I thought I was a fool for no one

Oven yläpuolelle ripustettu kello helähti tervehdykseksi, kun Rose astui sisään kulmakauppaan. Seuraavaksi häntä tervehtikin jo tuoreen leivän herkullinen, jopa vuosien tupakoinnista kärsinyttä hajuaistia hyväilevä tuoksu, sekä kaupan omistajan rempseä kädenheilautus. Tyttö väläytti lihavalle naiselle ystävällisen hymyn ja nappasi korin käsivarrelleen. Hän siirtyi vihellellen tutkimaan hyllyjen sisältöä.

Kulmakauppa kiskoi huimaa hintaa jokaisesta tuotteestaan, mutta nyt, kun Rosella oli Suryanin taskusta ilmestyvät sileät setelit hallussaan, siitä oli tullut hänen lempiliikkeensä. Se oli siisti ja valoisa verrattuna niihin rähjäisiin kioskeihin, joista hän oli aiemmin ostanut viikon vanhaa leipää (jos siis oli sattunut saamaan jostakin pennin tai pari), aina täynnä tuoretta ja laadukasta tavaraa. Hänen suosionsa liike oli kuitenkin saavuttanut ennen kaikkea ystävällisellä palvelulla. Hän oli tottunut siihen, että häntä kohdeltiin kuten varasta – joka hän toki olikin – ei siihen, että myyjät toivottivat hyvää huomenta ja suosittelivat päivän uutuuksia. Kaiken lisäksi kaupassa työskenteli häntä muutamaa vuotta vanhempi nuorukainen, joka oli hänestä ilmeisen kiinnostunut ja jonka kanssa hän oli useammankin kerran jäänyt juttelemaan siitä huolimatta, että jäätelö suli korin pohjalle.

"Päivää, rouva Bahran", Rose tervehti omistajaa, joka oli siirtynyt lihatiskin taakse häntä palvellakseen. Rouva Bahran oli puoliksi meridin, puoliksi ihminen, ja surukseen perinyt molemmilta roduilta ne ikävimmät ominaisuudet – ensin mainituilta terävät, ulkonevat kulmahampaat ja jälkimmäisiltä taipumuksen liikalihavuuteen. Rouvaa ystävällisempää, lämminhenkisempää kauppiasta sai kuitenkin hakea, eikä ollut mitään, mitä tämä ei olisi tiennyt lihasta ja sen valmistamisesta.
"Hauska nähdä sinua, Rose-kulta", nainen vastasi pyyhkäisten hännällään olemattomat pölyhiukkaset tiskin päältä. "Mitä saisi olla?"
"250 grammaa tuota", tyttö sanoi osoittaen valikoiman verisintä lihakimpaletta. Hän ei itse suostuisi maistamaan siitä palaakaan mutta oli varma, että se olisi Suryanin mieleen. "Ja kanankoipi."
Rouva Bahran vilkaisi häntä alta kulmien ennen kuin alkoi leikata lihaa.
"Sinun pitäisi syödä enemmän, tyttöseni. Silloin kun minä olin nuori, ei noin hoikalla varrella olisi voinut unelmoidakaan miehen nappaamisesta", nainen totesi ja huokaisi sitten raskaasti. "Vaan toista se taitaa olla nykypäivänä."
"Lupaan syödä enemmän", Rose vannoi viitsimättä huomauttaa, että nykyään asiat tosiaan olivat hieman toisella tolalla.

Kun lihat olivat siististi paketoituna ostoskorin pohjalla, Rose teki vielä muutaman täsmäiskun hyllyjen väliin (kurkistaen vaivihkaa myös kylmiöön tarkistaakseen, oliko hänen ihailijansa paikalla) ennen kuin asteli ostoksineen kassalle. Kassan ääressä istui se ainut työntekijä, josta hän ei kaupassa pitänyt – ja joka ei pitänyt hänestä senkään vertaa. Hän oli kuitenkin hyvällä tuulella, ja laski tavarat tyynenä kassahihnalle.
"Vai niin, sinä olet siis edelleen kuvioissa", tokaisi kuivakka, arviolta 30-vuotias mies, jonka elämänilo ilmeisesti katosi sitä mukaa kuin paljas laikku hänen päälaellaan valtasi alaa.
"Kuinka niin?" Rose kysyi teennäisesti hymyillen. Hän ei oikeastaan välittänyt tietää, sillä miehellä tuskin oli mitään tavallista tähdellisempää sanottavaa.
"Kuvittelin, että olisin jo päässyt sinusta eroon", äijä tuhahti vaivautumatta vastaamaan tytön kysymykseen. Rosen oli myönnettävä, että mies oli ilmeisesti ovelampi kuin miltä näytti – nyt hän ainakin halusi, että tämä puhuisi suunsa puhtaaksi.

"Miksi niin?" hän tiukkasi viitsimättä enää teeskennellä kohteliaisuutta.
"Näin sen sinun liskomiehesi tässä yhtenä päivänä temppelin suunnalla. Käveli vähän sen näköisesti, että oli käynyt papittaren puheilla. Tiedäthän sinä, pyhällä hengellä täyttymistä ja sen sellaista", mies totesi häijysti hymyillen.
"Entä sitten?" Rose ärähti ja nosti leukansa pystyyn.
"Et ymmärrä, mitä ajan takaa, vai?" myyjä irvisti ja nappasi setelitukon Rosen kädestä. "Viattomuutesi on varsin kiehtovaa", hän jatkoi ja iski irstaasti silmää. Hän tarttui tytön valkoiseen ranteeseen ja siveli sitä peukalollaan.
"Päästä irti, iljettävä perverssi", Rose kivahti ja veti kätensä pois. "Lakkaa jauhamasta paskaa."
"Vaihtanut parempaan, se sinun rakastajasi. Niin minäkin olisin, eihän tuollaista murrosikäistä, muodotonta typykkää katsele kukaan", mies myhäili pakatessaan Rosen ostoksia kuten palveluun kuului.
"Vedä käteen, kääpä", tyttö murisi, nappasi valkoiseen paperikassiin pakatut ostoksensa ja ryntäsi ovesta ruuhkaisalle kadulle.

Kadun päähän päästyään hän pysähtyi hengittämään. Hänen hyvä tuulensa oli poissa, tilalle olivat tulleet mustanpuhuvat myrskypilvet. Hän tunsi alkavan päänsäryn tykyttävän takaraivossaan, se enteili ukkosta. Rose puristi kassin rintaansa vasten ja pyrähti juoksuun. Hän ei voinut ajatella, kun kaupunki kuhisi hänen ympärillään.

Hetken kuluttua Rose lysähti eteisen lattialle ulko-ovea vasten. Hän oli kuvitellut, että kaikki oli hyvin. Okei, Suryanilla oli päivisin kiireitä, ja he näkivät toisiaan lähinnä iltaisin. Hän oli kuitenkin pitänyt sitä hyvänä asiana. Hän ei ollut niitä ihmisiä, joiden oli pakko viettää jokainen hetki kumppaniinsa liimautuneena ja jotka eivät osanneet hengittääkään ilman, että toinen määräsi tahdin. Koska eivät joutuneet katselemaan toisiaan kaiken päivää, he riitelivät vähemmän ja kuhertelivat enemmän, ja hän oli aivan tosissaan, rehellisesti ja itseään pettämättä kuvitellut, että heillä meni hyvin. Totuuksia oli kuitenkin aina yhtä monta kuin oli silminnäkijöitä.

Kahden tunnin kuluttua Rose istui sohvalla selkä suorana ja kynsiään pureskellen. Hänen vähälukuinen omaisuutensa odotti siististi pakattuna makuuhuoneessa, ja hän oli valmis lähtemään. Lopullisesti ja taakseen katsomatta. Hän uskoi kuitenkin rehellisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja kaikkeen sellaiseen idealistiseen paskaan siitä huolimatta, ettei niiden olemassaolosta ollut juurikaan todisteita. Hän odottaisi. Hän antaisi Suryanille tilaisuuden selittää, kiistää, kertoa totuuden. Hänellä oli kaulassaan miehen antama rubiinikoru muistutuksena siitä, mitä se merkitsi – tai mitä hän oli kuvitellut sen merkitsevän.

Suryan kulki seinänvierustaa koettaen pysyä mahdollisimman viileässä, pimeässä varjossa. Vaikka hän puolivenoirina olikin enemmän tasalämpöinen kuin vaihtolämpöinen, hän nautti viileästä, aivan kuin se olisi auttanut ajattelemaan selkeämmin. Suryan vilkaisi olkansa yli ennen kuin lähti ylittämään tietä, luikahtaen tien toiselle puolelle kuin olisi tehnyt jotain pahaakin.

Suryan oli pukeutunut tavoilleen uskollisena mustiin, ja hän kantoi kädessään kahta pientä pussia. Toisessa oli leivosrasia, joka piti sisällään kermaisen mansikka-suklaakakkupalan, toisessa taas silkkipaperiin kääritty viuhka, joka oli valmistettu luusta, hopeasta ja verenpunaisesta silkistä, sekä maalattu koristeellisin kuvioin. Hän oli ajatellut, että Rose kaipaisi jotakin viilentämään oloaan tulevina kesäkuukausina jolloin jopa Varjokaupunki lähestulkoon paistui hengiltä.

“Vaikka Aleza palasi kansansa luokse, sinun on silti hyvitettävä rikkeesi. On hyvä, että tapoit kelvottoman ihmisisäsi, se osoittaa ettet ole täysin menetetty tapaus, mutta sinulla on vielä pitkä matka edessäsi mikäli aiot ottaa paikkasi takaisin klaanisi keskuudessa”, klaanin vanhin oli sanonut hänelle. Suryan haistoi edelleen viemärin tunkkaisen, mädäntyneen hajun vaatteissaan, eikä malttanut odottaa että pääsisi kotiin ja kuumaan suihkuun.

Hän kiskaisi auki rapukäytävään johtavan painavan oven, ja sai vastaansa kylmää, homeelta ja kostealta haisevaa ilmaa. Suryania puistatti, mutta samalla hän oli tottunut tällaiseen. Ympärilleen vilkaisten venoir astui rappukäytävän hämärään ja lähti hölkkäämään portaita ylös vällttääkseen mahdolliset kohtaamiset alemmissa kerroksissa asuvien kanssa. Päästyään omaan kerrokseensa Suryan tarkisti nopeasti suoran käytävän, astuen sitten portaikon suojista avoimelle käytävälle. Hänen pitkät askeleensa kuljettivat hänet käytävän toisessa päässä olevalle ovelle, ja hänen sormensa näpyttelivät vikkelästi turvakoodin.

Astuessaan eteiseen häntä tervehti kummallinen ilmapiiri, joka sai hänet vilkaisemaan peremmälle asuntoon.
“Rosie”, Suryan sanoi yllättyneenä nähdessään tyttöystävänsä istumassa sohvalla kuin aaveen nähneenä.
“Onko sulla kaikki ihan jees?” Sury tiedusteli, kiskaisten painavan metallioven perässään kiinni. Hän potkaisi kengät jalastaan eteiseen ja asteli pussukoineen olohuoneeseen. Hän istuutui Rosen viereen huokaisten, laskien pussukat kahvipöydälle heidän eteensä.
“Mä ostin sulle kakkua, kun muistelin että sulla ois taas kohta Niiden aika. Aattelin että piristyisit. Ja ostin sulle kanssa yhden toisen jutun, kato”, Suryan touhotti, kaivaen esiin viuhkan, jonka hän ojensi silkkipapereineen kaikkineen naiselle.
“No, avaa se”, Suryan sanoi, innoissaan kuulemaan Rosen mielipiteen.

Rose kuunteli, kuinka Suryan näppäili turvakoodin ja kuinka ovi aukesi sähköisen surinan saattelemana. Hän kuunteli miehen tuttuja, tietyllä tavalla lattiaan kolahtavia askelia tämän astuessa kynnyksen yli ja peremmälle asuntoon. Hän kuunteli oman sydämensä hätääntynyttä sykettä, se halusi paeta paikalta yhtä kovasti kuin tyttö itse.

Hän sävähti kuullessaan viimein Suryanin äänen. Se oli pehmeä ja huolestunut, sellainen, joka olisi tavallisesti saanut hänet hymyilemään ja sirkuttamaan kuin tyhjäpäinen kyyhkynen. Nyt häntä kuitenkin lähinnä oksetti.
"Mä en tiedä", hän vastasi viimein käheästi, aivan kuin olisi kaiken ohella menettämässä äänensäkin.
"Kerro sä", hän jatkoi ja otti vastaan Suryanin lahjan. Hän vilkaisi tätä ilmeettömänä ennen kuin kääri rahisevan silkkipaperin auki. Hän tuijotti kaunista, kallista viuhkaa ja levitti sen kasvojensa eteen. Hän tiesi, että joskus tuhansia vuosia sitten toisella planeetalla naiset olivat käyttäneet viuhkaa viestiäkseen toisilleen ja rakastajilleen. Hän toivoi, että olisi itsekin voinut välttää puhumisen ja vain heilutella viuhkaa Suryanille.

Totuus. Kaikki pyöri sen ympärillä, sitä tavoiteltiin ja etsittiin, sitä kierreltiin ja välteltiin. Rose ei ollut varma, oliko totuus tavoittelemisen arvoinen, mutta hän oli jo niin pitkällä, ettei enää voinut sulkea siltä silmiään. Hänen oli saatava tietää, kävi miten kävi. Hän halusi luottaa Suryaniin, mutta jos kerran kulmakaupan pahantahtoinen myyjä riitti murentamaan hänen luottamuksensa, ei heidän suhteensa voinut olla kovin vakaalla pohjalla.
"Oletko sä varma, että tää on tarkotettu mulle, eikä sille toiselle? Papitar se tais olla, vai kuinka?" hän kysyi hyisellä äänellä, joka varmasti riitti viilentämään huoneilman Suryanille sopivaksi.

Suryan tajusi jonkin olevan oikeasti vialla viimeistään siinä vaiheessa kun Rose ei reagoinutkaan saamaansa lahjaan yhtään totutulla tavalla. Vähintäänkin Suryan oli odottanut jonkinlaista sarkasista kommenttia, mutta kun hän ei saanut sitäkään, hänen kulmansa taipuivat pieneen kurttuun.
“Rose, mitä helvettiä nyt oikeesti?” Suryan asettui istumaan suorempaan, sohvan reunalle. Hän tuijotti naistaan laventelinsinisin, myrskyä enteilevin silmin.

Hän oli hukassa - aina siihen saakka kunnes Rose mainitsi papittaren. Niin tietysti. Rose kuvitteli kaikessa tekopyhyydessään olevansa jotenkin häntä moraalisesti korkeammalla, vaikka oli itse pelehtinyt sen valkohiuksisen kissan kanssa.
“Mistä sä puhut?” Suryan vaati tietää, “mitä paskaa sä olet taas mennyt uskomaan?” Miksi hän edes vaivautui kieltämään koko juttua? Hän oli astunut suhteensa ulkopuolelle, mutta vain koska Rose oli tehnyt saman. Hän oli ajatellut, että he olisivat nyt sujut, muttei ollut maininnut asiasta Roselle - naisella oli tapana ylireagoida - ja nyt se sitten kostautui, korkojen kera.

Kun Suryan avasi suunsa, Rose tiesi, että kulmakaupan irvileuka oli puhunut totta.
"Ai mitäkö paskaa? Ainut paska, mitä mä olen uskonut, on tullut sun suustas", hän vastasi säikähtämättä Suryanin toistaiseksi tyyneksi pakotetun pinnan alla kuplivaa kiukkua. Hän oli jo tottunut siihen, ettei mies osannut keskustella saatika riidellä rakentavasti.

"Kuinka pitkään sä olet pannut sitä?" hän tiukkasi. Ei siksi, että olisi halunnut tietää, vaan ahdistaakseen Suryanin nurkkaan. Hän ei suostunut enää nielemään syytöksiä ja solvauksia, joita ei ollut ansainnut, nyt oli puolivenoirin vuoro kuunnella. Hän nousi pystyyn voidakseen katsoa miestä alaspäin.
"Sä olisit voinut kertoa mulle, etten mä enää riitä. Mä olisin lähtenyt jo aikapäiviä sitten, ja sä olisit voinut nussia sitä nunnaa just niin usein kuin tahdot. Vaikka niin sä varmaan olet tehnytkin", hän tokaisi pilkallisesti. "Toivottavasti sä saat sillä tavalla taivaspaikkas lunastettua, koska mun puolesta sä voit kyllä painua helvettiin."


[ai vitsi ku ois vapauttavaa riidellä jonkun kaa tällä tavalla :D]

Suryan seurasi katseellaan Rosea tuon noustessa ylös, ja oli aikeissa jäädä paikoilleen, ihan vaan ettei yllyttäisi naista yhtään enempää, mutta kun Rose rupesi haukkumaan Liyaa, Suryanillakin keitti kiinni. Hän ampaisi ylös sohvalta, silmät palaen.

“Mikä helvetti sua riivaa? Sä saat omasta mielestäs panna aivan ketä sua huvittaa, mutta auta armias kun mä teen yhden virheen niin sä olet heti laittamassa pillejä pussiin?” Suryan tivasi, tarttuen Rosea käsivarresta. Hänen teki mieli ravistella naista, saada tuo uskomaan väkivalloin, ettei hän ollut alun perin tarkoittanut sitä. Vaikka oli sitten kuitenkin.

“Mä olen antanut sulle kaiken mitä sä tarvitset, kodin ja ruokaa, hienoja vaatteita”, Suryan kosketti Rosen paidanhihaa, “koruja, kaiken mitä sä oot pyytänyt ja sitten vielä vähän. Mä en tajua kuinka kiittämätön sä voit olla! Mä annoin sun erhees sulle anteeksi!” Suryanin sormet kiertyivät vähän tiukempaan Rosen käsivarren ympärille. “Mitä sä mun taivaspaikasta piittaat, sä olet vaan etsinyt jotain saumaa että sä saisit syyn lähteä. Mitä, aiotko sä painua sen sun kissapoikas luokse?!” Suryanin silmissä kuulsi tuska, mutta vain hetken. Jos Rose todella aikoa lähteä, niin menkööt. Mitäpä hän siitä piittasi? Naisesta ei ollut missään vaiheessa ollut mitään muuta kuin vaivaa, joten Suryanin pitäisi olla onnellinen päästessään tuosta.

Rose puri huultaan, ettei olisi inahtanut, kun Suryan tarttui hänen käsivarteensa. Hän ei halunnut pelätä mutta pelkäsi kuitenkin, ja se vain lietsoi hänen vihaansa. Hän oli ollut täydellisen tyytyväinen siihen, ettei ollut tuntenut mitään – ei vihaa, ei rakkautta, ei elämäniloa, ei mitään. Sitten Suryan oli tullut, ja nyt hän tunsi kaikki ne katkerat, kirvelevät tunteet, jotka elämänkirjoon kuuluivat.

"Mistä sä oikein puhut?" Rose kysyi yllättyneenä. "Sä tiedät ihan hyvin olevasi ainoa, jonka kanssa mä olen ollut, eikä mua totta puhuen huvita enää sekään."
Syytös tuli hänelle täysin puun takaa, eikä hän oikein tiennyt, mitä hänen olisi siihen pitänyt vastata.
"Minkä helvetin erheen?" hän ärähti, kun Suryan jatkoi hyökkäystään. "Sä saat kuule ihan kaiken takaisin, voidaan aloittaa tästä!"
Hän repäisi rubiinikorun kaulastaan ja tyrkkäsi sen miehelle. Tämän ote hänen käsivarrestaan kiristyi, ja hän tunsi ihonsa vääntyvän kipeästi.

Vasta, kun Suryan mainitsi Cyanin, Rose sai kiinni siitä punaisesta langasta, jota oli koko omituiseen suuntaan kääntyneen keskustelun ajan yrittänyt keriä.
"Vittu sä olet vainoharhanen", hän älähti, kun ei osannut muutakaan sanoa. "Kuvitteletko sä ihan oikeasti, että mä panin sitä?"

Suryanin silmät kapenivat viiruiksi tuon etsiessä naisen kasvoilta jotain, joka ilmiantaisi valheen. Jotakin, kuinka pientä tahansa, johon hän voisi tarttua ja repiä totuuden sitten esiin.

“Älä yritäkään kusettaa mua. Miksi helvetissä sä viettäisit aikaa sellaisen tyypin kanssa jos et sitten pannaksesi sitä?! Sulla oli kaikki syyt mitä ihminen tarvitsee ja se tyyppi suojeli sua ihan niin kuin sä olisit luvannut mennä sen kanssa naimisiin”, Suryan huusi, kestämättä ajatusta siitä, että olisi saattanut erehtyä. Että olisi kantanut sydämellään tonnin painoista taakkaa mustasukkaisuutta ja katkeruutta turhaan.

Suryan tajusi pitelevänsä kädessään korua, jonka oli ostanut Roselle kun ei ollut vihkisormusta uskaltanut vielä hankkia. Ehkä se oli ollut jotain kohtalon johdatusta, sillä nyt näytti tosiaan siltä, että taivas oli heidän suhteensa musta.
“Rose...” Suryan ähkäisi, laskeutuen takaisin istumaan kuin kaikki voimansa menettäneenä. Hän oli heittänyt kaiken hukkaan väärinkäsityksen vuoksi.
“Sä näytit niin onnelliselta sen tyypin käsipuolessa”, Sury sanoi hiljaa, tuijottaen kaulakorun kimaltelevia jalokiviä.

"Mä ehdin tuntea sen ehkä 24 tuntia ennen kuin sä hakkasit sen aivot pihalle!" Rose kivahti kimpaantuneena Suryanin jääräpäisyydestä. "Se, että sä et pysty pitämään sitä housuissasi, ei tarkoita, että kukaan muukaan ei pystyisi. Sitä paitsi, kun sulla kerran on noin hyvä muisti, niin sä varmaan muistat senkin, että mä lähdin sun mukaan. Siinä mun ainoa virhe sillä kertaa."

Kun Suryan yhtäkkiä lysähti puhdittomana sohvalle, Rose säikähti ja nielaisi nopeasti ne myrkylliset sanat, jotka oli aikonut huutaa päin miehen naamaa. Suryan ei tapellut vastaan, ja se pelotti häntä enemmän kuin mikään. Mies lausui hänen nimensä, ja hän tunsi liukastuvansa pettävällä maaperällä, valuvansa taas kohti kuilua, josta ei pääsisi ylös. Suryanilla ei ollut oikeutta vetää häntä takaisin nyt, kun hän oli jo päättänyt katkaista heitä yhdistävät langat.
"Sun kanssa mä olen ollut onnellinen. Mutta tällasina hetkinä sä teet mut helvetin onnettomaksi", hän sanoi hiljaa ja astui pari askelta taaksepäin aivan kuin peläten, että Suryan oli kuollutta esittävä petoeläin, joka voisi hyökätä millä hetkellä hyvänsä.
"Miksi sä teit sen? Tunnetko sä jotain sitä kohtaan?" hän kysyi yrittämättä peitellä loukkaantumistaan. Hän nielaisi vaivalloisesti palan, joka nousi jatkuvasti hänen kurkkuunsa ja oli tukehduttaa hänet.

Suryan vilkaisi Roseen ja asettui istumaan sohvan perukalle, nojaten hiukan taaksepäin kaartuvaan selkänojaan. Hetken kattoon tuijoteltuaan Suryan huokaisi, pudistaen sitten päätään.
“Sä olet pehmittänyt mut ihan täysin, Rose. Kai mä kapinoin jotenkin näitä kaikkia muutoksia vastaan. Mä en olisi ennen sun tapaamistasi ikinä kuvitellutkaan että mä voisin asua jonkun naisen kanssa ja.. en mä tiedä. Sä olet laittanut mun maailmanjärjestyksen uusiksi”, Suryan sanoi, nostaen päänsä pystyyn niin että näki naisen.

Rose näytti niin herkältä ja haavoittuvaiselta. Yleensä tuo piti yllä jonkinlaista vahvan naisen maskia, joka sai Rosen vaikuttamaan aikuisemmalta ja itsenäisemmältä kuin tuo oikeasti olikaan. Suryan ei ollut maailman huomaavaisin ja ymmärtäväisin puolivenoir, eikä hän todellakaan osannut suhtautua nuoriin naisiin näiden vaatimalla tavalla.
“Mä en ymmärrä kuinka sä olet vielä siinä. Tai siis... Mä en ole meidän suhteen aikana tehnyt mitään muuta kuin kohdellut sua ihan helvetin huonosti, ja sä vaan annat mulle kerta toisensa jälkeen anteeksi”, Suryan sanoi.

“Rose”, Suryan aloitti, etsien sanoja joita ei osannut sanoa. Hän ei ollut hyvä tällaisessa tunnepaskassa, yleensä hän onnistui vain laulamaan itsensä syvemmälle suohon mitä enemmän puhui, mutta Rose vaikutti siltä, että kaipasi juuri nyt ennen kaikkea lupauksia, jotka tiesi Suryanin voivan pitää ja sanoja, joiden tiesi olevan totta.
“Mä... mä en tiedä miten mä tän sanoisin”, Suryan katsoi laventelinsinisin silmin naista, joka tuntui olevan jatkuvasti jalka oven raossa. Ehkä Rose halusi hänestä eroon. Ehkä ei ollut kaukaa haettu ajatus että nainen etsi tekosyytä lähteä.

“Mä en tehnyt sitä harkiten. Siis mä en kävellyt sinne ajatellen että nyt mä petän sua. Mä menin sinne tekemään töitä, mutta jotenkin siinä vaan kävi niin. Mä en tiedä mitä sulle on siitä jutusta sanottu tai kuka on sanonut, mutta mä haluaisin että sä tiedät, että mä...” Suryanin teki mieli hakata päätään seinään, mutta lopulta hän sai sen kakistettua ulos.
“Musta tuntuu että mä rakastan sua. Tai siis... Mä haluaisin olla sun kanssa. Mutta mä en halua että sä lähdet. Tai, mitä mä tarkoitan on että... Voisitko sä... en tiedä, antaa mulle anteeksi, tai jotain?” Saatuaan sanottavansa sanottua Suryan nieli ja vannoi, että jos Rose nyt päättäisi lähteä, hän ei enää ikinä sekaantuisi naisiin. Jumalauta mitä paskaa nuo saivat miehen puhumaan.
“Rose?” Suryan kuiskasi, kuin peläten naisen nauravan päin hänen naamaansa. Voi perkele.

Suryanin äkillinen mielialanmuutos sai Rosen täysin tolaltaan. Hän ei osannut kuin laskea hieman panssareitaan ja istua sohvan käsinojalle – kuitenkin mahdollisimman kauas Suryanista ja tämän kierosta vetovoimasta. Mies alkoi puhua, ja Rose päätti tällä kertaa kuunnella. Ehkä tämä onnistuisi sanomaan jotain, mikä muuttaisi kaiken paremmaksi. Ei hän siihen tosissaan uskonut, mutta ei kai tällaisissa tilanteissa voinut kuin toivoa.

"Totta", Rose vahvisti tuhahtaen, kun Suryan totesi kohdelleensa häntä lähinnä huonosti. "Se todistaa siitä, että mulla viiraa päässä vähintään yhtä pahasti kuin sulla", hän jatkoi ja väläytti jopa happaman hymyn. Hän ei voinut mitään sille, että puheenvuoro, joka tuntui kerrankin tulevan Suryanin sydämestä, sai hänen kiukkunsa väljähtymään. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän antaisi tälläkin kertaa yhtä helposti anteeksi.

Kun mies pitkän, tuskallisen tauon jälkeen taas avasi suunsa, Rose ei kestänyt katsoa tätä silmiin. Hän ei tiennyt mitä tämä aikoi sanoa, ja kuitenkin jollain tavalla tiesi. Hän kuuli sen Suryanin muuttuneesta äänenpainosta, näki sen tämän vaivautuneesta ilmeestä. Hänen oli pakko saada jotakin muuta ajateltavaa, jotakin mihin keskittyä. Niinpä hän sytytti tupakan.

Hän uskoi olevansa jollakin tasolla varautunut kuulemaan, mitä Suryanilla oli sanottavaa. Siitä huolimatta hän punastui ja oli tippua tuolilta, kun mies päätti puheensa. Hän ei ollut koskaan myöntänyt sitä itselleen, mutta selväähän se oli, että juuri nuo sanat hän oli halunnut Suryanin suusta kuulla. Nyt, kun se tapahtui, hän ei ollut varma, uskoiko niitä. Ja vaikka uskoisikin, muuttivatko ne todella mitään.
"Mä en ihan oikeesti tiedä, voinko", hän sanoi hiljaa ja puhalsi savua kohti valkoista kattoa, joka varmasti muutaman vuoden päästä olisi jo saanut likaisen keltaisen sävyn.
"Kai sä tajuat, että sä olet kaikki, mitä mulla on?" hän kysyi ja vilkaisi Suryania vakavana. Toteamus saattoi kuulostaa lupaukselta, mutta sitä se ei ollut. Hän oli jo kerran jättänyt kaiken ja saanut tilalle ei mitään, ja voisi tehdä sen toisenkin kerran. Kaiken jättäminen oli helpompaa kuin se, että se vietiin pois väkisin. Sitä paitsi, se, mikä oli valjennut Suryanille ilmeisesti jo aiemmin, alkoi pikku hiljaa valjeta hänellekin. Joku todella saattoi haluta hänet, vaikka hänen isänsä ja Suryan eivät enää haluaisikaan.

"Musta se olis jo hyvä alku, että sä olisit rehellinen. Oliko se vaan joku yhden kerran juttu vai jatkuko se pidempään? Vai jatkuuko edelleen?"

[cowshit and bullshit!]

Oli harvinaista että Rose ylipäätään suostui istumaan hiljaa paikallaan ja kuuntelemaan mitä puolivenoirilla oli sanottavanaan. Suryan olisi vähintään odottanut päällekarkausta pesäpallomailan kanssa tai ehkä jonkin muun, mielikuvituksellisemman esineen kera. Suryankin tajusi sen verran, että nainen lähtisi jos hän ei nyt esittäisi osaansa uskottavasti. Uskollisen ja rakastavan kumppanin esittäminen ei todellakaan käynyt venoirilta luonnostaan - nämä kun eivät olleet mikään maailman yksiavioisin kansakunta - mutta sitä tilanne nyt kuitenkin vaati.

“Kyllä mä sen tiedän, mähän löysin sut jumalauta kadulta. En mä tiennyt että tästä tulis näin jumalaton sotku. Mä en ole mikään parisuhdetyyppi, tää kaikki on mulle ihan uutta ja puolet ajasta mä en edes tiedä, mitä hittoa sulle pitäis sanoa että sä olisit tyytyväinen. Mä yritän, okei, Rose? Mutta mä en ole mikään ritari. Oikeesti, kyllähän sä sen tiedät”, Suryan sanoi, nyt jo taas hiukan puolustuskannalla. Rose oli pölähtänyt hänen elämäänsä täysin nurkan takaa, ja Suryan näki Rosen naamalta mitä tuo ajatteli. Ei ollut mikään mahdottomus, että Rose katoaisi jonain päivänä sen saman nurkan taakse ihan yhtä äkkiä kuin oli sieltä ilmestynytkin. Rose oli kasvanut ihmisenä niin valtavasti näiden vuosien aikana, ettei ollut mikään ihme kun nainen nyt halusi itsenäistyä. Suryan ei vain ollut tajunnut sitä ennen kuin nyt.

Naisen täysi reaktion puute hänen rakkaudentunnustukseensa jäi jäytämään venoirin mieltä ja tuon silmissä vilahti myrkyllinen katse, jonka hän kuitenkin onnistui peittämään kaivellessaan tupakka-askia taskustaan.
“Mä en tiedä mistä helvetistä se mulkku sai ylipäätään edes tietää, mutta kai mun pitäis olla kiitollinen että tää tuli ilmi nyt. Mä en tiedä mikä se juttu oli, kai se oli vaan jotain vitun säätämistä, mutta nyt se on ohi. Mä en halua ketään muuta kuin sut, Rose, vaikka sä oletkin ihan helvetin vaikea lähes jatkuvasti ja multa meinaa mennä hermo suhun päivittäin, itseasiassa meneekin”, Suryan sanoi, tuijottaen naista laventelinsinisin, rehellisyyttä tavoittelevin silmin.

"Sotku?" Rose toisti hymähtäen, tarttumatta miehen sanavalintaan kuitenkaan sen tarkemmin. Hän oli jo luovuttanut. Mihin ikinä tämä keskustelu karkaisikin, he päätyisivät loppujen lopuksi vain kiertämään sitä samaa vanhaa ympyrää. Noidankehää, jonka he olivat itse luoneet.
"Ihan vastasuuden varalle, mä olen tyytyväinen silloin, kun sä et käy nussimassa jotain mua kaksi kertaa kauniimpaa ja kurvikkaampaa muijaa, johon sä oot törmännyt jossain temppelin kulmalla. Mistä lähtien sä oot edes käynyt kirkossa?" nuori nainen yritti vitsailla. Suryan oli ehkä sittenkin oikeilla jäljillä: hän ei ollut mihinkään tyytyväinen. Hän oli halunnut keskustella heidän suhteestaan ties kuinka pitkään, mutta nyt, kun mies viimein suostui puhumaan vakavissaan, hän halusi ulos tilanteesta niin pian kuin suinkin. Hän pelkäsi, että vaikka he yrittäisivät kaikkensa, he eivät pystyisi muuttamaan mitään. Hän pelkäsi, että Suryankin näkisi sen.

Rose oli varma, että Suryan valehteli väittäessään iloitsevansa kiinni jäämisestään. Hän oli varma, että jos tämä ei olisi jäänyt kiinni, tämä olisi heti tilaisuuden tullen juossut jälleen rakastajansa pakeille. Jollakin kierolla tavalla hän oli kuitenkin iloinen, että mies vaivautui valehtelemaan hänen mielikseen. Hän poltti tupakkansa loppuun nopeina hatseina, tumppasi sen lasiseen tuhkakuppiin ja nousi. Sohva narahti hänen allaan. Polvisukkiin verhotut jalat tömähtelivät kevyesti lattiaan tytön astellessa ikkunan ääreen. Hän halusi jonnekin, missä Suryan ei voisi koskettaa häntä, sillä jostain syystä ajatus oli hänestä vastenmielinen. Hän avasi kapean tuuletusikkunan ja työnsi punaisen päänsä viileään ulkoilmaan. Raikkaaksi sitä ei voinut kutsua, mutta hän veti joka tapauksessa sitä keuhkonsa täyteen.
"Mä en tarvitse mitään ritaria, Suryan. Mä tarvitsen jonkun, johon mä voin luottaa", hän totesi hiljaa, kääntyen hetkeksi mieheen päin.

Jos hän olisi yrittänyt hypätä nyt, olisiko Suryan tarttunut hänen käsivarteensa? Koko sotkuhan oli saanut alkunsa katonharjalta, jolta hän oli ollut vähällä horjahtaa.

[tuli paska vuoro ku rupesin kattoon puolivälis jenna marblesii]