Voi, minkä menit tekemään

Kolmen mustiin työhaalareihin pukeutuneen mekaanikon joukko istui avoimen hallin portailla nauttien Kowloonissa niin kovin harvinaisesta auringonpaisteesta. Oikeanpuolimmainen söi hymy kasvoilla lounasleipäänsä, kun keskellä istuva punapää kuunteli vasemmanpuolimmaisen kertomaa juttua kiinnostuneen näköisenä. Siinä missä lounasleipänsä seuraan uppoutuneella tazzyrialaisella miehellä oli hiilenmustat hiukset, olivat vasemmassa reunassa istuvan miehen hiukset vitivalkeat. Miehen haalarin selkään oli painettu tuon sukunimi ”Chalice” ja hänen varsin olemuksessaan oli jotain varsin feliciamaista. Mies lopetti tarinansa saaden punapään nauramaan, ja nousi sitten seisomaan. Hän heilautti kättään kahdelle muulle, jotka heiluttivat takaisin, ja katosi sitten työhallin varjoihin, vain ilmaantuakseen joitakin minuutteja myöhemmin ulos Deckin pääovesta. Hänen vaaleanharmaat silmänsä osuivat ovea vastapäätä olevaan patsaaseen nojaavaan tyttöön, jonka ilmeessä oli jotain käsittämättömän kiukkuista. Ei kestänyt montaakaan sekuntia kun Cyan Chalice oli unohtanut koko tapaamisen, vain törmätäkseen tyttöön joitakin tunteja myöhemmin uudestaan. Mutta sitäpä hän ei vielä tässä vaiheessa tiennyt.

Cyanin tie vei töistä kotiin Riverwayhin, josta se jatkui hieman myöhemmin takaisin kaupungin keskustaan. Huolimatta oudonvärisistä hiuksistaan mies sulautui Kowloonilaisten kummajaisten joukkoon täydellisesti, aivan kuten se tyttökin, jonka Cyan ei edes tajunnut kävelevän vain muutamaa metriä hänen edellään. Cyanin tie kulki kohti Portobellossa sijaitsevaa kenttää, jolla hänen tämänpäiväinen ottelunsa oli määrä pitää. Saapuessaan perille Cyan tajusi, että paikalla oli jo muitakin, jokunen kiinnostunut sivustaseuraaja ja hänen vastaottelijansa, jonka luokse mies sen enempiä epäröimättä käveli. Toinen oli suunnilleen hänen mittaisensa, mutta hieman tukevampi. Tuolla oli kynityt, tummanruskeat hiukset ja ilkeännäköinen naama, vaikka kohteliaasti käyttäytyikin. Cyan istui penkille, avaten hupparinsa vetoketjun ja riisuen sen sitten yltään. Hänen urheilukassinsa oli maassa penkin alla, pitäen sisällään lähinnä tukevaa nauhaa, joka lähinnä esti hänen luitaan murtumasta ottelun tuoksinassa, sekä vesipullon ja pyyhkeen. Cyan vilkaisi taivaalle.
”Kauankohan tuo aurinko meinaa paistaa?” Hän mietti ääneen vastustajalleen, joka kohautti olkiaan, päivitellen sitten Portobellossa vallitsevaa muhevaa kalanhajua. Cyan kohotti valkeaa kulmaansa, mutta jätti tyypin sitten omaan rauhaansa, keskittyen itse psyykkaamaan itseään otteluun.

Paikalle alkoi kerääntyä enemmänkin väkeä, samoin sekä Cyanin, että hänen vastustajansa agentit, mutta toki myös vedonvälittäjät. Yleisön kohina ja vedonvälittäjien huudot saivat Cyaninkin vihdoin pääsemään oikeaan fiilikseen, vaikka häntä kieltämättä kaiversivatkin hänen vastustajansa puolesta lyödyt vedot. Ilmeisesti toinen oli tunnetumpi, tai sitten hänen hoikempi vartensa ei saanut yleisön sympatioita puolelleen. Niin tai näin, Cyania pidettiin varmana häviäjänä, ja ottelun alettua alkoi vaikuttaa siltä, että lopputulos tosiaan olisi yleisön toiveiden mukainen. Cyan sai muutaman hyvän iskun perille, ja onnistui väistelemään vastustajansa, Peteroksen, pahimmat iskut, ja tappelu tuntui olevan lähinnä väsytystaisto, kunnes sitten jokin meni pahan kerran pieleen. Peteroksen sormi sujahti Cyanin pronssisten korvarenkaiden lävitse, mitä luultavimmin tahattomasti, ja miehen kiskaistessa kätensä nopeasti ja voimalla takaisin, Cyan karjaisi, veren roiskahtaessa hänen revenneestä korvastaan. Hän taipui pieneen kumaraan, vieden kätensä verta pulputtavalle korvalleen, Peteroksen jäädessä äimistyneenä vain hetkeksi paikoilleen. Kivun sumentamin silmin Cyan karjaisi uudelleen, hyökäten Peteroksen kimppuun voimalla, johon hän tuskin muutoin olisi yltänyt. Toinen mies tipahti hiekkaiseen maahan, ja tarvittiin kolme suurta korstoa, ennen kuin Cyan lakkasi takomasta nyrkkejään Peteroksen kasvoihin. Cyan pakotettiin aloilleen, veri keskitummalla ihollaan valuen, auringon heijastuessa hänen selkäänsä tatuoiduista kullan ja mustan kirjavista rataspyöristä. Hän oli voittaja, muttei osannut ajatella voittoa. Hän halusi tappaa tuon toisen miehen, niin kova kipu hänen revityssä korvassaan oli. Peteros perääntyi kentän laidalle, yleisön huutaessa pettymystään – ja niiden harvojen Cyania veikanneiden kiekuessa riemuaan suurten voittojensa puolesta – ja hänen agenttinsa rauhoitellessa häntä. Peteros vältteli Cyanin murhanhimoista ja tuskan täyttämää katsetta, joka laantui pikkuhiljaa kivun laskiessa.

[sugared tänne pääääin~]

Rose istui pölyisessä maassa ja tuijotti pitkää, solakkaa miestä, joka istui penkillä tulevaan otteluun valmistautuen. Laskeva aurinko sai valkoiset hiukset hohtamaan kuin hopealanka siinä missä tytönn oma, punainen hiuspörrö näytti roihuavan ilmiliekeissä. Rose huokaisi raskaasti, sytytti tupakan ja nosti sitten taas harmaan katseensa mieheen, joka asteli parhaillaan kentälle itsevarmana yleisön epäuskoisesta kohinasta huolimatta.

Rose oli nähnyt miehen ensimmäisen kerran jo muutamaa tuntia aiemmin Airship Deckillä. Hän oli seisoskellut aikansa hallin varjoissa odottaen otollista tilaisuutta päästä ihailemaan sulavalinjaisia aluksia hieman lähempää, ja kun lihava, punaniskainen tazzyrialaismekaanikko oli viimein löntystellyt pois näkyvistä, oli Rose pujahtanut esiin piilostaan. Hän juoksutti sormiaan pitkin kylmää, kiiltävää metallia, hyväili aluksen sileää kylkeä ja hymyili tuntiessaan pinnan alla hyrisevän voiman, joka odotti räjähdysalttiina vapautumistaan. Juuri, kun hän oli kiertämässä aluksen etupuolelle, palasi lihava mekaanikko työpisteelleen, tällä kertaa niskan lisäksi myös pyöreä naama raivosta punaisena. Miehen kädet heiluivat kuin tuulimyllyn siivet tämän ajaessa leijonan lailla karjuen Rose-paran ulos aurinkoon. Tyttö oli itsekseen sadatellen marssinut pihan poikki ja viattomaan patsaaseen vihaansa purkaessaan kiinnittänyt katseensa valkotukkaiseen mekaanikkoon.

Rose ei ollut saanut toista tilaisuutta pujahtaa Deckiin lentämisestä haaveilemaan ja jonkin ajan kuluttua olikin lähtenyt kuljeksimaan päämäärättömästi ympäriinsä. Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt Suryanin, ja niiden kahden viikon aikana hän oli kuljeksinut ympäriinsä tavallistakin ahkerammin ja tavallista enemmän vailla päämäärää. Jokikinen kerta, kun hän näki leveän selän ja punaiset hiukset edessään kadulla, hänen sydämensä pomppasi kurkkuun, hän juoksi kulkijan perään ja kopautti olkapäätä, ja jokikinen kerta, kun mies kääntyi ja paljastui joksikin toiseksi, hänen sydämensä putosi vatsanpohjaan.
Hän oli päätynyt Portobelloon sattumalta, ja nyt hänen huomionsa oli kiinnittynyt hoikkaan, valkohiuksiseen mieheen.

Rose nousi ylös, pudisteli enimmät pölyt jo valmiiksi likaisista vaatteistaan ja asteli lähemmäs kenttää, jonka ympärillä vedonlyöjät odottivat verilöylyä mölisten kuin kiimainen paviaanilauma. Rose pujahti väkijoukon läpi eturiviin ja jäi uudelta aitiopaikaltaan seuraamaan ottelua, josta vastustajien ulkoisista eroista päätellen tulisi lyhyt ja verinen. Hän mietti, mikä alkukantainen vietti sai sivistyneenä ja empatiakykyisenä itseään pitävän lajin kokoontumaan sankoin joukoin kentän ääreen – otsa hiessä ja silmät kuumeisina kiiluen – ahnehtimaan hurmeista näytelmää, jonka lopussa toinen näyttelijöistä makaisi kanveesissa ruumis mustelmista sinisenä.

Rosen katse pysyi tiukasti valkotukkaisessa miehessä, ja aina, kun vastustajan nyrkki rusahti tämän kylkeen, tyttö sävähti. Kun rotannaamainen nyrkkeilijä sitten tarttui ilmeisen tahattomasti miehen korvakoruun ja näytti vievän mukanaan puolet tämän korvalehdestä, Rose irvisti inhoten. Veri tallautui pölyiseen maahan, kun mies hyökkäsi epäröimään jääneen vastustajansa kimppuun ja maksoi tälle isku iskulta kaiken takaisin. Rose katseli kiinnostuneena, vino hymy huulillaan, kun mies vedettiin väkisin irti maahan lyyhistyneestä rotannaamasta. Suurin osa yleisöstä oli jo jatkamassa matkaansa tai keräilemässä voittojaan toisaalla, mutta Rose jäi viimeisenä paikalle, harmaat silmät väsynyttä voittajaa tutkaillen.

Cyan ärähti agentilleen jotain, häätäen tuon kauemmas. Mies kaivoi pyyhkeen kassistaan ja vei sen verta vuotavalle korvalleen. Kipu oli jo melkein tiessään, ja vasta nyt Cyan huomasi purreensa poskihampaitaan tiukasti yhteen. Hän rentoutti leukaperänsä ja vilkaisi ympärilleen, havaiten porukan olevan jo vähenemään päin. Siinä missä hänen vastustajansa ja tuon agentti tekivät jo lähtöä paikalta - tappio ei ansainnut minkäänlaista jälkipohdintaa, ei ainakaan ennen kuin Peteros pääsisi takaisin salille ja joutuisi treenaamaan vielä entistäkin kovemmin - Cyan itse istui yhä edelleen paikoillaan penkillä, agentti hieman etäämmällä hänen palkkiotaan laskeskellen. Lopulta luihunoloinen mies asteli hänen luokseen ja ojensi hänelle tukun rahaa, häipyen sitten sen suuremmitta puheitta paikalta. Tekisi varmaan hyvää hankkia joku pysyvä valmentaja, joka saattaisi totta kai olla kalliimpi kuin nämä vaihtuvat varkaat, mutta varmaan hoitaisi hommansakin paremmin.

Pitkä mies nousi penkiltä agenttinsa ja lähestulkoon koko yleisön mentyä. Joku vielä tuli onnittelemaan häntä ja pahoittelemaan hänen korvaansa, mutta häipyi sitten hänkin. Cyan kiskoi hupputakin päälleen ja tunki verisen pyyhkeensä laukkuun, kohottaen sitten katseensa vain kohdatakseen sen saman katseen, jonka oli nähnyt jo aikaisemmin. Cyanin vaaleanharmaat silmät vilkaisivat epäröiden sivuille, mutta kun paikalla ei ollut enää ketään muita, tytön täytyi olla siellä joko halutakseen olla rauhassa tai sitten odottaen häntä. Cyan toivoi koko sydämestään, että asian laita olisi ensinmainittu, eikä hänen tarvitsisi olla tytön seurassa kauaa - jos lainkaan - mutta asteli kuitenkin lähemmäs.
"Mä näin sut jo aiemmin", mies sanoi matalalla, hieman käheällä äänellään, "siellä Deckin luona." Hänen katseensa tutki tytön vaatteita ja asentoa, mutta vältteli kohoamasta tuon kasvoihin saakka. Mies pyyhkäisi pitkän, valkean ponnarinsa selkänsä taakse, tuntien jo kuivumaan päin olevan, tahmean veren tarttuvan hiuksista sormiina. Hän irvisti pienesti ja pyyhkäisi sormensa hihaansa. Paita joutaisi pesuun joka tapauksessa, eikä veri sen mustasta kankaasta ainakaan kovin kauas näkyisi.

Rose pyyhki hymyn nopeasti kasvoiltaan, kun mies viimein uskalsi astella lähemmäs. Nyt, kun tämä oli pyyhkinyt enimmän veren kasvoiltaan, oli vaikea uskoa, että tämä oli hetki sitten peitonnut itseään kookkaamman ja luultavasti kokeneemmankin nyrkkeilijän. Valkoisissa hiuksissa ja pronssinhohtoisessa ihossa oli veriroiskeita, mutta tämä näytti silti puhtaalta ja viattomalta. Repeytynyt korvalehti tosin ei oikein sopinut kuvaan.

Rosen tuijotuksen tarkoituksena oli hyvinkin saattanut olla päästä juttusille miehen kanssa, mutta nyt, kun tämä seisoi hänen edessään, hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Hän alkoi katua, että oli miestä koskaan uudemman kerran vilkaissutkaan, ja oli jo aikeissa lähteä, kun mies avasi suunsa.
"Ja mä näin sut", Rose tokaisi ja risti kätensä rinnalleen toisen katseesta kiusaantuneena. Eikö mies voinut katsoa häntä silmiin?
"Oletko sä töissä siellä? Muuttaako hyvä haltijatar likaisen mekaanikon illan tullen voittoisaksi nyrkkeilijäksi?" hän jatkoi purevasti ja vilkaisi miehen repaleista korvaa inhosta väristen.
"Onneks olkoon", hän lisäsi ja salli pienen hymyn käväistä kasvoillaan.

Koska mies ei ilmeisestikään uskaltanut kohottaa katsettaan, antoi Rosekin itselleen luvan tutkailla nyrkkeilijää tarkemmin. Ulkonäöstä päätellen miehen suonissa virtasi ainakin felician, luultavasti jonkin toisenkin rodun verta. Ihminen tämä ei ainakaan ollut. Rosen teki mieli tarttua siroon leukaan ja kääntää miehen katse hänen kasvoihinsa, mutta hillitsi kuitenkin itsensä oman etunsa nimissä. Edes hän ei ollut kyllin tyhmä uhitellakseen miehelle, joka oli juuri hetki sitten hakannut vastustajansa jauhelihaksi.
"Mä olen Rose. Ja sä olet..?", tyttö esittäytyi äkisti ja kallisti päätään. Hän ei ehkä koskaan näkisi miehen valkoisten hiussuortuvien taakse piiloutuvia silmiä, mutta kenties hän saisi sentään tietää tämän nimen.

Cyan hieraisi kasvojaan, uskaltaen vilkaista tyttöä kasvoihin kun tuo puhui niin runsain mitoin. Hän inhosi tällaisia one-on-one tilanteita, joissa piti olla täysillä mukana ja puhua fiksusti, ettei vaikuttanut täydeltä taukilta. Vaikkei mekaanikkoja tai vapaanyrkkeilijöitä - eikä varsinkaan näiden kahden yhdistelmiä - kai pidetty maailman fiksuimpina ihmisinä. Tyttö oli ihan yhtä aggressiivisen oloinen kuin aikaisemminkin, mutta hieman eri tavalla. Ehkäpä tyttö vain puolusti itseään ottamalla tuollaisen asenteen muita kanssaeläjiään kohtaan.
"Cyan", mies sanoi, tytön tiedustellessa hänen nimeään, "ja joo, oon siellä töissä. Mä olen puoliksi tazzyrialainen, joten tykkään siitä työstä ja ihan hyvin siitä kai rahaakin saa, mutta tää nyt on tällästä... en mä tiedä, rentoutumista?" Cyan työnsi kätensä hupputakkinsa taskuihin ja käänsi päätään hieman sivulle niin, että nyt vuotamasta lakannut korva jäi tytöltä piiloon. Miehen pehmeille, kapeahkoille huulille ilmaantui pieni hymy.
"Ja kiitos, oli se aika helvetinmoinen tappelu. Kai mulla oli vaan onni aiemmin matkassa, kun mulla vielä oli korva tähän saakka", mies naurahti käheästi, suunnaten katseensa alaviistoon kulkeville kaduille ja niiden päässä aukeavalle loputtomalle merelle.

"Mikä saa sut seuraamaan vapaanyrkkeilyä?" Mies lopulta kysyi, vilkaisten sivusilmällä tyttöön, joka jäi häntä huomattavasti lyhyempänä hieman hänen varjoonsa.
"Haittaako jos kävellään jo subwayn suuntaan? Mihin päin sä olet menossa?" Cyan vilkaisi tyttöön jälleen. Tuo ei näyttänyt oikein minkään asuinalueen stereotyyppiseltä asukkaalta, eikä Cyan oikein osannut paikantaa tytön puhetapaakaan. Tytön vaatteet antoivat olettaa, että tuo saattoi olla varakkaastakin perheestä, vaikka olivatkin paikoittain kuluneet. Ehkä tuo oli karkumatkalla? Mies lähti kulkemaan pikkuhiljaa katuja pitkin kohti maanalaisen asemaa, josta hänen matkansa kulkisi jälleen Riverwayhin ja kotiin paikkaamaan korvalle tapahtuneita vaurioita. Korvaa oli alkanut vihloa aika ikäväntuntuisesti, joten Cyan halusi hyvällä syyllä pian kotiin.

Rose kohotti kulmiaan, kun toinen kertoi olevansa puoliksi tazzyrialainen.
"Mäkin. Tai siis, mun isä on tazzyrialainen. Tai oli, miten vaan", hän sanoi ja hymähti ilottomasti miehen puheille. Toinen suhtautui pikku onnettomuuteensa melko tyynesti, vaikka tämän jähmettyneen veren tahrima korvalehti näytti lähinnä raa'alta sisäfileeltä.
"Mä en olis uskonut, että sä tosiaan pärjäät sille lihavalle rotalle", tyttö tuumi ääneen ja mittaili Cyania melko kriittisesti katseellaan. Nyt hän näki miehen silmät, lempeät ja hailakanharmaat. Kainostelevan nuorukaisen silmät.

"Kunhan satuin paikalle", Rose vastasi olkiaan kohauttaen ja pysähtyi sitten miettimään asiaa tarkemmin. "Tiedäthän sä, kuinka ihmiset aina kerääntyy onnettomuuspaikalle niin kuin johonkin helvetin sirkukseen? Sama juttu, mä luulen."
Rose tunki kätensä syvälle farkkujensa taskuun ja lähti Cyanin perään tietämättä itsekään, miksi antoi tuntemattoman miehen jälleen kerran johdattaa itseään pitkin Kowloonin katuja. Tällä kertaa hän sentään teki sen vapaasta tahdostaan eikä veitsenterä valkeaa kaulaa vasten painettuna.
"En mä ole menossa minnekään", hän vastasi totuuden mukaisesti ja vilkaisi miestä syrjäsilmällä. Tällä oli työ – oikeastaan kaksi työtä – ja palkka, joten luultavasti tämä asui oikeasti jossain, eikä viettänyt öitään paljaan taivaan alla. Rose huokaisi. Ehkä hänenkin olisi pitänyt ryhtyä vapaanyrkkeilijäksi. Hän olisi kaikkia vastustajiaan kaksi kertaa pienempi, mutta peittoaisi heidät oveluudellaan ja silkalla häikäilemättömyydellään. Mahtoivatkohan säännöt sallia raapimisen, puremisen ja tukistamisen? Tyttö virnisti itsekseen typerille ajatuksilleen ja kiiruhti sitten Cyanin rinnalle. Jos hän olisi oikein kiltisti, tarjoaisikohan mies hänelle lounaan?
"Sattuuko siihen?" hän kysyi melkeinpä aidon huolissaan ja vilkaisi miehen ruhjottua korvaa.

Cyan kuunteli tyttöä pää hieman kallellaan, valkeat hiukset hitaiden askelten tahtiin heilahdellen. Hän väräytti revittyä korvaansa - felicioiden tavoin hänen lihaksistonsa oli rakentunut niin, että hän pystyi heiluttelemaan korviaan, joskin rajoitetummin kuin puhdasverinen felicia korvien sijainnin vuoksi - ja huomasi sen virheeksi, vihlaisun miltei repiessä hänen aivonsa. Mies irvisti pienesti ja kohotti kätensä koskettamaan korvalehteä, joskaan ei aivan siitä pahiten revenneestä kohdasta. Hän nyökäytti päätään tytön sanoille sirkuksesta. Cyan tiesi tarkalleen, mitä Rose sanoillaan tarkoitti, eikä epäillyt etteikö toinen tiennyt mistä puhui.
"Et mihinkään? Hm", mies mutisi, vilkaisten tyttöön arasti jo taas, joskaan ei kasvoihin tällä kertaa, enemmänkin tuon punaisiin hiuksiin. Tytön huoli liikutti Cyania, joka naurahti vastaukseksi.
"On näitä pahempiakin nähty. Tää vaan ei kasva takaisin. Mutta hei, tytöthän tykkää arvista", Cyan virnisti.

Miehen askeleet kulkeutuivat lähes vaistomaisesti erään kojun luokse, jossa myytiin taikinakuoreen leivottuja liha-kasvisnyyttejä. Iso mies tarvitsi paljon energiaa, joten hän hyvän tuoksu houkuttelemana oli seurannut tällä kertaa mahansa vaatimuksia.
"Otatko säkin? Näytät vähän nälkäseltä", Cyan sanoi hymy suunpielessään. Hyvän ruoan tuoksu oli karkottanut pahimman vihlomisen taka-alalle, ja kun Rose nyt kerran oli hänen seurassaan, hän voisi kai tarjota tytöllekin yhden tai kaksi. Nyytit olivat lähes hänen nyrkkinsä kokoisia, ja sisälsivät kai enimmäkseen kasviksia, mutta tyttö ei näyttänyt sellaiselta, johon mahtui turhan paljon ruokaa. Kun nyyttien hintakin vielä oli kohtuullinen, kaksi pesetaa nyytiltä, ei Cyania juurikaan kirvellyt ruokkia itsensä ohessa tätä mukaansa tarttunutta nättiä punapäätä. Ties vaikka tytöstä hyötyisi jotain.
"Mulle neljä näitä", Cyan sanoi kauppiaalle, epäröi hetken, ja korjasi sitten, "laita sittenkin kuusi. Montako sulle?" Miehen talvitaivaanharmaat silmät käväisivät tytössä.

Rose hymähti Cyanin kommentille arvista, ja ennen kuin hän ehti estää, hänen ajatuksensa karkasivat Suryanin arpisiin kasvoihin. Hän karkotti kuvan mielestään pudistelemalla punaisia hiuksiaan ja kohotti sitten katseensa Cyaniin.
"Ehkä, mutta toi on mun mielestä vähän eri asia kun joku pieni arpi", hän totesi. Hän jätti huomauttamatta, että repeytynyt, verestä musta korvalehti tuskin sytyttäisi edes kaikkein parkkiintuneinta naiskansalaista kielontuoksuisista kaunokaisista puhumattakaan. Toisaalta, hän ei ehkä ollut oikea ihminen sanomaan, mistä naiset pitivät ja mistä eivät.
"Sä voit kertoa, että sait ton taistellessas jonkun entisen tyttöystäväs puolesta, ja naiset lakoaa sun jalkojen juureen", Rose sanoi ja kurotti taputtamaan miestä lohdullisesti olkapäälle.

Rose seurasi Cyania ja omaa nenäänsä pienelle lounaskojulle, jonka ikkunan takaa tulvi herkullinen, rasvassa keitetyn ruoan tuoksu. Hänen toiveensa kävivät toteen, Cyan oli tosiaankin valmis tarjoamaan hänelle päivän aterian. Rose kohotti kulmiaan miehen kommentille ja peilasi itseään ikkunalasista. Hän taisi tosiaan näyttää hieman nälkäiseltä. Hän ei ollut viime viikkoina syönyt sitäkään vähää, mitä tavallisesti. Hän tiesi, että nääntyisi tällä menolla hitaasti ja vääjäämättömästi nälkään, mutta ei saanut itseään nielemään palastakaan. Nyt hänen vatsansa tosin kurni sen verran äänekkäästi, että hän voisi hyvinkin pakottaa itsensä syömään vaikka sitten silkasta kohteliaisuudesta. Sitäpaitsi, uunituoreet taikinanyytit olivat suoranainen herkkuateria hänen viimeaikaisiin eineksiinsä verrattuna.
"On mulla ehkä vähän nälkä", tyttö myönsi olkiaan kohauttaen ja jäi hetkeksi pohtimaan vastausta Cyanin seuraavaan kysymykseen. "Öh, en mä tiedä. Vaikka.. kaksi?"
Saatuaan kätösiinsä polttavan kuuman, höyryävän nyytin Rose nuolaisi huuliaan ja hymyili Cyanille lähes ylitsevuotavan kiitollisena.
"Kiitos", hän mutisi ennen kuin upotti pienet hampaansa rapeaan taikinaan ja alkoi mutustaa keskittyneenä päivällistään.

Tyttö näytti ensin empivän, ja Cyan ehti miettiä josko tuo epäili hänen motiivejaan. Tytsä oli kieltämättä söpö, eikä Cyan yhtään pahastuisi vaikka tuo lähtisikin hänen mukanaan hänen Riverwayssä sijaitsevalle asunnolleen. Rosen sietäisi olla varovainen, joku Cyania häikäilemättömämpi tyyppi olisi varmaan jo raahannut typyn nurkan taakse ja tuupannut, halusipa tyttö sitä tai ei. Cyan keskittyi tutkimaan taikinanyyttiensä rasvasta tirisevää pintaa ja vei sitten yhden kuudesta nyytistään suuhunsa, mussuttaen varsin tyytyväisen näköisenä ruokaa, jota hänen vatsansa oli huutanut jo pitkään. Kasvisten, lihan ja lasinuudelien herkullinen maku täytti hänen suunsa ja hän hymisi onnellisena.

"Ei tää ehkä mun ruokavaliooni sovi, mutta hyvää on", mies sanoi myyjälle saatuaan suunsa tyhjäksi. Hän vilkaisi epäröiden tyttöön. Toinen oli aika pieni ja heiveröinen, ja kun tuo ei kerran ollut menossa minnekään, ainakaan omien sanojensa mukaan, Cyan ei voinut olla miettimättä, mitä tuolle oli oikein tapahtunut. Hän ei halunnut kysyä, eihän se hänelle kuulunut eikä häntä oikeastaan kiinnostanutkaan, mutta hän mietti pakostakin, miten tyttö pärjäisi. Vaikka aika kovaa tekoahan tuo tuntui olevan, ja jos tytsä löytäisi kaupungista muitakin hänen kaltaisiaan hyväsydämisiä hölmöjä, jotka tuhlasivat rahaansa tuntemattomien ruokkimiseen, niin varmasti tuo selviytyisi, vaikka vain niukin naukin. Cyan tunki jo kolmatta nyyttiä suuhunsa miettien hiljaa mielessään näitä ajatuksia, ja nieltyään hän vilkaisi taivaanrantaan, josta yö hiipi kovaa vauhtia heidän ylleen.

"Onko sulla mitään paikkaa missä sä voit nukkua?" Cyan kysyi tytöltä tuohon katsomatta, vieden jälleen yhden nyytin suuhunsa. Maku oli edelleen huumaavan hyvä, mutta nyt sitä varjosti huoli yön mukana esiin nousevista vaaroista, joita Kowloon oli ääriään myöten täynnä. Cyan ei olisi päiväsaikaan piitannut tytön turvallisuudesta sen enempiä, mutta täytyisi olla melko kylmäsydäminen että jättäisi jonkun näinkin suloisen tapauksen yksinään Shadow Cityn yöhön. Ehkä hän voisi viedä typyn jonnekin hänen kantakapakoistaan ja juottaa tuolle kuumaa, kuohuvaa olutta tai jotain, jolla tytsä pärjäisi yön yli ja seuraavaan aamuun.

Rosen mieliala parani sitä mukaa, kun lämmin nyytti hupeni hänen vatsaansa, ja kun hän hetken kuluttua oli saanut aterioitua, hän jo melkein hymyili Cyanille.
"Kiitos", hän toisti pyyhkiessään murusia suupielistään. Hän nojasi tiskiin ja tähyili tummuvaa taivasta, jonka horisontissa vielä kajasti auringon punainen kehrä. Hän huomasi Cyanin vilkuilevan ajoittain hänen suuntaansa, mutta yritti olla välittämättä. Luultavasti mies kuvitteli, että hän oli yksinäinen, kotoaan karannut tai poikaystävänsä hylkäämä tyttörukka, joka ei millään pärjäisi pahaa maailmaa vastaan ilman suojelusta. Cyanin huolen olisi pitänyt luultavasti lämmittää hänen sydäntään, mutta sen sijaan se sai hänet ärsyyntymään. Näyttikö hän tosiaan niin helvetin avuttomalta?

"On. Tai ei vielä, mutta kyllä mä jotain keksin", tyttö vastasi olkiaan kohauttaen. Hän ei voinut olla miettimättä, mihin Cyan oikein kysymyksellään tähtäsi.
Rose suoristi laihan vartensa ja kaivoi lytistyneen tupakka-askin taskustaan. Hän sytytti savukkeen ja jättäytyi itsekkäistä syistä tarjoamasta Cyanillekin – miehellä oli nähtävästi varaa hoitaa itse omat tarpeensa, hän sen sijaan joutui uhraamaan jo valmiiksi löyhässä roikkuvan henkikultansa jokikinen kerta, kun hänen elimistönsä kaipasi nikotiinia.
"Mihin sä olet matkalla?" hän kysyi vilkuillen ympärilleen hämärtyvällä kadunpätkällä. Hänen itsesuojeluvaistonsa ei ehkä ollut niitä kaikkein kehittyneimpiä, mutta kyllä hänkin sentään tajusi olla tarjoutumatta ehdoin tahdoin nälkäisten petojen revittäväksi.

"Ihan vinkkinä voin sulle sanoo, ettei sun ainakaan tänne kannata jäädä, paitsi jos oikein tosissaan haluat päästä hengestäsi", Cyan sanoi katsomatta tyttöön. Hän tunki toiseksi viimeisen nyytin suuhunsa ja mutusti sen kaikessa hiljaisuudessa, tuijottaen heidän allaan aukeavaa katua. Yksinäinen, pörröturkkinen, likainen kissa istui keskellä hämärää katua, tuijottaen lamppusilmin heidän suuntaansa. Cyan nakkasi kissaa viimeisen nyyttinsä jämillä ja pyyhkäisi sitten enimmät rasvat käsistään myyjän ojentamaan käsipaperiin. Cyan tunki kätensä housujensa taskuun, kuunnellen katuvalojen sähköistä rätinää niiden vilkkuessa päälle ja pois, vedellen viimeisiään tässä hylätyssä kolkassa kaupunkia, jossa ketään ei jaksanut kiinnostaa tarpeeksi niin, että lamppuja olisi vaihdettu.

"Mä ajattelin käydä ottamassa yhden tai kaksi kaljaa ja mennä sitten kotiin. Kiinnostaisikohan sua liittyä mun seuraan? Mä uskoisin että joku järjestää sulle yöpaikan, vaikka tuskin ilmaiseksi, noin nätti kun olet", Cyan sanoi, vilkaisten tyttöön. Pimeän tultua hänen silmillään oli taipumus kiilua samalla tavoin kuin sillä aikaisemmalla katukissalla, eivätkä useimmat hänen tuttavistaan arvostaneet hänen mutantinkaltaisia silmiään, joten Cyan oletti automaattisesti tytön tipahtavan tähän samaan kategoriaan.
"Joka tapauksessa meidän kannattaisi pysyä liikkeellä", Cyan sanoi, vilkaisten olkansa ylitse kojua, joka oli sulkenut luukkunsa varsin tiukasti nyt pimeän hiipiessä kovaa vauhtia heidän kimppuunsa. Cyan kohensi urheilukassinsa asentoa olallaan ja lähti kävelemään pitkin, notkein askelin kohti metroasemaa, joka ei ollut sen turvallisempi tähän aikaan vuorokaudesta kuin kadutkaan, mutta ainakin se kiidättäisi heidät tiehensä täältä nopeammin, kuin mihin heidän omat jalkansa kykenivät, toki sillä varauksella, että he säästyisivät venoirien kiistoilta ja mutanteilta, jotka pesivät metrotunneleissa.

"Voin mä lähteäkin, ei mulla ole parempaakaan tekemistä", Rose vastasi olkiaan kohauttaen. Hän ohitti kokonaan Cyanin huomautuksen yöpaikasta, vaikka tämä saattoi olla oikeassakin. Totuus oli kuitenkin, että vaikka hän olisi viettänyt yönsä pehmeässä sängyssä ja puhtaissa lakanoissa enemmän kuin vain mielellään, ei hän ollut edes harkinnut vaihtokauppaa, jollaiseen Cyankin ilmeisesti viittasi. Hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, oliko mies aikeissa tarjota hänelle yöpaikan, vai puhuiko tämä vain yleisellä tasolla.

Rose tiesi varsin hyvin itsekin, miten typerä ja ajattelematon oli lähtiessään jälleen kerran seuraamaan sokeasti tuntematonta miestä, etenkin kun tuon silmät kiiluivat kuin verenhimoisella vampyyrillä. Hän työnsi kätensä taskuihin näennäisen huolettomana, mutta tosiasiassa vain varmistaakseen, että kapeateräinen kääntöveitsi oli siellä, missä pitikin. Jos Cyan yrittäisi jotakin, voisi hän ainakin puhkaista tämän silmän, ennen kuin päätyisi ojanpohjalle raiskattuna ja kurkku viillettynä. Tyttö pudisti päätään karkoittaakseen naurettavat mielikuvat ja lähti sitten itsekseen virnistellen Cyanin perään. Olisi paras pysytellä tiiviisti miehen rinnalla.
"Oletko sä koskaan lentänyt?" Rose kysyi hetken kuluttua katse mustaa taivasta pyyhkien. Cyan oli oikea onnenpoika, kun sai päivät pitkät pakertaa virtaviivaisten alusten parissa ilman, että kukaan tuli uhkailemaan jakoavaimella.
"Kun mä olin pieni, mä olin varma, että musta tulis vielä joskus lentäjä", hän kertoi ja naurahti ilottomasti. Hän oli ollut varma monesta muustakin asiasta. Muun muassa siitä, että hän menisi naimisiin puhtaanvalkoisessa pitsimekossa, saisi kolme potraa poikalasta ja eläisi vaaleanpunaisessa satulinnassa prinssinsä rinnalla koko loppuelämänsä.

[i've lost my talent!!!]

Cyanin kiiluvat silmät väikkyivät kadun laidalta toiselle tuon tutkiessa yhä syveneviä varjoja vaarojen varalta. Mies ei ollut aseistautunut mitenkään, mikä saattoi olla hänen heikkoutensa, mutta toisaalta hänellä virtasi suonissaan kahden varsin neuvokkaan rodun veri, eikä hän ollut aivan puolustuskyvytön aseettomanakaan. Mies sipaisi valkeita hiuksia olkansa taakse siirtäessään katseensa tyttöön - ei kuitenkaan tuon silmiin, pikemminkin jonnekin leuan tienoille. Miehen notkeat askeleet hidastuivat hieman niin, ettei tytön tarvinnut kiiruhtaa huomattavasti pidemmän miehen jälkeen, ja tuon kädet etsiytyivät hupputakin taskuihin.

"Oon lentänyt elämässäni kerran", Cyan sanoi mietteliäänä, katse pimeälle taivaalle suunnattuna, "silloinkin tosin vain kakkospilottina. En tiedä tiedätkö sä miten paljon lentoaluksista, mutta kyseessä oli eräs alus nimeltä Calico Star A4i7. Se tuotiin varikolle melko pahasti vaurioituneena, ja sen omistaja, joku rikas herra isoherra, halusi että korjaisimme sen pilkkahintaan. No okei, korjattiinhan me se, silloin oli aika hiljaista ja vähäkin raha oli tervetullutta, kunhan jäätiin edes marginaalisesti voitolle. Sitä mallia valmistettiin aika vähän, joten varaosia siihen oli aika vaikea saada, ja me jouduttiin tinkimään tazzyrialaisten kauppiaiden kanssa vaikka miten kauan ennen kuin meidän resurssit riitti kaikkeen, mutta jotenkin se onnistui, ja me saatiin sen aluksen korjaukset valmiiksi neljää päivää ennen kuin mitä me oltiin sille pompoosille sanottu, joten me päätettiin ottaa Calico vähän ajelulle. Mä en varmaan koskaan unohda sitä", Cyan huokaisi, potkaisten haavekuviinsa uppoutuneena kiveä, joka kalisteli pitkin katua kunnes osui roskiksen kylkeen, saaden aikaan kumean kumahduksen.

Cyan havahtui ääneen ja vilkaisi sivusilmällä tyttöön, pieni punastuksen häive poskillaan.
"Mahdan kuulostaa pitkästyttävältä. Oon oikeasti vaan tavallinen rivimekaanikko, enkä mä pääse tekemään mitään ihmeellisyyksiä. Yleensä se on aina varikon ykköspomo joka käyttää koneen koelennolla. Mulla on ykkösmekaanikoksi vielä aika pitkä matka, kun vielä ottaa huomioon, että mulla on rikosrekisteriä ja oon sekarotuinen. Mun kaltaiset tyypit ei todellakaan pääse pomoasemaan mitenkään helposti", Cyan huokaisi, tutkien jälleen katua. Kauempana heidän edessään siinsivät metroaseman keltaiset ja oranssit valot, joita kohti Cyanin pitkät askeleet heitä johdattivat.

(Finally...)

Rose kuunteli haltioituneena Cyanin kertomusta, mutta ei antanut innostuksensa näkyä päälle päin. Hänen ilmeensä pysyi kovana ja välinpitämättömänä, ja vain harmaiden silmien kirkas tuike paljasti, mitä tyttö todella ajatteli. Hän olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos olisi päässyt ohjastamaan uljasta ilma-alusta ja liitämään poikki sinitaivaan. Hän kuvitteli ihastuneena, miltä tuntuisi kohota kaupungin pölyn ja loan yläpuolelle ja kurkottaa kohti taivaan tähtikarttaa, lentää vihreänä ja vaarallisena vellovan meren yllä ja olla vapaa. Kenties hän voisi livahtaa Sara-k’anin gravitaatiovoiman ulottuvilta ja karauttaa suoraan kosmokseen. Hän halusi nähdä Maan, planeetan, jolta ihmiset olivat aikoinaan paenneet. Paikan oli pakko olla todella kammottava, mikäli hänen kotiplaneettansa oli sen rinnalla tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ehkä ihmisparat eivät olleet olleet tietoisia siitä, minkälainen käärme heitä paratiisin porttien takana odotti.

"Sulla on sentään jotain. Työpaikka ja asema. Sä olet joku tälle kaupungille ja näille ihmisille. Sä olet olemassa", Rose huokaisi. Hän olisi ollut Cyanin asemassa helvetin onnellinen. Oli vaikeaa kuvitella, miltä tuntuu olla kaiken ja kaikkien ulkopuolella, ellei sitä ollut itse kokenut. Kowloonissa oli tuhansia Rosen kaltaisia lapsia, nuoria ja aikuisia, joita ei yhteiskunnan silmissä ollut edes olemassa. He olivat näkymättömiä, ja kuka tahansa saattoi marssia suoraan heidän lävitseen tai sysätä heidät katuojaan.
"Et sä mua pitkästytä. Tuntuu hyvältä puhua jonkun kanssa ja käyttää ääntään muuhunkin ku rottien ja kulkukoirien hätyyttämiseen", Rose naurahti ja väläytti Cyanille yhden harvinaisista hymyistään.
"Tiedätkö, se, että sulla on rikosrekisteri, tekee mut oikeestaan onnelliseks. Se tarkottaa, että joku täällä oikeesti välittää tarpeeks pitääkseen jotain vitun rekisteriä ja puuttuakseen asioihin. Täällä tapahtuu koko ajan jotain ilman, että kukaan edes silmäänsä räpäyttää. Mitä pahaa sä olet tehnyt saadakses tällaisen huomionosoituksen?" hän kysyi. Häntä tuskin olisi enää hätkähdyttänyt, vaikka Cyan olisi tunnustautunut mielenvikaiseksi massamurhaajaksi. Tämä tosin näytti aivan liian ujolta ja herttaiselta tappaakseen ketään, tarkoituksella ainakaan.

"Mihin me ollaan menossa?" Rose kysyi äkisti ja väisti täpärästi eteensä tunkenutta tummanpuhuvaa miestä. Mies loi punapäähän vihaisen katseen, mutta jatkoi kaikeksi onneksi matkaansa jäämättä haastamaan riitaa. Rose oli jo aikaa sitten havainnut, että paras tapa selvitä hengissä oli kulkea seinän viertä pitkin ja katse maahan luotuna, mutta moinen nöyristely kävi liiaksi hänen luonnolleen. Niinpä hän joutui tämän tästä hankaluuksiin tönäistyään huonotuulista narkkaria tai itsestään liikoja luulevaa huoraa. Ehkä hän vielä joskus oppisi läksynsä.

Cyanin katse suuntautui hetkeksi kohti pimeää taivasta kun puhe tuli hänen rikoksistaan. Ehkä hän oli valinnut sanansa hieman huonosti, kyseessä kun oli pikemminkin ”killed on sight” –lista, eikä sille kuuluminen ainakaan häntä tehnyt onnelliseksi.

”Ehkä mulla enemmänkin on mainetta”, Cyan korjasi itseään. Rikosrekisteriä Kowloonin alamaailmassa tuskin piti kukaan, virkavaltakin otti huoletta hengiltä jokaisen joka näytti kerjäävän sitä, ”mun pomo tietää etten mä ole tietyissä piireissä turhan suosittu, joten se ei halua nostaa mua näkyvään asemaan, olishan kahnauksista haittaa lafkallekin. Ei mun hengelläni ole väliä, mutta mä teen työni kunnolla enkä lusmua, joten pomo tykkää musta eikä potki mua pihalle. Mä pidän myös turpani kiinni sen asioista niin kauan kuin mulla on töitä, joten diili on meille molemmille edullinen.” Mies kohautti lihaksikkaita olkapäitään, mutta hänen huolettoman eleensä keskeytti tummanpuhuvan miehen ilmaantuminen hänen näkökenttäänsä.

Cyanin oli pakko nostaa hattua tytölle, joka väisti tyyppiä varsin notkeasti. Cyan itse olisi varmastikin kävellyt ukkoa päin ja jäänyt sitten vielä haastamaan riitaa – hänellä tosin saattoi olla tyttöä enemmän valmiuksia selviytyä moisesta tappelusta, olihan hän heppua miltei kaksikymmentä senttiä pidempikin – mutta Rosen tapa välttää tilanne oli jotain, mitä harvemmin näki, kun tummapukuinen hyypiö kerran antoi vielä ollakin. Cyan kohotti pienesti toista kulmaansa, nähden Rosen nyt aavistuksen verran toisenlaisessa valossa.
”Mä olin ajatellut yhtä kantakapakkaa Riverwayssä”, Cyan sanoi, suunnaten jälleen katseensa eteensä, muiden mahdollisten tielläliikkujien varalta, ”kun siitä on mun kämpille niin lyhyt matka. Mutta jos sulla on jotain parempaa mielessä, niin sano vaan. Ei mulla oikeastaan ole minnekään kiire, etkä säkään nyt vaikuta siltä, että sua kukaan kaipaisi, ei millään pahalla”, Cyan tuumi, vaikka olihan tyttö sen sanonut itsekin. Kuviossa mätti jokin, mutta Cyan päätti antaa olla. Tytöllä oli varmasti omat salaisuutensa, eikä Cyanin mielenkiinto riittänyt niin pitkälle, että olisi lähtenyt kaivelemaan. Rose varmaan kertoisi, jos haluaisi.

Cyanin pitkät koivet johdattivat hänet metrotunneliin vieviin portaisiin, joiden pinta oli paksun lian peitossa. Käytävän seinille oli roiskunut verta ja ties mitä muuta, eikä haju tosiaan ollut mitään maailman parhaimpia. Välitasanteella seinään nojasi mädänneeltä haiseva ruumis, joka kuitenkin liikkui ja niin ollen oli kai vielä elossa. Cyan vilkaisi vierellään kävelevää tyttöä, muttei sanonut mitään. Kurjuus heidän ympärillään oli huomattavaa vaikkei sitä erikseen maininnutkaan.
Asemalaiturilla ei ollut juuri ketään, muutamia hämäräveikkoja ja hupputakkeihin pukeutuneita nuoria, jotka seisoivat tiukoissa ryhmissä tupakkaa poltellen.

{Kuuntelen Cyanille ihan vääränlaista musaa~~ I'm loosin' mah touch!}

"Mulle on ihan sama", Rose totesi ja kohautti olkiaan. Hän ei juuri kapakoissa – tai ylipäätään sisätiloissa – notkunut, hän kun ilmeisesti näytti enemmän nuorisorikolliselta kuin maksavalta asiakkaalta. No jaa, ei kai moisesta luulosta ketään käynyt syyttäminen, toki Rose tarttui aina tilaisuuteen ansaita ylimääräistä rahaa, jos sellainen eteen sattui. Sai syyttää vain itseään, jos ei pitänyt omaisuudestaan huolta.
"Ne elukat, joiden kanssa mä tällä hetkellä kämppään, tuskin edes huomaan mun poissaoloa, joten älä turhaan murehdi", Rose naurahti ilottomasti. Oikeastaan hänellä oli edessään melkoisen valoisa tulevaisuus. Edellisenä iltana hän oli löytänyt tiensä jonkin juottolan hylättyyn kellariin, johon pääsi vain katutason kapeasta ikkunasta, josta hänkin vain hädin tuskin mahtui pujottautumaan. Yläkertaan johtava ovi oli vankka ja tiukasti lukossa, ja kellarin hämähäkinseitin ja lahonneiden laudankappaleiden valtaamista nurkista päätellen varastotilaa ei ollut käytetty pitkään aikaan. Hänen uuden, potentiaalisen yösijansa ainut haittapuoli oli se, että jos jokin epämääräinen ja nälkäinen oli hänen poissaollessaan hoksannut ryömiä ikkunasta, pakeneminen olisi melko mahdotonta. Oli melkoisen todennäköistä, että hän löytäisi ihan heti mitään turvallisempaakaan, joten luultavasti hän pakkaisi muuttokuorman jo tänä iltana.

"Tuota.. Sä varmaan tajusitkin jo, että mun maksukyky on aika rajallinen? Vois melkein sanoa, että olematon", tyttö tokaisi yllättäen. Olisi parasta tehdä heti alkuun selväksi, että mikäli Cyan halusi kantakapakkaansa juuri hänen kanssaan, oli tämän myös kestittävä hänet. Tai sitten vaihtoehtoisesti kuunneltava hänen marinaansa. Hän kaiveli toiveikkaana mustien, kapeiden farkkujensa taskuja, mutta onnistui löytämään vain lyttyyn painuneen tupakka-askin ja tulitikkuja. Niillä ei pitkälle pötkittäisi, mikäli Cyan ilmoittaisi maksuvalmiutensa päättyneen taikinanyytteihin.

Rose kohotti inhoten kulmiaan, kun he ohittivat seinää vasten nojaavan otuksen, joka ei ilmeisesti oikein osannut päättää, elääkö vai kuolla. Hänen mieleensä palautui väistämättä muisto eräästä toisesta yhtä viehättävästä elukasta, jonka takaraivoon hän oli päätynyt upottamaan kääntöveitsensä kapean terän. Puistatus kulki pitkin Rosen selkäpiitä. Hän vihasi metrotunneleita.
Rose hyppi viimeiset porrasaskelmat asemalaiturille, mutta pysähtyi niille sijoilleen huomatessaan paikalle kerääntyneen nuorison. Nuorukaisten laskelmoivat katseet saivat hänet vaistomaisesti astumaan lähemmäs Cyania ja kiittämään onneaan siitä, ettei ollut yksin. Toisaalta, jos hän olisi ollut yksin, ei hän olisi astunut jalallaankaan lähelle metroasemaa, eikä ainakaan marssinut näin ylpeästi ja avoimesti. Hän ei ehkä ollut se kaikkein varovaisin ja fiksuin tyttö kaupungissa, mutta ei hänkään sentään ehdoin tahdoin raiskatuksi halunnut tulla.

"Missä sä asut?" Rose kysyi kulkien yhä tiukasti Cyanin vieressä ja vähän väliä sivulleen vilkuillen. Metroaseman hiljaisuus tuntui niin painostavalta, että se oli ollut pakko rikkoa jotenkin. Hän toivoi, että he voisivat jättää metromatkan väliin ja istua jo meluisassa, likaisessa kapakassa.

Päästyään portaat alas ja ohitse siitä kuvottavaa lemua uhkuvasta olennosta, Cyan asettui nojaamaan seinää vasten kädet syvälle taskuihin työnnettyinä. Hänen talvitaivaanharmaat silmänsä tutkivat valppaina metroasemalla olevien liikkeitä, varovaisina siltä varalta, että joku erehtyisi tulemaan liian lähelle. Keskenään liikkuessaan Cyan tuskin olisi viitsinyt vaivautua, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään pelättävää. Kaksimetrinen, roteva mies kun oli, Cyan pärjäsi useimmille näistä inhottavista pikkunilkeistä, mutta Rose olikin ihan toinen juttu. Huolimatta tytön uhkarohkeasta hyppelehtimisestä Cyan tunsi pakottavaa tarvetta suojella tuota, olihan hän sentään ottanut tytön kontolleen. Mutta kukapa olisi voinut vastustaa?

Cyan laski katseensa tyttöön tuon avatessa suunsa. Rosen ääni kaikui pienesti avaralla metroasemalla, ja hän huomasi kuinka sen yhtäkkisyys sai muutaman nuorukaisen jännittymään, säikähtäneinä. Pieni, ilkeä hymy kohosi Cyanin suunpieleen, mutta katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin.
”Riverwayssä. Jos sä humallut nopeaan, niin mun kämpille on sieltä kapakasta aika lyhyt matka. Voit tulla sinne punkkaamaan. Kunhan lupaat, ettet pölli mitään. Ei siellä kyllä mitään pöllimisen arvoista olekaan, mut jos vaikka sattuisit saamaan niin tyhmän idean”, Cyan sanoi silmää iskien. Miehen harhaileva katse kuitenkin vei vinkkauksesta suuren osan sen vaikuttavuudesta. Miten olikin niin hankalaa katsoa tyttöä suoraan, Rose kun oli vielä melko namu katseltavaksi. Cyan tuuppasi itsensä kauemmas seinästä lapaluunsa voimin ja lähti astelemaan pitkin, hitain askelin keskemmälle asemaa. Cyan jäi seisomaan muutaman metrin päähän raiteista, vilkaisten tyttöön kuin tarkistaakseen, ettei maa ollut niellyt tuota. Hänen silmiensä osuessa tyttöön, ne jatkoivat samantien matkaansa kohti hologramminäyttöä, joka kertoi seuraavan metron myöhästyvän määrittämättömän ajan raiteilla olevan esteen vuoksi.

Mies huokaisi ja etsi katseellaan paikkaa, johon istua, ja kun sellaista ei löytynyt, hän tyytyi nojautumaan tolppaan, jonka ympäri joku oli spray-maalannut näyttävän graffitin, vain jotta joku muu olisi voinut tulla ja sotkea sen.
”Varmaan itsemurha”, Cyan sanoi hiljaa, viitaten hologramminäyttöä. Sinisellä pohjalla juoksi keltaisia kirjaimia, ja aika ajoin näyttö värähteli, rätisi ja katosi kokonaan näkyvistä, palatakseen jälleen muutamaa sekuntia myöhemmin takaisin näkyviin. Mies vaipui hetkeksi mietteisiinsä ja kohdisti sitten katseensa jonnekin metrotunneleiden pimeään.
”Ei kyllä yllättäis yhtään. Jotenkin musta tuntuu, että jotain tällästä sattuu aina, kun oon menossa himaan”, Cyan nurisi, ”ihan joka kerta, viis siitä mihin aikaan päivästä. Ja tää metro tulee vielä sieltä rikkaiden mestasta. Luulis, että niillä jos kenellä olis asi…” Cyanin lause jäi kesken, kun yksi nuorista – keltapaitainen, huppupäinen nilkki – asteli hänen luokseen rautaputkea perässään laahaten. Ääni, joka laattoja vasten laahautuvasta rautaputkesta lähti, riipi korvia ja hampaita. Poika tuijotti hetken itseään päätä pidempää miestä ja avasi sitten suunsa, sylkäisten suuren, mustan mällin jonnekin Cyanin jalkojen viereen.
”Oisko sulla heittää mulle yks rööki?” Poika tiedusteli, maiskutellen huuliaan. Tyyppi oli vetänyt jotain muutakin kuin purutupakkaa, siitä ei ollut epäilystäkään, ja Cyan laskikin leukansa alas, tuijottaen poikaa.
”Ei mulla ole tuon kaltaisille tyypeille yhtään mitään”, mies sanoi uhkaavan pehmoisella äänellä. Poika kohotti leukansa ja heilautti rautaputkea vähän, niin että se muistutti sulosoinnuillaan olemassaolostaan.
”Ootsä nyt ihan varma, että sä haluat haastaa mun kanssa riitaa?” Poika kysyi, muristen. Hupun alta huokui vanhan viinan, purutupakan ja kusen haju, eikä Cyan olisi välittänyt nähdä pojan kasvoja yhtään sen tarkemmin kuin jo näki, mutta poika tempaisi hupun päästään ja tarrasi Cyania paidasta kiinni.

Vaistomaisesti Cyan survaisi kyynärpäänsä pojan kasvoihin, antamatta tuolle aikaa miettiä. Kuului iljettävää rutinaa, ja sitten veri alkoi juosta pojan puoliksi sulaneilta kasvoilta. Poika valui Cyanin jalkoihin ja mies potkaisi tuon kauemmas, lähettäen rautaputken kierimään pitkin laattalattiaa. Sen vierimiselle ei tuntunut tulevan loppua, mutta lopulta se tippui raiteille, päästäen ilmoille kovan kolauksen, ja valui sitten soraa pitkin syvennykseen, joka kulki raiteiden ja laiturin välissä, toimien itsemurhassa epäonnistuneiden viimeisenä pakopaikkana. Yksi nuorista kohotti päänsä ja vilkaisi kaveriaan, remahtaen sitten nauruun, kun taas toinen asteli seinän vierelle ja oksensi koko vatsansa vihertävän, limaisen sisällön ulos. Cyanin kasvoilla häivähti inho, hänen vilkaistessaan nopeasti aikataulua. Metron saapumiseen oli nyt kaksi minuuttia.
”Mä todella tarvitsen sen kaljan”, Cyan sanoi, riisuen hupparinsa ja tipauttaen sen lattialle. Hän ei halunnut mitään, missä oli jonkun toisen verta.

"Öh, niin joo. Kiitos", Rose mutisi vastaukseksi Cyanin puheisiin yöpaikasta. Hän muisti hieman turhankin selvästi, mihin alkoholinkäyttö oli viimeksi johtanut, eikä todellakaan aikonut verestää muistoja yhtään sen enempää. Toisaalta, tällä kertaa hänen vatsansa ei ollut tyhjä, eivätkä joenrannan kapakoiden viiteen kertaan vedellä jatketut aineet humahtaneet päähän läheskään yhtä tehokkaasti kuin kirkas viina. Sitäpaitsi, Cyan ei ollut Suryan – tällä ei siis välttämättä ollut taipumusta seota alaikäisiin ja puolustuskyvyttömiin pikkulapsiin.

Vaikka Rose yritti kovasti unohtaan Suryanin, miehen kasvot palasivat hänen mieleensä jo toistamiseen, kun Cyan esitti omat epäilyksensä syistä metron myöhästymiseen. Hän tuhahti itsekseen – ei olisi mitenkään mahdotonta, että juuri Syruan seisoskelisi jossain raiteiden varrella itsetyytyväinen hymy huulillaan ja muutama sata pesetaa kourassaan.
"Niin ehkä. Mutta mä ajattelen mieluummin, että kuljettaja on pysähtynyt päästämään jonkun pienen kissanpojan raiteiden yli tai jotain", Rose naurahti ja oli juuri aikeissa sytyttää tupakan, kun keltaiseen hupputakkiin pukeutunut nuorukainen läksi raahautumaan heitä kohti kaikkea muuta kuin ystävällisen näköisenä. Tyttö työnsi tupakka-askin kiireesti takaisin kireiden farkkujen taskuun ja – vaikka sättikin itseään myöhemmin siitä hyvästä – astui taas askeleen verran lähemmäs Cyania huomatesaan, ettei poika tullut yksin vaan toi muassaan varsin ikävästi asemalaituria vasten kolahtelevan rautaputken. Rose kiitti jälkikäteen kohtaloaan siitä, että kun tyyppi pian yritti pummata tupakkaa, ehti Cyan kommentteineen hänen edelleen – muussa tapauksessa välikohtaus olisi saattanut hänen osaltaan saada ikävän lopun. Ennen kuin poika ehti koittaa rautaputkeaan Cyanin kalloon, läjähti miehen kyynärpää nilkin kalloon ilkeän rusahduksen saattelemana. Rose tunsi päivällisen nousevan kurkkuunsa, mutta toisin kuin maassa verta vuotavan pojan epäonninen kaveri, hän onnistui pitämään vatsansa aloillaan.
"Hyi helvetti. Mä en halua edes tietää, mitä toi jätkä on vetänyt", Rose sanoi hiljaa ja asteli rivakasti kauemmas silläkin uhalla, että Cyan jatkaisi matkaansa toiseen suuntaan. Hän halusi pysytellä niin kaukana tuosta epämääräisestä sakista kuin vain mahdollista.

Rose sytytti tärisevin käsin tupakan ja tarjosi hetken harkittuaan Cyanillekin. Muutaman henkosen jälkeen hän tunsi olevansa jo siinä kunnossa, että sai aikaan järkeviä lauseita.
"Asutko sä yksin?" tyttö kysyi saadakseen jotain muuta ajateltavaa kuin vähän matkan päässä tuskissaan makaavan pojan vääristyneet kasvot. Hän vilkaisi Cyania vaivihkaa yrittäen etsiä tämän ulkomuodosta merkkiä naisen käden kosketuksesta. Hassua kyllä, vaikka hän oli juuri hetki sitten tavannut miehen hakkaamasta tohjoksi vastustajaansa nyrkkeilykehässä, osasi hän silti kuvitella tämän mussuttavan aamiaiseksi äidin keittämää puuroa. Jos onnellinen perheidylli ei olisi ollut Kowloonissa niin kovin vieras käsite, Rose olisi itseasiassa ollut valmis lyömään päänsä pantiksi siitä, että Cyan asui yhdessä pullantuoksuisen ja harmaahapsisen äidin sekä pienen, pörröisen koiranpennun kanssa.

Rose kohotti katseensa rätisevään, kirkkaana loistavaan näyttöön juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka numerot korvautuivat kiivaasti vilkkuvalla metrokuvakkeella. Samassa asemalaiturin piinallinen hiljaisuus vaihtui korviahuumaavaksi kolkkeeksi ja kolinaksi metron kiitäessä lähemmäs. Muutaman sekunnin kuluttua ruosteinen, valkoisen ja punaisen kirjava juna pysähtyi asemalle, ja ne muutamat liukuovet, joita kukaan ei ollut vielä onnistunut potkimaan rikki, avautuivat kirskuen. Rose ei halunnut seisoskella pimeällä asemalla yhtään sen pidempään, joten hän marssi samantien sisään metroon ja pujahti mahdollisimman huomaamattomaan soppeen aivan seinän viereen Cyania odottamaan.

[tää mun vuoro sucks major donkey balls mut iha sama]

Cyan asteli metrovaunuun tytön perässä, vilkaisematta taakseen laiturille jääneeseen sotkuun. Joku – tai jokin – kyllä siivoaisi hänen puolestaan. Mies asettui tytön lähelle, ehkä hieman liiankin, kätkien tuon näkyvistä mittavan vartalonsa suojiin. Cyan tiesi olevansa itse turvassa, mutta joku saattaisi innostua pienikokoisesta, söpöstä tytöstä tarpeeksi ryhtyäkseen haastamaan riitaa.
”Asun mä yksin”, Cyan sanoi vaimealla äänellä, joka hädin tuskin kuului metron kolinan ylitse, ”helpompaa niin. Asunnot on kuitenki sen verran vaarallisia, enkä mä voisi olla suojelemassa ketään, jos joku päättäiskin tulla sisään omin lupinensa.” Cyan oli niin tottunut siihen, että asuntoon saattoi koska tahansa yrittää tunkeutua joku, ettei osannut enää edes hätkähtää, muttei silti halunnut altistaa ketään muita moiselle vaaralle. Hän osasi pitää kyllä huolen itsestään, muttei voinut olettaa kenenkään toisen puolesta, että nämä pystyisivät samaan. Ehkä siinä oli yksi niistä suurimmista syistä miksi Cyan yhä edelleen oli ja pysytteli yksin.
”Joskus mä ajattelen että olis melkein turvallisempaa asua kadulla, katua kun piisaa vaikka millä mitalla. Ainakin pääsee karkuun, jos niikseen tulee. Asunnoissa on se paha, että jos sinne jää loukkuun, tiedätkö, joku ei ihan niin kiva käy päälle pienessä suljetussa tilassa, jossa jokainen reikä on tilkitty näennäisen turvallisuuden vuoksi, niin mihin sä siinä muka juokset”, Cyan pohti, suoden tytölle pienen, vinon hymyn.
Tottahan puoli-felicialla oli keinonsa tunkeilijoiden taltuttamiseen, eivätkä ei-toivotut vieraat yleensä päässeet eteistä pidemmälle.

Metro tärisi ja pysähtyi, muttei aseman kohdalla. He olivat edelleen pimeässä tunnelissa, eikä ikkunasta näkynyt mitään. Cyan kyyristyi hieman, höristäen korviaan. Revennyttä korvanlehteä vihlaisi, mutta Cyan päätti, että kipu oli toisarvoista. Mikseivät he vain voineet päästä turvallisesti ja ehjinä perille?
”Pysy matalana, Rose”, Cyan kehotti, laskien kätensä tytön pään viereen vasten kylmää, metallista vaununseinää. Miehen haaleanharmaat silmät tutkivat oikealle avautuvaa vaunua. Vaunussa oli vain joitakin ihmisiä, ja yksi kaapuun verhoutunut meridin, jonka valeasu epäonnistui ilmaa viuhtovan hännän ja pienen koon vuoksi. Cyanin silmät suuntautuivat heitä lähinnä oleville liukuoville, jotka vääntyivät kirskuen auki. kaksi pitkää, valkean, suomuisen ihon peittämää käsivartta työnsivät ovet sepposen selälleen ja vaunuun tunkeutui neljän venoirin joukkio, jotka kukin heiluttelivat käsissään teräviä, taatusti myrkyllä kyllästettyjä aseita. Cyan tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn, kun ilmeisesti johtajana toimivan venoirin punaisina kiiltävät silmät suuntautuivat häneen. Jättimäinen lisko otti muutaman askelen häntä kohti.
”Täältä ssse veren tuoksssu tuli”, venoir sihisi kavereilleen ja asteli lähemmäs Cyania, tarraten pitkillä, kovilla kynsillään miehen revenneesseen korvalehteen ja hieraisten sitä. Venoir vei kynnet suuhunsa, nautiskellen hetken aikaa miehen verellä.
”Mitä sssinä piilottelet sssiellä?” Venoir kysyi, napauttaen Cyania aseensa lappeella käsivarteen. Cyanin lihakset jännittyivät, tuon laskelmoidessa mahdollisuuksiaan tappelussa neljää venoiria ja näiden tappavilla tai vähintäänkin lamaannuttavilla myrkyillä silattuja teräaseita vastaan. Cyanin kurkusta kohosi pieni murina, ja tuon huulet paljastivat terävän purukaluston.
”Ostin tämän hyvällä rahalla”, Cyan murisi venoirille. Lisko sähähti terävän naurun, ja kiersi pitkäkyntisen kätensä puoliverisen käsivarren ympärille, pakottaen tuon sivuun. Venoirin silmät laajenivat ihastuksesta tuon katseen osuessa Roseen.
”Tässsä onkin mainiota lihaa”, venoir hymyili liskomaisin huulin ja työnsi Cyanin sivuun. Mies taipui yllättävän kiltisti, asettuen muutaman askeleen päähän. Venoirit eivät yleensä välittäneet ihmisnaisista, mutta jostain syystä Rose tuntui viehättävän liskoa.
”Ssse tuoksssuu ihan venoirille”, lisko sihisi, työntäen suomuisen, kovaluisen naamansa miltei kiinni Rosen kasvoihin. Liskon sieraimet värähtelivät, pitkän mustan kielen lipaistessa ilmaa Rosen posken vieressä.
”Kuka sssinä olet?” Venoir kysyi, suoristautuen. Sen silmät olivat nyt siristyneet, ja muut venoirit astelivat lähemmäs, niidenkin pitkät mustat kielet ilmaa lipoen. Ne vaikuttivat levottomilta, ja Cyan tunsi selkäpiissään, ettei jokin ollut nyt kohdallaan. Kuka Rose oikein oli? Tämän siitä sai, kun lähti leikkimään tuntemattomien kanssa.

//Ehm.

Rose nyrpisti närkästyneenä nenäänsä, kun Cyan asettui varsin suojelevasti hänen eteensä. Olihan hän toki tyytyväinen, että joku jaksoi välittää hänen turvallisuudestaan, mutta helvetti soikoon, pärjäsihän hän yksinkin. Oli aina pärjännyt.
"Ei se kuule kadullakaan niin upeaa ole", Rose tuhahti. "Usko pois, on parempiakin tapoja kuolla kuin hypotermia. Etkä sä voi loputtomiin juosta kadullakaan", hän jatkoi ja istahti likaiselle ikkunasyvennykselle. Hän tiesi kyllä mistä puhui, sen verran monta kertaa hän oli juossut karkuun lyhyen elämänsä aikana. Luultavasti Cyan oli kuitenkin yhtä oikeassa kuin hänkin. Missään ei ollut turvallista. Paitsi ehkä Korkeammassa kaupungissa, mutta sinne ei ollut paluuta enää tässä elämässä, jos seuraavassakaan. Hänelle olisi kyllä kelvannut pehmeä sänky silkkisine lakanoineen, täyteen ahdettu jääkaappi kiiltävine hyllyineen ja kullattujen leijonantassujen varassa seisova kylpyamme. Ja hän olisi ollut koska tahansa valmis uhraamaan henkensä moisen ylellisyyden edestä. Henkensä mutta ei koskaan ylpeyttään. Suostuisikohan Cyan vaihtamaan osia hänen kanssaan edes pariksi päiväksi?

Ennen kuin Rose ehti pukea ehdotustaan sanoiksi, metron tasainen kalkatus hidastui, muuttui epäsäännölliseksi ja loppui lopulta kokonaan. Juna pysähtyi kauniisti niiaten, ja seuraavasta vaunusta kantautui yllättyneitä kiljahduksia varomattomien matkustajien kaatuessa pitkin pituuttaan metron käytävälle. Cyanin ei suinkaan olisi tarvinnut kehottaa häntä pitämään päänsä matalana, hän oli tottunut muuttumaan näkymättömäksi ja katoamaan.
Rose astui vaistomaisesti askeleen taaksepäin, kun liukuovet avautuivat ruosteesta parkuen. Hän unohti kuitenkin laskea katseensa, kun neljä maidonvalkean, metron tunkkaisessa keinovalossa hopeaisena hohtavan suomukerroksen peittämää venoiria astui vaunuun raskaat ja vaaralliset aseet käsissään. Hän tuijotti tulijoita uteliaana ja kuulostellessaan tarkkaavaisesti omaa kehoaan hän huomasi, ettei häntä edes pelottanut. Pelko olisi ollut luonnollinen, järkevä reaktio, ja häntä huolestuttikin oma pelottomuutensa huomattavasti enemmän kuin hämärässä välähtelevä teräs. Hänellä kun oli rohkealle päälle sattuessaan tapana päästää suustaan tyhmyyksiä. Mutta miten hän muka olisi voinut pelätä? Hän oli kuullut kymmeniä väritettyjä kauhutarinoita venoireista ja näiden loputtomasta hurmeenjanosta, mutta Suryanin suonissa virtasi venoirverta, ja mies oli kohdellut häntä ystävällisemmin kuin kukaan koskaan aiemmin.

Rosen rohkeus koki pienen kolauksen, kun venoirjoukko hetken hien ja köyhyyden kyllästämää ilmaa haisteltuaan suuntasi raskaat askeleensa heidän suuntaansa. Hän vilkaisi pikaisesti ympärilleen, kuuli huojentuneita henkäyksiä ja näki poispäin käännettyjä katseita. Hän osasi lukea kanssamatkustajien ajatukset näiden ilmeettömiltä kasvoilta: Onneksi jättivät kunnon kansalaiset rauhaan. Tyttökin on sitä sorttia, joka oikein kerjää saada kuonoonsa. Jumalan rangaistus pahoista teoista, sitä tämä on, ja kuka nyt Jumalan arvostelukykyä ryhtyisi kyseenalaistamaan.
Rose unohti katkerat ajatukset, jotka eivät olleet edes hänen omiaan, kun venoirit kiinnittivät huomionsa häneen. Tyttö nielaisi hermostuneena ja puraisi kieleensä pysäyttääkseen huulia kohti valuvat kirosanat. Hän oli käyttänyt ahneuksissaan viimeisen oljenkorren, hänellä ei ollut enää tilaa perääntyä, hän oli pääsemättömissä seinän ja neljän ruman venoirin välissä. Hän yritti näyttää mahdollisimman kylmäpäiseltä, mutta kun joukon johtaja yllättäen puhutteli häntä, hän karahti punaiseksi. Eihän se voinut olla mahdollista. Miten hän olisi voinut tuoksua venoirille, Suryanille, vaikka siitä, kun hän oli koskettanut tämän pehmeää, kuumaa ihoa, tuntui olevan jo ikuisuus? Hän oli rämpinyt kahden viikon aikana lukemattomissa kuralätäköissä, tukehduttanut ihohuokosensa tupakansavulla ja luuhannut saastaisilla sivukujilla rottien seurana. Rosea ärsytti suunnattomasti, että Suryan ei ollut jättänyt häntä rauhaan, mutta toisaalta hänestä tuntui lohdulliselta, että hänellä oli miehestä jäljellä edes jotain.

"En kukaan", Rose vastasi vikkelästi ja kohotti uhmakkaana katseensa. Venoir nauroi käristen, aivan kuin nauru olisi raapinut sen kurkkua, ja tarttui Rosen kapeaan ranteeseen.
"Minä en pidä valehtelijoisssta", lisko suhahti, ja vaikka leveä hymy kareili yhä sen kasvoilla, elukan punaiset silmät kiiluivat pahaenteisesti. Suryanin silmät olivat herkän laventelinlilat, kuin kaksi ametistia, maailman kauneimmat silmät. Rosen teki mieli nauraa: kaikenlaisia typeriä ajatuksia sitä hädän hetkellä mieleen juolahtikin.
"En mäkään liiemmin pidä susta, joten tasoissa ollaan", Rose pamautti. Antamatta venoirille aikaa vastata syytökseen Rose ravisti kätensä irti liskon otteesta ja pyrähti juoksuun. Jälleen kerran hän oli juoksemassa karkuun, ja tällä kertaa hänellä ei todellakaan ollut varaa juosta loputtomiin. Hän pujahti seuraavaan vaunuun heti, kun kirskuviin liukuoviin oli ilmestynyt ihmisen mentävä rako, mutta kuinka monen vaunun läpi hän vielä voisi juosta? Rose pujotteli taitavasti seuraavan vaunun väentungoksen lomitse, harva edes huomasi hänen kiitävän ohi. Hän juoksi ja juoksi, maihinnoususaappaat rummuttivat vuoroin likaista ja kulunutta muovimattoa, vuoroin takorautaa. Hän pysähtyi vetämään henkeä vasta saavuttuaan tiensä päähän, ensimmäiseen vaunuun. Nyt hänellä oli tasan kaksi vaihtoehtoa: odottaa ja toivoa, että venoirit painuisivat takaisin tunneliin, tai hypätä junasta ja toivoa, että venoirit olisivat yhä kyydissä.

[no nii en osaa enää edes kirjottaa suomi ja roseki rupes hempeex ei jeesus]

Cyan ei ollut osannut odottaa venoirien tunkevan ihan niin lähelle, ja huolimatta hänen hyvistä peittely-yrityksistään tapahtui niin kuin tapahtui. Hän tunsi sieraimissaan tytön tuoksun tuon pinkaistessa juoksuun, eikä hän tajunnut sen nopeammin kuin venoiritkaan, mitä oikein oli tapahtunut. Tytöllä olisi paljon selitettävää, mikäli tästä selvittäisiin hengissä. Cyan laskeskeli mahdollisuuksiaan selvitä venoireja vastaan. Ei näyttänyt kovin hyvältä, mutta aina kannatti yrittää. Ei hänellä - sen enempää kuin mitä luultavimmin tytölläkään - ollut mitään menetettävää. Cyan ei ollut mikään ritari, eikä hän normaalisti olisi varmaan vaivautunut jonkun kadulta poimimansa tytön vuoksi, mutta jokin Rosessa kiinnosti häntä, eikä kaikkein vähiten se, että venoirien pomo oli tunnistanut tytön tuoksun, vaikkei tuossa ilmiselvästi ollut pisaraakaan venoirverta. Jos Rose tunsi venoirin, tytöstä saattaisi olla arvaamatonta hyötyä, venoirit kun olivat tunnettuja alamaailman suhteistaan ja verkostoistaan, joiden kautta oli mahdollista saada käsiinsä mitä tahansa - vaikkapa lentoalus - kunhan hinnasta vain sovittiin. Ja jos Rose oli jonkun venoirin kanssa hyvissäkin väleissä, saattaisi tytölle hellitä jonkinsortin bonus tai alennus, joten tyttö saattoi hyvinkin olla vaivan arvoinen.

Cyan oli tehty raa'asta voimasta. Hänen elopainonsa oli mittava, ja vaikka venoirien myrkyt olivat tunnetusti tappavia ja tehokkaita, niitä oli aseissa tarvittava määrä lamaannuttamaan uhri mutta vain, mikäli tuo sattui kuulumaan Shadow Cityn normaaliin painoluokkaan, eli alipainoisiin. Cyania ei voinut hyvällä tahdollakaan lukea näihin, joten ehkäpä hänellä olisi hieman paremmat mahdollisuudet selvitä venoirien aseista kuin kenellä tahansa keskivertokansalaisella, joiden ryöstämiseen aseet oli ensisijaisesti tarkoitettu. Venoir, joka oli pidellyt tytöstä kiinni seisoi yhä paikoillaan, joskaan ei yhtään niin ällistyneen näköisenä kuin Cyan olisi toivonut. Nämä eivät olleet mitään tyhmiä tyyppejä, vaikka melkoisia korstoja olivatkin. Cyan yskäisi kevyesti.
"Tyttö on edelleen mun, maksoin siitä", Cyan sanoi, kohdistaen harmaan katseensa venoirien johtajaan, jonka punaiset silmät väikähtivät hänen suuntaansa. Venoir tuhahti.
"Sssinulla tulee olemaan haussskaa kuolemaasssi sssaakka", venoir sihisi, viitaten sitten ystävilleen. Ne olivat jo jatkamaisillaan matkustajien ryöstämistä - sitähän ne olivat tänne tulleet tekemään - kun Cyan nappasi venoirien johtajaa olasta kiinni.

"Mitä sä meinaat? Kuka se tyttö oikein on?" Cyan tenttasi, irroittaen otteensa saatuaan liskomieheltä varsin murskaavan katseen. Venoir kääntyi jälleen kohti häntä ja kohotti leukaansa, tutkien Cyanin kasvoja hetken, ennen kuin naurahti. Venoir tiesi, ettei tämä feliciamies voisi mitenkään ymmärtää venoirien tarkkaa hierarkiaa ja sitä, kuinka jonkin venoirin tuoksu vain herätti muissa kunnioitusta ja pelkoakin, vaikkeivät he sitä koskaan kenellekään myöntäisikään. Tyttöön tarttunut tuoksu oli juuri tällainen, ja vaikkei yksikään venoireista ollut osannut antaa tuoksulle nimeä, he osaisivat varoa mikäli sattuisivat kohtaamaan kyseisen venoirin. Heille tyttö merkitsi kuolemaantuomiota, sillä tyttöön tarttunut haju lupaili venoiria, joka piti kiinni siitä, mikä hänelle kuului. Venoirien johtaja sääli tätä edessään seisovaa miestä, joka väitti laittaneensa tyttöön rahaa - valhe, jonka senkin venoir kykeni helposti haistamaan - tulisi todennäköisesti kärsimään suuria tuskia seuraavien kahden tai kolmen vuorokauden kuluessa, mikäli yhä olisi tytön seurassa.
Venoir nyökkäsi porukalleen, jotka keräsivät vaunussa olijoilta heidän arvotavaransa, mikäli sellaisia sattui olemaan, ja poistuivat sitten tunneliin josta olivat tulleetkin. Vielä ennen poistumistaan venoirien johtaja kääntyi ja iski silmän poikki liikkuvaa vilkkuluomeaan.
"Paljon onneaa vaan..", venoir hymäili hävitessään tunneliin. Cyan tuijotti ällistyneenä sen perään, kunnes tajusi sitten missä oli. Hänen täytyisi etsiä tyttö käsiinsä ja vaatia jotain selitystä. Mitä ihmettä tuo oli oikein tehnyt, niin että hänenkin henkensä oli uhattuna?

Cyan lähti suorimaan tietään metron vaunusta toiseen, metron kirskuessa liikkeelle ja jälleen kohti heidän määränpäätään. Ehkäpä he nyt, vihdoin ja viimein, saisivat olla rauhassa kapakkaan saakka? Cyan löysi tytön vihoviimeisestä vaunusta, odotamassa kohtaloaan. Cyan nappasi tyttöä ranteesta ja pakotti istumaan seinään pultatulle penkille, jonka alla eli kokonainen pieni maailma kaikenmoisia kasvustoja.
"Mitä ne tarkoitti kun ne kysyi kuka sä oot? Ja kuka sä oikeasti oot?" Cyan vaati tietää.

(Huh huh. :D Mut sainpas vastattua!)

Rose tasasi hengitystään ja puristi rystyset valkoisina ikkunalautaa. Hän vilkaisi pikaisesti ympärilleen. Vaunu oli tyhjä, ja aika mateli eteenpäin pölyisen hiljaisuuden vallitessa. Yhtäkkiä metro nytkähti ja lähti hitaasti ja äänekkäästi liikkeelle, aivan kuin se olisi yrittänyt raiteiden puutteessa survoa tietään takkuisen pellon läpi. Rose huokaisi helpottuneena, ja hänen kätensä valahtivat voimattomina kyljille. Hän ei jaksanut edes olla varuillaan, kun askeleet tömistelivät lähemmäs, eikä nostanut katsettaan, kun Cyan astui vaunuun. Mies kuitenkin pakotti hänet huomioimaan läsnäolonsa tarttumalla häntä ranteesta ja pakottamalla hänet istumaan paikalleen. Rose perääntyi penkin kauimmaiseen nurkkaan, koska epäili, ettei Cyan tulisi pitämään siitä, mitä hän oli aikeissa sanoa.
"Siinäpä onkin tuhannen taalan kysymys", hän vastasi ja mulkaisi miestä melkein yhtä hyytävästi kuin hetki sitten suomuista venoiria. Hän näki tämän harmaiden silmien takana kiiluvan ahneuden ja tiesi, ettei Cyan – itsekäs, tekopyhä paskiainen – ollut kiinnostunut siitä, kuka hän oli, vaan siitä, keitä hän tunsi. Mitä hän olisi edes voinut vastata? Mies odotti luultavasti, että hän järjestäisi tämän jonkun mukavan ja isällisen venoirin kanssa neuvottelupöydän ääreen. Olisiko hänen pitänyt kertoa Cyanille tarina pienestä, punatukkaisesta tytöstä, joka oli lahjoittanut neitsyytensä itseään kymmenen vuotta vanhemmalle puolivenoirille, jonka työnkuvaan kuului – väitti tämä itse mitä hyvänsä – viattomien pikkutyttöjen ja Rolfin kaltaisten luusereiden murhaaminen? Vai olisiko hänen pitänyt kertoa isästään, lihavasta, alkoholismiin ja perheväkivaltaan taipuvaisesta tazzyrialaisesta, joka ei olisi valmis maksamaan tyttärestään penniäkään, vaikka Rosella olisi ase ohimolla?

Rose nousi uhmakkaasti ylös ja vilkuili Cyania vihaisena. Äkkiä hän muisti, mitä mies oli niille liskonkuvatuksille sanonut: ”Ostin tämän hyvällä rahalla.” Kiukku pyristeli Rosen rinnassa kuin nokosiltaan herännyt, mustasiipinen lepakko. Rose ymmäri, että miehen tarkoituksena oli luultavasti ollut suojella häntä, mutta heti, kun venoirit olivat hieman kalistelleet aseitaan, tämä oli astunut sivuun. Varsinainen prinssi Rohkea! Hänen teki mieli tiedustella niiden "hyvien rahojen" perään. Jos joku hänestä jotain maksaisi, rahat menisivät hänelle, eivät jollekin hikiselle orjakauppiaalle tai irstaalle parittajalle. Hän ei ollut kenenkään omaisuutta.
"Minne ne katosivat?" hän kysyi viimein ja puri hammasta pitääkseen inhonsa aisoissa. Hän ei oikein uskonut, että Cyan olisi ryhtynyt urheaksi ja puolustautunut nyrkein neljää venoiria vastaan. Miksi elukat olivat luovuttaneet niin helposti?
Rose huokaisi kärsimättömänä. Suryan oli syypää hänen ahdinkoonsa, mutta mies ei ollut paikalla kiertämässä käsivarsiaan hänen ympärilleen ja suukottamassa hänen kaulakuoppaansa.
"Sanoivatko ne jotain?" hän kysäisi yrittäen kuulostaa uteliaan ja ikävöivän sijaan järkyttyneeltä ja pelokkaalta.

Metro hiljensi jälleen vauhtia, ja Rose pyrähti ikkunaan. Tällä kertaa aseman valot häämöttivät vihreänä usvana tunnelin päässä, ja Rose kuuli harvalukuisten matkustajien liikehtivät huojentuneina toisessa vaunussa.
"Oo kiltti ja sano, että tää on oikea asema", tyttö huokaisi. Hän oli saanut matkustamisesta tarpeekseen. Ja oikeastaan yllätyksistäkin. Helvettiin Cyan, helvettiin Suryan, helvettiin koko kurja elämä.

[no niiii lyhyt ja paska mutta vastasin]

Cyanin talvitaivaan harmaat silmät tutkivat tytön kasvoja, valkeat korvat käännettyinä kuuntelemaan tytön vastausta. Jokin tuon asenteessa kiinnitti Cyanin mielenkiinnon, sillä tyttö tuntui jakaantuneen kahtaalle. Vaikka Rosen myrkyllinen katse sai Cyanin sävähtämään pintansa alla, tuo ei paljastanut tuntojaan tytölle. Rose tuntui menettäneen luottamuksensa häneen aivan täysin, jos sellaista koskaan oli ollutkaan. Rosen noustessa seisomaan Cyan vastasi tuon liikkeeseen nousemalla itsekin, tukkien tytön tien karkuun. Cyan oli ollut varsin lähellä kuolemaa, ja jos venoireja oli uskominen, kuolema hiipi aina vain lähemmas, eikä kuluisi kauaakaan, kun se jo huohottaisi hänen niskaansa. Maanalainen heilui vääntyneillä kiskoillaan, ja Cyan nappasi kiinni yhdestä katosta roikkuvista lenkeistä. Tytön mielenkiinto tuntui suuntautuneen täysin venoireihin nyt, eikä se kai ollut mikaan ihme, olivathan ne inhottavat liskot uhanneet tappaa tytön siihen paikkaan.

"Ei ne sanoneet mitään, toivottivat vaan paljon onnea", Cyan sanoi, etsien jotain paljastusta Rosen päässä liikkuvista ajatuksista. Vaikka joku varoitusmerkki olisikin häilähtänyt tyton kasvoilla, Cyan tuskin olisi tunnistanut sitä, olivathan he tavanneet vasta puolisentoista tuntia aikaisemmin. Metron hidastaessa vauhtiaan Cyan vilkaisi olkansa ylitse nähdäkseen pysäkin nimen, ja päästi pienen naurahduksen.
"Joo, perilla ollaan", Cyan mutisi, astuen metron oville. Hänelta jäi taysin huomaamatta ovien toisella puolella seisova valkoihoinen mies, joka oli pukeutunut tyylikkääseen mustaan pukuun ja jonka leiskuvan punaiset hiukset oli sipaistu huolettomalle puoliponihännälle, loppujen hiusten laskeutuessa mustalle kaulukselle. Ovien auetessa Cyan oli juuri kääntymässä katsomaan mihin astui, kun kova, luiseva ja suomuinen nyrkki iskeytyi hänen leukaansa voimalla. Cyan horjahti taaksepäin, mutta sai ajoissa otteen metron ovenkarmista ja heilautti itsensa takaisin, harmaat silmat vihasta palaen. Han ei tiennyt kuka hänen kimppuunsa oli hyokännyt tai miksi, mutta oli valmis puolustukseen. Valkohiuksinen mies heilautti täsmälliseen tapaansa napakan iskun punatukan kasvoihin, vain huomatakseen, ettei punapää enää ollut siinä, missä hän oli tuon kuvitellut olevan. Sen sijaan mies oli liikkunut hanen sivulleen, ja hän tunsi terävän iskun kylkiluidensa alapuolella, ilman iskeytyessä ulos hanen keuhkoistaan. Cyan vajosi polvilleen aseman laattalattialle, pidellen vatsaansa ja haukkoen henkea. Cyan haki tukea aseman harmaasta kiviseinästä, koettaen päästä jaloilleen. Valkeat hiussuortuvat kasvoillaan roikkuen hän suuntasi katseensa vastustajaansa, ja sävähti laventelinsinisten silmien kylmää, kovaa katsetta.
"Mitä vittua..." Cyan aloitti, mutta vatsaan suunnattu potku sai hanet ulvaisemaan. Cyan tunsi veden nousevan silmiinsä, ja räpytteli nähdäkseen selkeämmin. Hänen silmiinsä osuivat vain korolliset, käärmeennahkakuvioiset kiiltonahkasaappaat, joiden terävät kärjet olivat erillaan, mutta suunnattuina häneen.

"Sulla ei ole oikein otteet hallussa", punatukka virnisteli, kaivaen tupakat taskustaan ja vieden yhden niistä huulilleen. Suryan oli ajanut tyttöä takaa jo joitakin päiviä, koettaen saada tuon kiinni. Hän oli nähnyt tytön Airship Deckin ulkopuolella, ja nyt tyttö oli tämän hyypiön kanssa. Mustasukkaisuus on venoireille toinen luonto, etenkin kun on kyse jostain, jonka he tuntevat omistavansa. Ei sillä, etta Suryan olisi halunnut omistaa Rosen, ei varsinkaan nyt, kun mustasukkaisuus oli nostanut rumaa päätään ja vaati jonkun verta vuodatettavaksi, ennen kuin se suostuisi hiljenemään.
"Astuit väärän miehen varpaille", Suryan mutisi, sytyttäen tupakkaansa. Valkeat suomut kiilsivät metroaseman kirkkaissa halogeenivaloissa, ja Suryan - melko selkeästi jonkin aineen vaikutuksen alaisena - siirsi raukean katseensa tyttöön.
"Hauska nähdä sinua, Rose", Sury sanoi kähealla, kutsuvalla äänellä. Hän olisi halunnut ottaa tytön siinä paikassa, mutta hänen korvissaan surisi ja häntä ärsytti.
"Kuka tämä tyyppi on?" Suryan viittasi Cyaniin pitkäsormisella, hopeasormuksin koristellulla kädellään, odottaen pää hieman kallellaan jonkinlaista selitysta.

(TIDII! Ei skandeja, mutta ehka saat selvan. :D Ihana pelata pitkasta aikaa. <3 Pst, ehjäsin skandit!)

Rose tunsi puristavien kahleiden hellittävän hetkeksi ympäriltään, kun Cyan luovutti ja väistyi. Hän oli liian väsynyt taistelemaan vastaan, edes henkisesti. Tuijotuskisan Cyan olisi hävinnyt auttamatta, eihän tämä edes uskaltanut katsoa häntä silmiin, mutta kaikilla muilla kilpaurheilun saroilla hän jäisi vääjäämättä alakynteen.
"Taivaan kiitos", Rose mutisi helpottuneena, kun Cyan totesi heidän viimeinkin päässeen onnellisesti perille. Hän kohotti päätään juuri ajoissa kohdatakseen oviaukossa seisovan miehen liian laventelinsinisen ja liian tutun katseen. Hän unohti järkytykseltään hengittää, ja kun verkkokalvoilla tuikkiva verenpunainen tähtitaivas peitti alleen tympeänharmaan metrovaunun, hän ahnehti happea keuhkoihinsa kuin rantahiekalle ajautunut merenneito.

"Mitä vittua sä kuvittelet tekeväs?" Rose kiljahti ja täydensi Cyanin lopetusta vaille jääneet sanat kuulostaen kuitenkin ennemminkin ärtyneeltä kuin pelokkaalta. Kaiken jälkeen hänelle oli oikeastaan aivan yksi lysti, vaikka Suryan potkisi vapaanyrkkeilijän sielun suoraan läpi Helvetin porttien. Cyanin kohtaloa enemmän häntä suututti se, että Suryan kuvitteli olevansa oikeutettu puuttumaan hänen elämäänsä. Oli jo tarpeeksi raivostuttavaa, ettei mies suostunut pysymään poissa hänen ajatuksistaan, ei tämän olisi tarvinnut samaan metrovaunuun tunkea. Rose seurasi närkästyneenä, kuinka Suryan sytytti tupakkansa itsetyytyväisesti virnuillen ja jätti vielä kaiken lisäksi tarjoamatta hänelle!
"Riemuisa jälleennäkeminen", Rose sähähti ja puri hammasta estääkseen itseään räjähtämästä. Ja juoksemasta Suryanin syliin. Hän käänsi katseensa Cyaniin, jonka entistäkin verisempi ja pahoinpidellympi olemus ei sentään yrittänyt houkutella häntä takaisin hämähäkinverkkoon ja uudelleen satutettavaksi. Häneen ei sattuisi enää koskaan, eikä hän luottaisi enää koskaan. Hän ei pystyisi satuttamaan Suryania, mies ei välittänyt tarpeeksi tunteakseen kipua, mutta hän voisi ainakin yrittää parhaansa mukaan kolhia tämän ylpeyttä. Hän halusi pyyhkiä tuon ylimielisen hymyn Suryanin kasvoilta.
"Sä voit kysyä siltä itseltään, jos kaipaat esittelyjä", Rose vastasi ja tuijotti puolivenoiria silmät vihaisina viiruina. Hän kumartui Cyanin puoleen ja antoi otsansa painua huolestuneeseen ryppyyn sekunnin murto-osaksi.
"Sun ois varmaan parasta häipyä. Ellei se sit oo jo liian myöhäistä", hän kuiskasi ja vihasi Suryania hetki hetkeltä enemmän. Eikö tämä muka ollut ehtinyt löytää itselleen uutta huoraa, jonka sydäntä särkeä?

"Mitä sä musta vielä haluat? 'Tervemenoa', niinhän se oli?" hän käänsi katseensa Suryaniin ja suoristi uhmakkaana selkänsä.
"Vai menikö multa jotain ohi? Nyt on vähän myöhästä tulla vaatimaan tupakka-askia takas. Ja enköhän mä senkin oo jo maksanut, vai mitä?" hän jatkoi ja joutui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ponnistelemaan pitääkseen äänensä kylmänä ja tunteettomana.
"Sä teit pointtis jo aika selväks, joten mä en näe mitään syytä pitkittää tätä kohtaamista yhtään enempää."

Suryanin laventelinsiniset silmat tuijottivat Rosea ilmeettomina, kuin mikaan, mita tuo nuori nainen suustaan paasti ei voisi vaikuttaa haneen millaan tavoin. Mies poltteli tupakkaansa kaikessa rauhassa, astellen Rosen sivulle, irroittamatta katsettaan tytosta. Rose oli haijy kuin mikakin, Suryanin oli pakko tunnustaa, mutta han aikoi saada tyton takaisin. Suryan asteli hitaasti Rosen luokse, pysahtyen vain muutaman tuuman paahan tytosta, kietoen tyton tuoksuunsa. Suryan kohotti pitkasormisen katensa ja kosketti sormillaan Rosen poskea. Han ei pyytaisi anteeksi, Suryanin kaltaiset eivat koskaan pyyda anteeksi, eika han edes tuntenut olevansa pahoillaan. Mutta vaikka minkalaisiin hirmutekoihin pystyva Suryan ei ollut saanut unta sen jalkeen, kun Rose oli haipynyt ovet paukkuen hanen elamastaan. Mita ikina Suryan olikaan vetanyt, han oli mita luultavammin vetanyt sen joko pysyakseen hereilla tai sitten pysyakseen jarjissaan.

Suryanin sormet liukuivat pitkin Rosen kaulan ihoa, kulkien tuon solisluiden ylitse, hivellen kaulakuoppaa ja kulkien sitten henkitorvea pitkin tuon leuan alle, leukaluuta myoten, koskettaen korvaa ja upoten sitten vihoviimeisena Rosen niskahiuksiin. Suryan tarttui tyttoa hiuksista, satuttamatta, ja pakotti tuon syleilyynsa. Huolimatta vastusteluista, jotka Rosen tapauksessa olivat kai valttamattomia - tytto kun ei tuntunut koskaan antavan suosiolla periksi - Suryan piteli tyttoa syleilyssaan, vetaen tuon hiusten tuoksua syvalle keuhkoihinsa, nauttien tuon luisevasta tunnusta ja hauraasta, sirosta olemuksesta sylissaan. Suryan tiesi, etta voisi tuottaa tytolle varsin suurta ruumiillista tuskaa, mutta kaikki vakivaltaisuus tuntui olevan tiessaan, olihan han piessyt ilmat pihalle jostakusta taysin tuntemattomasta tyypista.

Cyan ei kuitenkaan ollut samaa mielta. Hanen ylpeytensa ja itsetuntonsa olivat karsineet varsin vakavia kolhuja, ja tassa han nyt oli, ilmeisesti Rosen rakastajan pieksemana, koettaen koota itseaan. Cyan pakotti itsensa ylos lattialta, yha palleaansa pidellen ja hengitystaan tasaten, etsien katseellaan jotakin, jolla survoa tuosta punapaasta sisalmykset pihalle. Cyan pyyhkaisi valkeita hiuksia kasvoiltaan ja kuljetti kattaan pitkin puoliksi irtonaista metallikaiteen patkaa. Kaide paasti korvia repivan kirkaisun kun Cyan repaisi sen irti seinasta, kohottaen sen kuin ylipitkan pesapallomailan. Suryan laski irti Rosesta, suunnaten vihaisen, kylman katseen valkotukkaan.
"Sa et todellakaan halua ruveta tahan leikkiin mun kanssani", Sury murisi, vieden katensa takkinsa sisaan. Han tarttui pitkilla sormillaan kainalokotelossa pitamaansa aseeseen, ja veti sen esiin, naksauttaen varmistimen pois paalta ja osoittaen aseen sitten suoraan puolifelician kasvoihin.
"Jos sa tiedat oman parhaasi, sa kuuntelet Rosea ja suksi vittuun taalta", Suryan sanoi hiljaa, tuijottaen vaaleanharmaisiin silmiin ravahtamatta. Cyan naytti juuri niin raivostuneelta kuin olikin. Jos on jotain, mika ei kesta kolhuja, niin felician ylpeys, ja Cyanin oma oli saanut varsin suuren osuman. Han ei aikonut luovuttaa vain siksi, etta toisella oli paukkurauta.
"Haista paska, puolimatelija", Cyan murisi, jannittyen kumaraan, valmiina hyokkaamaan venoirin kimppuun.
"Mika helvetti sun ongelmasi on?! Oletko sa oikeasti niin itsemurhan hakuinen, etta sa hyokkaat kaiteenpatkalla aseistautuneen sekopaan kimppuun?" Suryan paasti ilmoille kylman, tunteettoman naurun, joka kaikui autiolla metroasemalla varsin pitkaan.

Cyanin viimein hyokatessa Suryan kohotti jalkansa ja potkaisi kissamiehen takaisin vasten seinaa voimalla, joka tuntui uskomattomalta Suryanin kokoiselle miehelle. Mustasukkaisuus tekee ihmeita.
"Anna olla, ma en tee naita toita ilmaiseksi", Suryan sanoi, iskien jalleen varmistimen paalle ja pujottaen aseen takaisin koteloonsa. Mies nappasi voimakkaalla otteella Rosea ranteesta ja kiskoi tuon mukaansa.