen mutisi, mutta tuon seuraavat sanat saivat hänet todella heräämään.
Puhui heidän kotialuksestaan, joka oli jo ehtinyt tuhoutua vuosia sitten. Senhän takia he täällä Kowloonissa olivatkin – ei heillä ollut enää muuta paikkaa, jonne mennä.
” Superstar? Perämies? Sehän tuhoutui vihollisen tulituksessa, miehistöineen kaikkineen. Enkä takuulla ollut nähnyt sinua siellä ennen sitä. Miten.. ” Rexin pää oli niin täynnä kysymyksiä nyt, ettei hän meinannut itsekään pysyä perässä. Tämä nainen oli saanut hänet todellakin hämmentymään perinpohjaisesti. Idan katsoi veljeään myrtyneenä, vaikka pystyi kyllä ymmärtämään tuota, sillä tiesi tuon unohtaneen monia tärkeitä asioita elämästään. Tämä tosin oli jo hyvin tärkeää – olihan kyseessä Rexin paras, melkeinpä ainut ystävä vuosien takaa. Nuorempi veljeksistä pudisteli päätään Viennalle, tutkaillen yhä äsken saamaansa kolikkoa.
” Veli on niin pihalla, ettei se heti voi muistaa kaikkea. Joten täytyy vain yrittää saada se muistamaan, kertomalla kaikkia juttuja mitä te ennen teitte kahdestaan ”, poika selosti yksinkertaiseen tapaan, mutta eipä tässä tilanteessa kai muukaan auttanut. Rex oli saatava muistamaan kaikin keinoin.
Samaan aikaan Mica oli päättänyt näyttää selvästi, ettei Viennan ilmestyminen paikalle miellyttänyt häntä. Rex oli jo luonteensakin puolesta aikeissa mennä väliin, mutta koska Vienna tuntui hallitsevan tilanteen ilmankin, jäi kyborgi taka-alalle tarkkailemaan, mitä kukin seuraavaksi tekisi.

Mica ei ymmärtänyt hyvällä tahdolla tai pahalla sisullakaan, miksi hän oli ainut, joka oli tämän naisen yhtäkkisestä ilmaantumisesta niin varuillaan ja ärtynyt. Idan tuntui muistavan Viennan aikojen takaa, ja Mican silmiin näytti siltä, että nainen olisi ihan yhtä hyvin voinut olla Idanille sukua, niin tottuneen oloisesti poika naisen seurassa oli. Mica puristi Yuyaa hieman tiukemmin vartaloaan vasten, silmät tulta iskien. Kun tämä sotilas ei sitten kuitenkaan osoittanut minkäänlaista aggressiivisuutta Micaa tai Yuyaa kohtaan, nainen hellitti hieman, ottaen askeleen taakse päin. Kuka ikinä tämä nainen olikaan, Mica ei aikonut luottaa tuohon.

Yuya vilkaisi äitiinsä ja hautasi sitten kasvonsa Mican paitaan, Poika olisi kovasti halunnut tutustua tuohon naiseen, jonka hame näytti hirmu pehmoiselta ja jonka pitkät hiukset tuoksuivat pojan herkkään nenään myötätuulessa varsin hyvälle, aivan kuten hänen äitinsä hiukset vastapestyinä, paitsi ehkä vielä vähän paremmalle. Äidin reaktio kuitenkin vaikutti poikaan sen verran vahvasti, että hän päästi pienen uikutuksen huuliltaan, koettaen siten ilmaista levottomuuttaan, ja saaden Mican vilkaisemaan poikaansa ja sen jälkeen Rexiä. Hän ei tiennyt olivatko he yhä tervetulleita, mutta mikäli tämä sekopää nainen päättäisikin käydä Rexin ja Idanin kimppuun, Mica halusi olla auttamassa heitä – olivathan he ehkäpä ainoat kaksi ystävällistä hahmoa, joihin Mica oli Kowloonissa törmännyt. Olisi perinjuurin kurjaa, mikäli joku mielisairaalasta karannut avaruuskapteeni tappaisi hänen ainoat ystävänsä koko tässä kirotussa kaupungissa.

Viennan huulille kohosi puolestaan salaperäinen, myhäilevä hymy, hänen muistellessaan kaikkia niitä asioita, joita he olivat Rexin kanssa yhdessä tehneet. Hän koetti välttää muistelemasta kaikkia niitä kertoja, jolloin he olivat vannoneet toisilleen valoja, valvoneet yömyöhään vain jutellen, pysyneet lähekkäin ja puolustaneet toinen toistaan milloin minkäkin sorttista uhkaa vastaan. Sen sijaan hän koetti muistella kaikkia niitä pieniä ilkitekoja ja käytännön piloja, joita he olivat tehneet tylsistyksissään, vain saadakseen edes jotain jännitystä elämäänsä.
Vienna kohotti merenvihreän katseensa Rexin silmiin, kuin anellen tuota muistamaan edes jotain, vaikkei ehkä niitä kaikkein yksityisimpiä hetkiä, mutta edes jotain. Tottahan siitä oli vuosia aikaa, eikä Viennakaan ihan kaikkea enää muistanut, mutta ei hän aikonut ruveta muistelojaan lukemaan tässä, vieraan naisen ja lapsen – joka saattoi olla Rexin – seuratessa sivusta. Viennan mieleen väikkyivät kuvat yhdessä vietetyistä öistä, intohimosta, joka
korvensi häntä sisältä ja halusta, joka sai hänen ihonsa leimuamaan tulikuumana vasten Rexiä. Hän muisti kuinka poika oli huolestunut hänestä ja vienyt tuntevan kätensä hänen kasvoilleen, saaden Viennan värisemään peitteidensä alla ja Rexin kuvittelemaan, että tyttö oli suunnilleen kuolemaisillaan, ja niin hän oli ollutkin, muttei suinkaan kuumeesta. Hän oli palanut halusta tunnustaa pojalle tunteensa jo silloin, muttei ollut saanut niitä sanoja koskaan sanottua, ei tähän päivään mennessäkään.

Tunnelma oli mitä kirein, se sai melkein jopa Rexin ihokarvat nousemaan pystyyn. Tässä uudessa tulokkaassa oli jotain tuttua, mutta silti niin tuntematonta, eikä nuorukainen oikein tiennyt, miten reagoida siihen. Idan katseli vuorotellen kaikkia paikallaolijoita, odottaen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Oli kummallista, miten tämä nuori poika saattoi kirkkaasti muistaa vanhan ystävän vuosien takaa, mutta vanhempi veli oli onnistunut unohtamaan silloisen parhaan ystävänsä täysin.
”Mitä me tässä seisoskellaan! Rex, eikö vietäisi Vienna meille, voidaan koittaa saada sinut muistamaan hänet taas”, Idan lopulta sai suunsa avattua hiljaisuuden keskellä, innoissaan juuri saamastaan ideasta. Kyborgi katsahti veljeensä, Viennaan ja sitten sivummalla seisovaan Micaan, joka piteli pientä Yuyaa sylissään. Ei hän voisi vain jättää näitä kahta ilman, että varmistaisi näiden turvallisuuden ensin, saattaisi heidät pois tältä rauhattomalta paikalta. Saattoivathan nuo oliot tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä, eikä sillä kerralla välttämättä oltaisi yhtä onnekkaita.
Totta puhuen Rexiä kiinnosti tuo Viennaksi kutsuttu neitonen ja heidän väitetty yhteinen menneisyytensä, mutta Micassa oli jotain, joka sai Rexin haluamaan tuon seuraa hieman pidemmäksi aikaa.
”No miten olisi tällainen ehdotus: menemme kaikki? Tai ainakin hoidamme teidät turvallisesti kotiin ensin”, Rex sanoi kohdistaen lauseen loppuosan Micalle, toivoen tuon suostuvan ehdotukseensa. Idan nyökytteli innoissaan hänen vieressään, palaen halusta kuulla Viennan seikkailuista lisää. ”Parempiakin ehdotuksia toki otetaan vastaan?”

[Tan-tan-taa~ Ei mennyt ku ikuisuus tällaiseen pieneen vuoroon, yhy.]

Mica tiukensi jälleen otettaan pojastaan, tarkkaillen armeijan klovnin liikkeitä. Hän huomasi kyllä, että Yuyaa kiinnosti tämä pitkähiuksinen nainen aivan pohjattomasti, mutta pitkät, synkät Kowloonissa vietetyt vuodet olivat opettaneet Mican varovaiseksi. Ehkä varovaisemmaksi kuin olisi ollut tarpeen, vaikka meridin olisi itse vain kohauttanut olkiaan. Mica oli hätkähtää Idanin rikkoessa ikuiselta tuntuneen jännittyneen hiljaisuuden. Hänen katseensa singahti tuohon nuoreen poikaan ja hän hymyili epävarmasti, siirtäen katseensa sitten seuraavaan puhujaan.
“Minä luotan sinuun Rex. Sinä tuskin antaisit mitään tapahtua pojalleni tai minulle”, Mica sanoi sitten pehmeästi. Hän tunsi ihastuksen ensimerkit ilmassa ja tiesi, ettei niistä seuraisi mitään hyvää. Hän oli retkahtamaisillaan ensimmäiseen laupiaaseen samarialaiseen jonka tuli kohdanneeksi, ja niin tyypillistä kuin se hänelle olikin, Mica tajusi ihastuksen hiipineen hänen kimppuunsa täysin puun takaa.
“Me taidamme olla ihan valmista kauraa kotiin saateltaviksi, vai mitä Yuya?” Mica vilkaisi poikaansa, ja onnistui vakuuttamaan tuon äänensävyllään siitä, että äiti oli tässäkin asiassa oikeassa. Nainen nakkasi hiuksensa olkansa ylitse ja jäi sitten odottamaan, mitä Viennaksi esittäytyneellä univormumannekiinilla oikein oli sanottavanaan.

Yuya pyöritteli nelisormisissa käsissään äitinsä mustia hiuksia, katsellen ujosti Viennaa, jonka kasvoilla häivähti pettymys tai suru tuon tajutessa, ettei Rex tunnistanut tuota enää. Yuyan katse seurasi samaa reittiä hänen äitinsä kanssa, ensin Idanista Rexiin ja sitten Viennaan.

Vienna seisoi paikoillaan, koettaen putsata mielestään himon huuruisia muistoja. Lopulta hänen onnistui repäistä mielikuvituksensa takaisin nykyhetkeen ja valloittava, valkean hammasrivistön koristama hymy pääsi hänen huulilleen. Nainen nyökkäsi, tutkien epäileväisesti taaempana seisovan puolimeridinin kasvoja. Vienna pystyi miltei haistamaan epäluulon ja varautuneisuuden naisesta ja tuon pojasta. Poika näytti kyllä hiukan kiinnostuneelta Viennasta, mutta nainen oli tottunut tällaiseen huomioon.
“Mitä sinä luulet Idan, noinkohan Rexin muisti palautuu?” Vienna naurahti, katsellen vierellään olevaa poikaa.
“Minua hiukan epäilyttää, vaikka kertoisin minkälaisia juttuja meidän.. menneisyydestämme”, Vienna sanoi. Armeijan häneen iskostama itsekuri piti veren poissa hänen kasvoiltaan, mutta joku muu olisi saattanut hänen kengissään punastua. Oli ihmeellistä, kuinka Rex oli täysin unohtanut kaiken, vaikka Vienna oli vaalinut noita muistoja sydämessään ainoana turvapaikkana kovalta, kylmältä maailmalta. Tuntui, ettei hän ollut tuomionsa jälkeen edes hengittänyt muuta kuin nuoruusaikojensa muistoja, koettaen saada niistä voimaa pakoonsa ja piileskelyynsä.
“Meidän lienee kuitenkin parhainta liikkua, ja nopeasti”, Vienna sanoi sitten, suoristaen ryhtinsä jälleen ja vilkaisten tarkkaavaisesti ympärilleen.
“Tämä kaupunki ei katso hyvällä vetelehtimistä”, Vienna mutisi, tutkien vihrein silmin kattoja, etsien merkkejä liikkeestä.