Tapaamisia

Rex nyökkäsi muille merkiksi, että oli parasta siirtyä eteenpäin, vielä kun oli rauhallista. Heillä olisi kyllä myöhemminkin aikaa tutustua toisiinsa paremmin, niin tähän uuteen tulokkaaseen kuin Micaan ja tämän pieneen lapseen. Kyborgi oli edelleen hieman varautunut tuon univormuun sonnustautuneet naisen suhteen, mutta häntä kiinnosti todella kuulla lisää heidän väitetystä yhteisestä historiastaan. Idan ainakin näytti edelleen olevan innoissaan, tuon tarttuessa Viennaa kädestä sen turhia kyselemättä. ”Yhdessä me kyllä päihitetään minkälaiset roistot tahansa!” poika sanoi ponnekkaasti, virnuillen ominaiseen tapaansa. Rex huokaisi hiljaa itsekseen, joskus Idan kun oli vielä kuin 5-vuotiaan tasolla.. Mutta hän rakasti ja arvosti nuorta veljeään silti kaikkein eniten tässä kurjassa maailmassa.

”Oletan, ettette asu kovinkaan kaukana täältä, Mica? Meidän pikku asumuksemme on tässä aika lähellä, voitte tulla sinnekin joksikin aikaa jos se tuntuisi turvallisemmalta”, kyborgi sanoi, ihmetellen jopa itsekin tätä huolehtivaisuutta näitä kahta kohtaan. Sellainen tunne, ettei hän ikinä antaisi itselleen anteeksi, jos jotain sattuisi heille nyt. ”Joka tapauksessa meidän kannattaa mennä sivummalta oikopolun kautta, sillä yleiset alueet ja kadut ovat aika rauhattomia tähän aikaan.” Kowloon kokonaisuudessaan oli aina rauhaton kaupunki, mutta tiettyinä aikoina se tuntui vain korostuvan entisestään – päivisin pikku huligaanit ja muut kaikesta piittaamattomat nilkit rettelöivät, iltapäivisin töitä aikaisin aamusta raataneet saattoivat päästä jopa kotiin ja väsymyksissään tappelivat keskenään ruuasta ja ties mistä.. Illoista ja öistä puhumattakaan, kun kaupungin pahimmat pirut nousivat koloistaan. Ei siis ihme, että jokaisena vuorokauden tuntina sai olla valppaana ja öisinkin oli melkein suotavaa nukkua toinen silmä auki.

Rex käänsi katseensa Viennaan ja Idaniin päin. ”Vienna.. sehän oli nimesi? Oletko ihan yksin matkassa, miten edes löysit tänne?”, tuo kysyi naiselta, lähtiessään astelemaan poispäin kentältä kohti sen portteja. Alue oli aidattu ja ainut ulospääsy oli portin kautta, jonka senkin yläpuolella lenteli ”valvontakameroiksi” kutsuttaja mekaanisia lintuja. Ne tarkkailivat jatkuvasti kaupungin menoa, syystä jota kukaan ei tuntunut tietävän...

Vienna vilkaisi vielä kerran ympärilleen, laskien sitten aurinkolasinsa silmilleen. Hän asetteli täydelliset suortuvansa aurinkolaseja kehystämään ja painoi sitten päänsä niin, ettei hänen kasvojaan näkynyt noiden mekaanisten lintujen näkökenttiin.
“Rex, sinä et ehkä muista minua, mutta minä en yleensä anna mitättömien tiedonpuutteiden antaa estää itseäni kun todella haluan jotain. Ehkä se muistuu sinulle vielä mieleen. Ja sinä yllättyisit kuinka paljon Akatemia sinusta tietääkään”, Vienna sanoi nyt jo hiukan ärtyneesti. Häntä turhautti, että Rex kieltäytyi itsepintaisesti muistamasta häntä.

Vienna asettui astelemaan muutaman askeleen päähän Rexistä ja Micasta, aivan kuin olisi ollut eri seuruetta. Jos ja kun videomateriaalia käytäisiin läpi, kenelläkään ei olisi mitään syytä epäillä että kyseessä ensinnäkään oli hän, ja toisekseen että Rex tai Mica kumpikaan tiesi kuka hän oli. Idan saattaisi olla vaarassa, mutta Vienna päätti pitää huolen siitä, ettei Rexin nuoremmalle veljelle tapahtuisi mitään - ei ainakaan hänen kustannuksellaan.

Mica piteli Yuyaa sylissään, katsellen kuin vaivihkaa vierellään kävelee kyborgia. Rex oli uskomattoman komea, miehekäs ja raamikas, aivan kuten kenen tahansa naisen unelmakumppani. Mica ajatteli, että Rex kyllä suojelisi häntä mikäli tarpeen olisi - olihan aikoja, jolloin hänenkin voimansa pettivät.
“Minusta olisi ehkä parempi, että me menisimme kotiin. Minun täytyy joka tapauksessa mennä illaksi vielä töihin, ja Data tulee hakemaan Yuyaa hoitoon muutaman tunnin kuluttua. Oli todella mukava tavata, Rex, Idan”, Mica nyökkäsi molemmille kiitokseksi. Häntä pelotti, etteivät he enää tapaisi ja hän halusi jättää molemmille hyvän muiston itsestään. Hän rutisti Yuyaa hiukan epävarmasti, saaden pojan vilkaisemaan äitiinsä.
“Äiti, voidaanko me tulla uudestaan leikkimään Idanin ja Rexin kanssa? Jooko?” Yuya aneli, tuijottaen suurin silmin äitiään, valmiina itkunpuuskaan mikäli vastaus ei olisi mieleinen. Mica näki tämän poikansa ilmeestä ja hymyili.
“Eiköhän se onnistu”, Mica nyökkäsi, kohottaen sitten katseensa Rexiin.
“Voisitkohan antaa minulle yhteystietosi, niin voitaisiin sopia joku kerta jonkinlaiset leikkitreffit näille kahdelle?” Mica ehdotti, ojentaen ranteeseen kiinnitettyä pientä kommunikaattoria. Kosketusnäyttö toimi yksinkertaisilla liikekomennoilla ja vaikka se vanhaa mallia olikin, se toimi puhelimena, pikaviestimenä ja GPS-laitteena.

Vienna seisahtui edemmäs, Mican ja Rexin jäädessä vaihtamaan kommunikaattoreiden kontaktisarjoja ja hihittelemään kuin vastaihastuneet teinit. Vienna tuhahti, tutkien mukamas äärettömän kiinnostuneena kynsinauhojaan.
“Eikö tuo sinustakin ole aika kuvottavaa, Idan?” Vienna kysyi vierelleen seisahtuneelta pojalta, vilkaisten olkansa ylitse Rexiin ja Micaan.
“Ällöttävää, kerta kaikkiaan”, Vienna puuskahti.

Rex harmistui hieman siitä, kun Mica ilmoitti heidän menevän kahdestaan Yuyan kanssa. Toisaalta ei se yllättänyt, kuka tahansa olisi varmaan epäröinyt tässä tilanteessa – loppujen lopuksihan he olivat vasta tavanneet, eikä tuo paikalle pelmahtanut neito menneisyydestäkään varmaan auttanut asiaa yhtään. Joten ei kai heitä voinut estääkään lähtemästä. Kyborgi peitti pettymyksensä ja hymyili vain parivaljakolle vaihtaessaan yhteystietoja Mican kanssa, piilottaen kommunikaattorin sitten takaisin takkinsa hihan suojiin.
”Heti kun teille vain sopii, me olemme suurimman osan ajasta vapaalla. Olisi kyllä mukava nähdä taas, ehkä hieman.. paremmissa olosuhteissa”, tuo sanoi, vaimentaen ääntään loppua kohden. ”Pitäkää toisistanne huolta siihen saakka. Jos kaipaatte apua tai jotain, voi minuun olla yhteydessä.”
Idan ei ymmärtänyt mitä Vienna mutisi hänen vierellään, vaan heilutti lähtevälle Micalle ja Yuyalle, huutaen näiden perään: ”Oli kiva tavata, nähdään taas pian!”
Heidän lähtiessään tuntui, että Kowloonin aina niin synkkä ilma tuntui synkistyvän entisestään. Rex katseli hetken kaksikon loittonevia selkiä, kuin varmistaakseen ettei heille heti sattuisi jotain silmän välttäessä.. No, kyllähän Mica osasi heistä varmasti huolen pitää, niin kuin tähänkin asti. Kowloonin asukeille jokapäiväiset selviytymistaidot olivat kuitenkin elinehto.
Lopulta kyborgi käänsi katseensa takaisin menosuuntaan päin, missä Vienna ja Idan jo näyttivät odottelevan häntä. Valkotukkainen poika oli löytänyt maasta peltitölkin, jota potkiskeli ympäriinsä – aiemmin käyty pallopeli oli selvästi jäänyt vähän päälle vielä.
Rex tarkasteli Viennan kasvoja lähestyessään heitä. Nainen ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä, päinvastoin. Mitä tällä mahtoi olla mielessään?
”Idan, onko sinun nälkä? Mennään kotiin ja minä hankin meille jotain syötävää sitten”, nuorukainen sanoi veljelleen, vilkaisten Viennaan. ”Yritäppä tässä kaivella muistia tyhjin vatsoin, vai mitä?” Hän yritti hieman keventää kireää tunnelmaa, osoittaen kädellään tietä ja lähti jatkamaan matkaa kohti kotipaikkaa. Idan käveli muutaman askeleen edellä kädet housuntaskuissa, yhä tölkkiä potkien.
Loppumatka sujui yllättävän rauhallisesti, sitä kun sai aina odottaa tielleen ties minkälaisia ongelmia pienistä taskuvarkaista lähtien. Kolmikon edessä aukeni suuri alue, joka oli täynnä vieriviereen rakennettuja, eri materiaaleista – mitä nyt roskakasoista saattoi löytääkään - tehtyjä pieniä asumuksia. Ne eivät ulkoapäin näyttäneet kovin mukavilta, mutta sisällä saattoi olla yllättävänkin kodikas koti. Sähköä ei sillä alueella kulkenut, mutta vettä saatiin yleisiltä vesipisteiltä. Rex oli pitkään yrittänyt etsiä heille jotain mukavampaa paikkaa elää, kuten kerrostaloasuntoa, mutta niissä joko asuivat ne hieman parempiosaisemmat Kowloonin asukkaat tai sitten kaikista alhaisimmat, eli narkkarit ja heidän diilerinsä, rikolliset..
Vuosien jälkeen tämä paikka oli osoittautunut ihan kelvoksi, joten siihen oli jääty. He Idanin kanssa pärjäsivät ilman sen kummempia mukavuuksia, kunhan oli jonkinlainen katto pään päällä ja nukkumapaikka, paikka jota kutsua kodiksi.
”Perillä ollaan”, Rex sanoi pysähtyessään heidän asumuksensa kohdalle. Se oli samanlainen kyhäelmä kuin kaikki muutkin ympärillään, ainoastaan oviaukon yläpuolella oli teräksinen levy johon oli kaiverrettu numero 1005, heidän kotinsa numero.
”Jos te menette edeltä sisälle, niin etsin sitä ruokaa?” Idan pomppasi jo viimeisen sanan kohdalle peremmälle, vetäen Viennaa perässään. Kyborgi hymähti, kääntyen ja lähti talsimaan kohti salaista paikkaa, josta hän yleensä saattoi syömäkelposta ruokaa löytää.

Vienna käveli keinahtelevin askelin Rexin jälkeen, seuraten tuon kulkua kohti asuinaluetta, jonka kutsuminen ränsistyneeksi olisi ollut jo suuremman luokan kehu. Hänen kiiltävät nahkasaappaansa loiskuttivat tuon tuostakin öljyn sateenkaarenväriseksi värjäämiä lätäköitä, saaden aikaan inhonväristyksiä hänen ihollaan. Hän sipaisi näkymätöntä pölyä univormultaan, saadakseen olonsa tuntumaan edes vähän puhtaammaksi, ja vilkaisi Rexiin miehen avatessa suunsa. Kehtasikin vitsailla, pokailtuaan jotain misua hänen nenänsä edessä. Vienna päätti kuitenkin antaa Rexille mahdollisuuden - ehkä mies muistaisi paremmin hänet, jos hän olisi samanlainen kuin silloin joskus, kujeileva ja nauravainen - ja naurahti tuon vitsille, paljastaen tasaisen valkean hymyn.
"Niinpä niin, aivoja täytyy ruokkia, että sekundäärifunktiot toimivat", Vienna sanoi, vilkaisten mieheen.

Idan kulki heidän edellään tölkkiä potkien, ja Vienna otti muutaman juoksuaskeleen päästäkseen pojan vierelle. Hän potkaisi vuorollaan tölkkiä, hymyillen kannustavasti Idanille. Siitä oli kauan kun hän oli viimeksi leikkinyt yhtään kenenkään kanssa, ja vielä kauemmin kun hän oli tehnyt niin Idanin kanssa. Oli ilo nähdä poika taas täynnä elämää ja omana itsenään. Ja ainakin hän nyt saattoi hetkeksi unohtaa Rexin ja unohduksen mukanaan tuoman karvaan pettymyksen - niinkö vähän hän oli Rexille merkinnyt? - ja keskittyä vain ja ainoastaan tähän hetkeen.

Idanin pysähtyessä kotinsa kohdalle, Vienna vilkaisi epäuskoisena hökötystä, jota nämä kaksi selvästi kutsuivat kodikseen. Katu oli täynnä samanlaisia rakennuksia, useimmat niistä sen näköisiä, että ne kaatuisivat jos niitä potkaisisi yhtään lujempaa ja luultavasti veisivät naapurinsakin mennessään. Vienna pudisti päätään ja vilkaisi Rexiin, toivoen näkevänsä tuon kasvoilla jonkinlaisen ilmeen, joka ilmiantaisi muka-hauskan pilan. Sellaista ei näkynyt.
"Sinä et voi olla tosissasi", Vienna ähkäisi, vilkaisten vielä ympärilleen, ennen kuin Idan kiskaisi hänet ovesta sisään. Helpostuksekseen Vienna huomasi, ettei puolitoistakerroksinen asuinhuone ei ollut niin paha, kuin ulkoa olisi voinut luulla. Katutasossa sijaitsivat oleskelutilat, vasemmalla puolella sisääntullessa oli pieni keittokomero, joka ei kyllä ollut kummoisestikaan varusteltu. Matalakattoisella parvella olivat Idanin ja Rexin pedit, ja parvea suojasi korkeahko aita, jossa ei ollut raon rakoa. Jos tuolla makaisi oikein hiljaa, oli hyvät mahdollisuudet jäädä ryöstäjiltä huomaamatta. Epäilemättä parven takaseinässä oli jokin luukku, jonka kautta pääsi pakoon mikäli tarve niin vaati. Vienna vilkaisi Idaniin ja hymyili.
"Täälläkö te ihan totta asutte?" Vienna tiedusteli, sipaisten Idanin valkeita hiuksia. Hän muisti vielä ajan, kun Idan ja Rex olivat elelleet herroiksi. Oli tuskallista saada tietää, että nykyään näiden piti metsästää ruokansa niin kuin eläinten ja nukkua paikassa jossa hädintuskin oli edes ovi.