Chachako kirjoittelee~

Eli vähän kaupunkikuvausta pienen meridinpojan näkökulmasta.

Tämä kaupunki syövyttää asukkaidensa mielet ja tekee heistä hirviöitä. Tiedän, koska olen asunut täällä koko elämäni, ja vaikka etsin ulospääsyä, en löydä sitä. Täällä sataa usein. Sateella on kaikkein parhain aika mennä ulos - jos ylipäätään aikoo ulkona käydä - sillä suurin osa mutanteista pelkää vettä. Johtuu kokeista, joita niille tehtiin, kun ne vielä olivat valkoisten seinien sisäpuolella.
Asun perheeni kanssa pienessä varastorakennuksessa, jonka katto on puoliksi romahtanut. Meillä ei ole paljoa omaisuutta, mutta parempi niin, sillä joudumme muuttamaan usein. Vaikka olemme meridinejä – magiankerääjiä, jos et vielä tiedä – me olemme pieniä, ja minulla on kolme nuorempaa sisarusta, joiden vuoksi emme uskalla tapella asuinsijoistamme. Minä en tiedä tarkalleen, miksi me päädyimme Shadow Cityyn, vaikka kotimme ja yhteiskuntamme on vain muutaman tunnin päässä täältä. Isälläni on jotain tekemistä asian kanssa, mutta jos kysynkin, hän ei suostu vastaamaan. Riverwayhyn on täältä vain lyhyt matka ja niin yököttävältä kuin sen sinusta täytyy tuntuakin, siellä minä ja vanhempi veljeni Mook metsästämme vesirottia. Nämä eivät ole niitä vesirottia joita te ihmiset toitte mukananne hologrammeissanne, mutta muistuttavat niitä aika paljon. Me kutsumme niitä h’arumeiksi, muttet sinä osaa sitä lausua kuitenkaan. Ne ovat kookkaampia kuin teidän vesirottanne, ja ne ovat synnynnäisiä tappajia. Tässä kaupungissa täytyy olla, että selviää hengissä. Yhdestä vesirotasta riittää syötävää koko perheelle, joten jos saamme yhdenkin hengiltä, se on jo voitto.

Tänään Mook on sairaana. Hän yskii verta, eikä hän jaksa nousta makuupaikaltaan. Tiedän mitä sinä ajattelet nyt. Pelkäät, tai ehkä toivot, että hän tekee kuolemaa. Jos olen ihan rehellinen, melkeinpä minäkin toivoisin, että Mook pääsisi tästä paikasta ja pian. Mutta meridinit yskivät verta silloin, kun joutuvat olemaan liian kauan magiasta erossa. Jotta ymmärtäisit mitä magia meille tarkoittaa, sinun täytyisi olla syntynyt meridiniksi, mutta voin nyt sanoa, ettei meidän magiamme ole samanlaista kuin se, josta puhutaan teidän hassuissa kirjoissanne. En voi kuvata sinulle sanoin sitä tunnetta, joka minut valtaa kun ajattelenkin magiaa. Ehkä joskus pääset käymään kotonamme ja silloin näet ne kauniit, sileiksi hioutuneet kivet, joiden sisällä pyörteilee suunnaton energia. Jos joku mieleltään heikko onnistuisi särkemään tuollaisen kiven, hän tulisi hulluksi, mutta meridineillä on harvinaisen kehittynyt mielenlujuus, jota vaaditaan raa’an magian käsittelemiseen.
Koska Mook on sairas, minun on lähdettävä metsästämään vesirottaa yksin. Vaikka Riverwayhyn ei ole pitkä matka, joudun kulkemaan tänään reittiä, jota en yleensä kulje, sillä tänään ei sada. Sateella on turvallista kulkea katua pitkin, mutta selkeänä päivänä on turvallisempaa pysyä piilossa. Kuten muutkin meridinit, olen pienikokoinen mutta vikkelä. Vanhempani ja minä olemme syntyperäisiä Flamevalleyläisiä, joten meidän turkkimme on dyynien tavoin punainen. Meidän oli tarkoitus elää magiankerääjinä, mutta sen sijaan olemme täällä ja erotumme joukosta kuin valokyltit. Turkkinikin takia minun on oltava varovainen.
Pysyäkseni suojassa vedän ylleni äitini ompeleman viitan. Se on paksua öljykangasta ja hylkii vettä, mutta sen lisäksi se on vihertävänharmaa, ja auttaa minua sulautumaan paremmin. Polkuanturani ovat herkät, sillä ne on tarkoitettu peräänantavaista hiekkaa, ei suinkaan kivikovaa asfalttia ja rikkonaista lasia ja teräviä metallinpalasia varten, joten puen jalkaani vesirotan nahasta tehdyt, pehmoiset suojatossut. Eivät ne paljoa auta, mutta auttavat edes vähän. Voisin kertoa sinulle reittini jo nyt, mutta mitä hyötyä siitä sinulle olisi? Sinä et tunne näitä katuja, et vielä, etkä sinä tiedä, mitä minä tarkoitan, ellen selitä yksityiskohtaisemmin. Äitini ojentaa minulle pienen laukun, jonne hän on pakannut eilisiä ruuanjätteitä, lähinnä sanomalehtiin käärittyjä vesirotan luita, joiden kaluamisesta pidän. Kiitän häntä ja hän suukottaa minua poskelle, pyytäen minua olemaan erityisen varovainen nyt, kun Mook ei ole pelastamassa minua pulasta. Lupaan hänelle, ja piilotan laukun sitten viittani suojiin. Sekin hyvä sateessa on, että se pesee jäljet. Vaikka se tekeekin vesirottien metsästämisestä hankalampaa, minun on helpompi liikkua.

Nyt ei ole kuitenkaan oikea aika arkailla. Raotan oviaukon peitoksi kiskaistua aaltopeltiä ja nuuskin ilmaa. Se on täynnä epämiellyttävää, ihmisten tuomaa hajua. En tokikaan tarkoita loukata sinua, mutta sinäkin huomaisit eron, jos olisit koskaan nuuskinut Firewayn raikasta meri-ilmaa. Ilmassa ei ole sitä pistävää, kemikaalista hajua, joka mutanteista usein huokuu, joten uskaltaudun luikahtamaan ulos, vetäen aaltopellin takaisin paikalleen niin nopeasti kuin suinkin. Katu, jolla nyt olen, on vielä viimeöisen sateen jäljiltä vesilätäköiden täplittämä ja jostain huikeista korkeuksista tipahtelee yhä vettä. Suuntaan katseeni hetkeksi yläpuolella pyörteilevään pilvimassaan, nuuskien ilmaa jälleen sateen toivossa. Petyn.
Lähden katua pitkin kohti Riverwaytä, siis itään päin, jos se sinulle jotain merkitsee, ja pysähdyn tuntiessani jonkun katsovan minua kadun toiselta puolelta. Pieni ihmispoika seisoo romukasassa, etsien ehkä jotain syötävää, ehkä asetta, ehkä jotakin osaa, jolla kiinnittää kadulle tippunut metallinen kämmen takaisin ranteeseen. Poika katsoo minua kirkkaansinisillä silmillä ja minulle kohoaa pala kurkkuun katsoessani hänen tuhruisia kasvojaan. Jos voin välttää, en puhu kenellekään, sillä se tietää yleensä harmia. Etenkin jos sattuu olemaan yksin, niin kuin minä nyt. Pieni sydämeni tykyttää rinnassani, sillä tiedän, että Mook auttaisi poikaa epäröimättä hetkeäkään. Mutta minä en ole uljas, rohkea veljeni. Minä olen pienen pieni Vin, eikä minulla ole edes asetta jolla puolustautua, jos poika päättäisikin, ettei tarvinnut kättään vaan mieluummin aterian. Niin hirvittävää kuin se onkin, jotkut teistä ihmisistä tuntuvat pitämän meitä meridinejä riistana. Tuijotan poikaa silmiin pitkän tovin, eikä hän hievahdakaan koko aikana. Haluan auttaa häntä, mutten saa sanaakaan suustani. Hän ei luultavasti edes puhu kieltäni, ja minäkin puhun yleiskieltä niin kovin huonosti. Painan katseeni maahan pahoittelevana ja jatkan matkaani. Minä en ole Mook. Poika ei piittaa minusta, vaan palaa jälleen etsintöjensä pariin. Tässä kaupungissa ei voi olettaa saavansa apua. Hyvillä tavoilla ei ole merkitystä, vain selviytymisellä on.

Matkani jatkuu palotikkaita pitkin ylöspäin, kunnes saavun avonaisen ikkunan luokse viidennessä kerroksessa. Ikkuna johtaa pieneen toimistoon, jossa on mukava nahkainen leposohva ja jykevä, puneinen pöytä. Leikimme täällä joskus Mookin kanssa, mutta sotilaspartio löysi meidät ja hätisti meidät matkoihimme. Seinällä pöydän takana on suuri naisen muotokuva. Se on ihmisnaisen, ja se miellyttää minua suuresti, vaikka te ihmiset olettekin ihmeen karvattomia, suuria ja kovaäänisiä. Muotokuvan alapuolella on suuri tumma läikkä, jonka minä tiedän ihmisvereksi. Jotain päättyi täällä, mutta se ei ole minun tarinani kerrottavaksi. Nuuskin toimiston ilmaa, mutten tunne vaaraa. Täällä ei ole vielä koskaan ollut mutantteja, mutten yllättyisi, jos jonain päivänä niitä löytyisikin. Ne tuntuvat lisääntyvän huimaa vauhtia, eikä kukaan pidä niitä aisoissa. Laskeudun varovaisesti huoneeseen ja vilkaisen vielä varmuuden vuoksi ympärilleni, jännittyneenä valmiiksi loikkaamaan takaisin ulos, jos huoneesta löytyisikin jotain. Täällä ei kuitenkaan ole ketään ja niin jatkan matkaani. Käytävään meneminen olisi itsemurha, mutta kiipeän ilmastointikanavaan, joka vie rakennuksen toiselle puolelle. Valitsen tämän reitin siksi, että katua pitkin tieni olisi kulkenut parkkihallin ohitse. Avarat, pimeät tilat ovat mutanttien suosimia paikkoja, sillä ne ovat kaikki aika kookkaita, ja ne tykkäävät liikkua laumoissa. Parkkihallin tapainen paikka on siis mutanttilaumalle ihanteellinen pesäpaikka.
Ilmastointikanava päättyy rakennuksen ulkoseinään, ja ennen kuin kuljen lopun matkaa kaivan laukustani yhden rotanluun, vieden sen suuhuni. Paljoa lihaa siinä ei enää ole, mutta hyvältä se maistuu yhtä kaikki. Pitelen kapeaa luuta hampaissani nojautuessani luukusta ulos sen verran, että näen ympärilleni. Talojen välissä lentää parvi lintuja, mustia, suuria lintuja, jotka syövät jonkun muun valmiiksi tappamaa lihaa. Nojaan vielä vähän eteenpäin, ja näen kadulla, roskalaatikoiden väliin kyyristyneenä mustaanverhoutuneen hahmon, joka koettaa parhaansa mukaan häätää lintuja kimpustaan luisevalla käsivarrella. Jälleen nälkäänäkevä ihminen, ja valitettavasti minun reitilläni. Nuuskin jälleen ilmaa, mutten havaitse vaaraa, ja niinpä lähden juoksemaan rakennusten väliin viritettyjä vahvoja lankoja pitkin. Sydämeni laukkaa tuhatta ja sataa, sillä vaikka tiedän etten mitenkään voi pudota – ketteryys on meillä meridineillä verissä – olen aina täysin varma, että langat katkeavat ja syöksyn allani olevat viisi kerrosta alaspäin. On ihme, että tämä ihminen on yhä elossa, sillä paikka on aika lähellä sitä parkkihallia josta sinulle juuri kerroin. Laskeudun jälleen paloportaita pitkin alaspäin. Huolestuneisuus kalvaa sisintäni, sillä on luonnotonta, että näinkin äänekäs ihminen olisi yhä elossa näin lähellä mutanttien pesäpaikkaa. Kaikki ei ole kohdallaan, vaikkei vaaraa näykkään.
Laskeudun roskalaatikon kannelle miltei äänettömästi, kiitos nahkatossujeni, ja ihminen hätkähtää tajutessaan, että olen siinä. Hänen silmänsä kellertävät ja näen, että hän ei ole terve. Kallistan päätäni hänen puhuessaan minulle jollain vanhalla kotimaansa kielellä. Vielä tuhansia vuosia myöhemminkin nämä ihmiset pitävät kynsin ja hampain kiinni vanhasta kielestään. Hän viittoo kohti kasvojani ja sitten vie sormensa suuhunsa, ja tyrkyttää koko ajan minulle pientä nahkapussukkaa, ja kohdistaessani huomion pussukkaan, hän paiskaa sen kohti minua ja koettaa napata vesirotan luun suustani. Sähähdän hänelle, pidellen pussukkaa kädessäni. Hypähdän kauemmas, hänen ulottumattomiinsa, ja avaan pussin nyörit.

En ole lainkaan varautunut siihen, mitä pussukassa on. Täydellisen pyöreä, sileä kuula, jonka sisällä pyörteilevät dyynien punaisen hiekan kaltaiset, kimaltavat hiput. Tällä ihmisellä on mukanaan raakaa magiaa. Ei ole mikään ihme, ettei hän ole järjissään ja että mutantit pysyvät hänestä kaukana. Mies viittoo nyt uudestaan kohti luuta suussani ja tajuan, että vaikka magia on pitänyt hänet suojassa vaaroilta, se ei ole kuitenkaan ruokkinut häntä. Kaivan pienestä laukustani kaksi luuta, ja viskaan ne miehelle. Toisen varastaa suuri musta lintu, mutta toisesta hän saa kopin ja vie sen onnellinen hymy kasvoillaan hampaattomaan suuhunsa. Haluaisin ihastella magiaa vielä hetken kauemmin, mutta minulla on nälkäinen perhe ruokittavanani, ja jos en ole ihan väärässä, mutantit tulisivat magian poistuttua paikalta. Minun on jatkettava matkaani, vaikka tiedän, että se koituu tämän ihmisen kohtaloksi. En voi pelastaa häntä, joten nyökäytän pienesti päätäni hänelle ja jatkan matkaani nopeasti. Minulla ei ole enää pitkä matka edessäni, ja kiiruhdan, sillä haluan viedä käsiini saamani magian pian Mookille, jotta hän paranee. Riverway on siitä loistava paikka, että se kasvaa pitkää ruohoa ja reheviä pensaita, joiden suojiin pieni meridin kätkeytyy helposti. Suljen korvani takaatani kuuluvilta kirkaisuilta, kun mutantit löytävät miehen, jota magia ei enää suojele. Minä en voi olla kaiken kansan sankari.
Saapuessani Riverwayhyn tunnen sateen tuoksun ilmassa. Kotimatkani on turvallinen, jos alkaa sataa. Katsoessani joen yläjuoksulle päin näen ne valkoiset seinät, joiden takana aukenee pieni paratiisi. Joskus minusta tuntuu, että vaikka Riverwayssä sataisi kaatamalla, tuolla valkoisten seinien takana paistaa aina aurinko. Kiipeän käppyräiseen puuhun, jonka vihreät lehdet tuntuvat täysin oudoilta tähän ympäristöön, ja tähyän kohti palatsia. Se ei näy täältä, ei tietenkään, mutta leikimme aina Mookin kanssa, kuinka näemme sen, ja kuinka se on paljon surkeampi kuin meidän pesäpaikkamme, koska keisari istuu siellä ihan yksin, tylsistyneenä. Pieni, tyytyväinen hymy kohoaa huulilleni. Ihan oikein. Havahdun jälleen tehtävääni ja tähyän mustan, pyörteilevän veden pyyhkivää rantaruohikkoa.
Vesirotan metsästäminen on tarkkaa puuhaa, ja me olemme siinä Mookin kanssa hyviä. Kikka on hyökätä ylhäältäpäin, sillä vesirotta on tyhmä eläin, eikä tajua varoa ylhäältä tulevaa vaaraa. Joudun istumaan puussa hyvän tovin, ennen kuin näen ensimmäisen rotan. Tämä vesirotta on harvinaisen pulska ja hyvinvoiva yksilö, eikä edes näytä hirveän pahansisuiselta. Kaivan esiin magian, ja otan sen käpäliini. Se puhuu minulle muinaista kieltä, jonka me meridinit tunnemme, ja se sanoo auttavansa minua. Minä tunnen sen kuin omat taskuni, ja pyöräytän sormeani sen pinnalla. Se tuntuu sulavan pyynnöstäni, ja saan erotetuksi siitä pisaran, lopun sulaessa takaisin täydellisen pyöreäksi kiveksi. Pisara levittäytyy verkoksi minun pyytäessäni sitä siltä, ja tuo kimaltava, raa’asta magiasta muotoiltu verkko käsissäni minä odotan, että vesirotta tulee tarpeeksi lähelle. Raaka magia on niin vahvaa, että se tainnuttaa vahvemmankin eläimen, eikä tämä vesirotta ole poikkeus. Verkon laskeutuessa sen ylle se tuntuu painuvan kasaan, kuin nukahtavan. En laske sitä ulos verkosta, sillä se heräisi kesken matkan ja aiheuttaisi turhaa harmia. Sen sijaan ujutan verkkoon käärityn vesirotan viittani alle ja sidon sen selkääni varmistaen, ettei se tipu.
Ensimmäiset vesipisarat ropisevat ylläni kaareutuviin lehtiin lähtiessäni jälleen liikkeelle. Ei kestä kauaakaan, kun sade on yltynyt niin, etten meinaa nähdä eteeni. Pistän juoksuksi, sillä tiedän, ettei minua uhkaa nyt mikään, kun minulla on magiaa mukanani. Tänään olen onnekas, ihminen, mutta huomenna en ehkä ole. Mook paranee, mutta jos hän ei katso tarkasti mihin astuu, hän saattaa jäädä ansaan huomenna ja tulla syödyksi. Minulla on vielä yhdeksi yöksi pesäni, jossa nukkua, mutta kuka tietää, huomenna saatamme nukkua taivasalla koko perhe. Muista, ihminen, elää jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi, sillä tässä kaupungissa se saattaa hyvinkin olla. Viimeinen.