Voi, minkä menit tekemään

Rose jähmettyi niille sijoilleen, kun Suryan lähti astelemaan lähemmäs. Hänen ruumiinsa kihelmöi jännityksestä, vihasta ja kaipuusta, ja niin ärtynyt kuin hän olikin, hän ei olisi millään malttanut odottaa, että mies olisi jälleen hänen lähellään. Hän halusi tuntea Suryanin lämmön sormenpäissään, kuulla tuon sydämen lyövän ja maistaa tutun maun miehen huulilta. Haistoikohan Suryan saman tuoksun, jota seuraten venoirit olivat vain hetkeä aiemmin löytäneet heidän metrovaunuunsa?
"Älä koske muhun!" Rose ärähti, kun mies pysähtyi hänen eteensä ja kohotti kätensä hyväilemään hänen poskeaan. Vastustaminen oli kuitenkin turhaa, sen hän tiesi itsekin. Kun Suryan viimein painoi hänet itseään vasten, hän ei voinut kuin alistua: miehen tuoksu tyynnytti hänet kuin maailman kaunein kehtolaulu, ja hän painoi poskensa tämän rintaan.
"Mä vihaan sua", hän kuiskasi pystymättä vakuuttamaan enää edes itseään. Hänen äänensä oli sydämeen säilötyistä kyynelistä tumma, mutta hän ei itkisi. Ei vielä.

Jostain kumman syystä Rose ei ollut lainkaan hyvillään, kun Cyan viimein osoitti muitakin elonmerkkejä kuin kivuliasta huohotusta. Suryanin syleilyssä aika oli pysähtynyt ja maailma muuttunut kertaheitolla murheellisen mustasta valoisaksi, ja nyt Cyanin piti herättää hänet ankeaan todellisuuteen. Miksei mies voinut vain antaa olla? Sen verran häneltä sentään herui myötätuntoa, että kun Suryan veti aseensa takinliepeen alta, ärtymys vaihtui peloksi.
"Älä", Rose pyysi ja tarttui Suryanin käteen tietäen kuitenkin varsin hyvin, ettei mies välittäisi, vaikka hän olisi kertonut Cyanin olevan hänen kauan sitten kadonnut isoveljensä. Kun Cyan sitten hyökkäsi jotenkin säälittävän vääntynyt kaiteenpätkä aseenaan, Rose kiljaisi – hän oli jo kuulevinaan aseen lausuvan tehokkaasti vaimennetun kuolemantuomionsa. Ilmeisesti Suryan oli kuitenkin löytänyt inhimillisyyden rippeet syvältä sisimmästään – tai sitten tämä oli vain liian pihi tuhlatakseen neljänsadan pesetan arvoista luotia Cyaniin – sillä tämä tyytyi vain potkaisemaan kovaonnisen nyrkkeilijän keuhkot kasaan. Rose inahti ja sulki silmänsä. Hän oli pahoillaan Cyanin puolesta, tämä ei todellakaan ansainnut tulla hakatuksi ja nöyryytetyksi keskellä armollisen autiota metroasemaa. Olisi kuitenkin heidän kummankin kannalta parempi, että hän pitäisi anteeksipyynnöt omana tietonaan, eikä ärsyttäisi Suryania yhtään enempää. Sitäpaitsi, oli hän kuinka pahoillaan hyvänsä, se ei helpottaisi Cyanin oloa, ei parantaisi tämän haavoja eikä korjaisi ylpeyden kokemia kolauksia. Rose ei voinut kuin katsoa, kuinka Cyan yritti keräillä henkensä rippeitä kiviseltä asemalaiturilta. Ja kun Suryanin sormet puristuivat hänen ranteensa ympärille, hän ei voinut kuin seurata. Suryaniin luottaminen oli kuin nuorallakävelyä ilman turvaverkkoa. Sirkusprinsessa voisi koska tahansa horjahtaa ja liiskaantua olkilattiaan, mutta aivan yhtä hyvin hän voisi selvitä elossa toiselle puolelle prinssinsä syleilyyn.

"Miks sun pitää olla noin vitun vaikee?" Rose tiukkasi eteenpäin viilettävältä Suryanilta. "Ja oliko sun pakko olla noin tyly? Mä olisin kuollut ilman sitä", hän jatkoi ja värisi muistellessaan huppupäistä, putkenpätkällä varustautunutta nuorukaista, johon hänellä ja Cyanilla oli ollut ilo tutustua puolisen tuntia sitten. Sen hän tosin jätti mainitsematta, että ilman Cyania hän ei olisi astunut lähellekään metrotunneleita. Rose huokaisi.
"Sä voisit sanoa edes jotain. Ja heittää mulle röökin", hän pyysi ja yritti saada Suryanin pysähtymään edes hetkeksi. Hän halusi katsoa miestä silmiin.

Suryan raahasi tyton perassaan portaisiin ja niita ylos aina katutasoon saakka, jossa han viimein pysahtyi ja painoi tyton vasten asemarakennuksen kaakelien peittamaa sisaseinaa. Miehen pitkasorminen, vahva kasi nappasi tupakan miehen huulilta, kiilautuen sitten tyton kurkulle, pakottaen tuon katsomaan miesta silmiin - ei silla, etta siita olisi ollut jaarapaisen Rosen tapauksessa huolta - ja pysymaan paikoillaan. Laventelinsiniset silmat porautuivat syvalle Rosen sielunpeileihin, nauliten tuon niille sijoilleen. Suryan avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta kumartuikin sitten, painaen tyton huulille vaativan, intohimoisen suudelman, kaivellen jotain taskustaan. Kun tuo punapaa sitten viimein malttoi laskea irti tyton huulista, han piteli sormissaan valkeaa rookia. Han asetti sen hellasti tyton huulten valiin vasemmalla kadellaan, vieden oikealla omansa huulilleen ja sytytti sitten tyton tupakan omansa tulipesalla. Suryanin lihaksikas, mustaan verhottu vartalo varisi hieman, ja hanen aineiden laajentamat pupillinsa nayttivat epanormaaleilta kirkkaiden halogeenien valossa.

"Mullakin oli sua ikava", Sury murahti, tupakka huulestaan roikkuen. Miehen nyt vapautunut vasen kasi laskeutui Rosen lanteille, luikertaen paidan helman alle ja hyvaillen Rosen valkeaa ihoa. Mies tunsi halun heraavan sisallaan, eika aikakaan kun se sama halu tokki jo Rosea vatsaan. Suryan ei tajunnut edes hakeltya, han vain halusi riisua Rosen ja paasta tuon sisaan jalleen.
"Ma tahdon sut takaisin", Suryan sanoi hiljaa, kahealla aanella, kietoen vasemman kasivartensa Rosen vyotaron ympari. Taman lahemmas anteeksipyyntoa Suryan tuskin ihan heti paasisi, eika varmasti haluaisikaan.

(Vaihdoin sit lennossa Cyanista Suryyn :D)

Kun Suryan viimein pysähtyi, Rose ei ehtinyt edes vetää henkeä, ennen kuin hänet jo painettiin vasten asemarakennuksen kylmiä kaakeleita. Tilanne oli hyvin samantapainen kuin silloin, kun he olivat tavanneet hämärällä sivukujalla Rolf-paran kuolleen katseen alla. Rose oli jälleen selkä seinää vasten, mutta tällä kertaa hän ei osannut pelätä henkensä puolesta.
Rose ahnehti miestä katseellaan. Hän imi itseensä yksityiskohtia, talletti muistiinsa jokikisen arven, kuopan ja kulman. Suryan näytti väsyneeltä, ja hänen teki mieli painaa tämän pää syliinsä ja silittää leiskuvanpunaisia hiuksia, kunnes mies vaipuisi uneen.

Suryan kumartui lähemmäs, ja viimein tämän huulet koskettivat hänen omiaan. Rose vastasi suudelmaan tavalla, joka teki kaikki hänen ilkeät sanansa tyhjiksi ja merkityksettömiksi. Hän tunsi kyynelten polttelevan silmäkulmissaan ja kun hän sulki silmänsä, rajauskynä valui sinisinä raitoina hänen poskilleen.
"Voi vittu sun kanssas", tyttö naurahti hengästyneenä, kun Suryan sytytti tupakan, joka oli ilmestynyt tyhjästä hänen huulilleen. Mies taisi todellakin tietää, mistä naruista vetämällä Rosen sai tanssimaan. Rose pyyhki silmiään kämmenselkään ja puhalsi savua kohti aseman ränsistynyttä kupolikattoa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänen kasvonsa sulivat hymyyn, joka ylettyi aina siniharmaisiin silmiin asti ja avasi Suryanille ikkunan hänen ajatuksiinsa ja sydämeensä – ainakin hetkeksi.

Rose värähti, kun Suryanin lämpimät sormet sukelsivat hänen paitansa helman alle, ja hetken verran hän oli valmis antamaan kaiken anteeksi ja heittäytymään miehen jalkojen juureen.
"Kyllä mä tiedän, mitä sä oikeasti tahdot", Rose tuhahti katkeraan sävyyn. Hän yritti uskotella itselleen, että Suryanin mustasukkaisuus ja sanat olivat merkki jostain suuremmasta, mutta oli vaikeaa olla välittämättä erektiosta, joka vaati hänen huomiotaan hieman alempana.
"Mä luulin, että sulla olis parempaakin tekemistä kuin juosta mun perässä. Eikö sun työnantajalla ja sillä muijalla siinä mustassa laatikossa oo sua jo ikävä?" hän jatkoi. Hän ei uskonut saavansa Suryanista irti ainuttakaan tyydyttävää vastausta ja inhosi itseään siitä hyvästä, että kuljetti keskustelua kohti uutta riitaa, mutta mitä hän olisi voinut sanoa? Hän ei koskaan myöntäisi, että tahtoi takaisin, ettei halunnut mitään muuta niin kipeästi kuin nukahtaa Suryanin viereen. Mies oli kylmä ja tunteeton, mutta silti hän janosi lisää. Mikä hullu hän olikaan.
"Jos mä lähden sun mukaan, lupaatko sä, ettet heitä mua ulos sitten, kun oot saanut, mitä haluat?" Rose kuiskasi ja juoksutti sormiaan kiusoitellen miehen alavatsan poikki. Oliko sillä loppujen lopuksi niin väliä, kumpaa Suryanilla oli ollut ikävä, häntä vai hänen ruumistaan? Miksei hän voinut tyytyä siihen, että Suryan kosketti häntä ja piti hänet lähellään?

[voi vittu jouduin kirjottaan tän kaks kertaa, ku eka kirjotin suoraan tohon kenttään ja sit se hukkas sen johonki!!! vastasin jo nyt, ku en jaksanu lukee historiaa :----D rosesta tuli ihan kaamee nyyhq! D:: se luulee että surrur haluaa vaan pesää, sillä ei oo näemmä kauheen korkeita käsityksiä kakslahkeisista. mut kyl se surinaa rakastaa<3]

Suryan puri takahampaansa tiukasti yhteen, koettaen hillita tunteitaan. Rose osasi olla niin vitun arsyttava kun sille paalle sattui, ja ilmeisesti tytto halusi ajaa hanet jalleen jonnekin rajan toiselle puolelle. Sury oli kuitenkin paattanyt olla pimahtamatta nyt, kun oli vihdoin ja viimein saanut tyton kiinni. Oli ihan totta, etta pomonaisella olisi sanansa sanottavana kunhan he paasisivat takaisin Suryanin kampille ja Suryan vastaisi jalleen viesteihinsa, muttei ehka pahaa sellaista. Alun alkujaan idea oli ollut kuitenkin juuri tuon naisen. Rose tiesi liikaa, joten tytto vaaransi heidan operaationsa turvallisuuden ja piti siksi saattaa jonnekin, missa he saattoivat pitaa tyttoa silmalla. Suryan, joka paloi halusta saada pidella Rosea sylissaan oli suostunut diiliin vain silla ehdolla, ettei Roselle missaan nimessa tapahtuisi mitaan, eika kukaan taittaisi karvaakaan tyton paasta – tai mistaan muualtakaan – ei ainakaan kukaan muu kuin han.

Suryanin lasimaiset, tunteita paljastamattomat silmat kiilsivat asemavaloissa ja mies kumartui jalleen lahemmas Rosea ja tyton huulia, talla kertaa kuitenkaan koskettamatta.
”Suu kiinni, Rose”, Suryan kahahti, kumartuen hieman syvempaan ja naykaten tyton kaulan valkeaa, herkkaa ihoa.
”Ala pilaa tata, kun sa tiedat, etta sa haluat takaisin mun luokseni”, mies sanoi, kohottaen paataan sen verran, etta heidan katseensa kohtasivat. Jokin vietti miehen sisuksissa halusi saada Rosen pelkaamaan, pelkaamaan oikein tosissaan, erittamaan sen tuoksun, joka lahti adrenaliinilla kyllastetysta nuoresta naisesta, sen kauhun ja jannityksen tuoksun, vain, etta voisi sitten tunkeutua sen keskelle, hukuttautua siihen, kiskoa kaikki aistinsa tayteen sita ja saada tyton sitten voihkimaan onnesta ja ihastuksesta, himon tuoksun sekoittuessa kaikkeen siihen, mita oli ollut jo aikaisemmin. Jo pelkka ajatus sai Suryanin kiihottumaan entistakin enemman, ja kuin tilauksesta musta varjo hailahti hanen nakokenttansa rajoilla.

Suryan heilautti kattaan laajassa kaaressa ja pysaytti metalliputken kyynarvartensa sivuun ennen kuin se ehti aiheuttaa sen suurempaa vahinkoa. Valkotukkainen kissapoika ei tuntunut vielakaan antaneen periksi, ja pikkuhiljaa Suryania rupesi ihan oikeasti vituttamaan tuon korston loputtomat yritykset paasta Rosen pikkuhousuihin.
”Miten vitun vaikeaa voi olla tajuta, etta sun olisi vaan parempi antaa periksi?” Suryan sahahti, kiskaisten terasputken Cyanin otteesta ja viskaten sen sitten jonnekin pyorimaan pitkin katua. Kissankorvainen mies tuijotti hanta talvenharmaat silmat kiiluen, valmiina tappeluun, vaikka vuosikin verta useasta kohtaa, korvakin ilmeisesti uudelleen auenneena. Jos Cyan olikin luullut, etta voisi yllattaa Suryanin, oli tuo erehtynyt pahan kerran, ja oli nyt itse lirissa. Suryan nappasi aseen kainalokotelostaan ja osoitti silla suoraan valkotukan silmien valiin. Mielipuolinen virne kohosi punapaan kasvoille, kun tuo siirsi aseen piipun kohti tyttoa. Mika mainio tilaisuus.
”Suksi vittuun, koiranruoka, tai tytto saa maistaa lyijya”, Suryan uhkasi, vilkaisten Rosea silmiin, nayttaen todella silta, kuin ampuisi tuon hetkella milla hyvansa. Cyanin naama venahti hieman, ja tuo laski nyrkkinsa.
”Hei, ala viitsi. Jata se rauhaan, ei silla ole tassa mitaan osaa”, Cyan sanoi. Suryan rajahti ivan tayteiseen, kylmaan nauruun.
”Ei mitaan osaa! Haista nyt paska!” Suryan ulvaisi naurunsa keskelta, kaantaen asettaan niin, etta sen pera osui ensimmaisena kissamiehen nenarustoon, murtaen sen. Suryanin polvi upposi Cyanin palleaan armottomana, ja pian seurasi niskan hermokeskukseen isketty kyynarpaa, joka vei Cyanilta tajun. Suryan sylkaisi Cyanin paan viereen ja suuntasi sitten katseensa Roseen. Puolivenoirin sieraimet varahtelivat tuon imiessa sisuksiinsa veren, pelon ja toiminnan tuoksua, mutta valtaosa siita tuntui kuuluvan tuolle kuvottavalle felicialle.
”Rose?” Suryan kutsui, viilealla aanensavylla. Kuinka oli mahdollista, etta han halusi tyttoa yha edelleen, ehka jopa enemman kuin koskaan aikaisemmin?

(Vastasinpa, vihdoinkin. :D Enjoy!)

Rose puri huultaan, ettei olisi huutanut tai vielä pahempaa – pillahtanut itkuun. Suryan ei tajunnut. Ei hän sitä ollut varsinaisesti odottanutkaan, olipahan vain erehtynyt jälleen kerran toivomaan. Toivomaan, että joku lukisi hänen ajatuksensa ja selvittäisi ne hänen puolestaan. Suryanilta oli kuitenkin turha odottaa ymmärrystä myötätunnosta puhumattakaan.

Tyttö huokaisi tahtomattaan, kun Suryanin huulet koskettivat hänen kaulaansa. Hän yritti päästä kauemmas miehestä, mutta selkää raapiva tiiliseinä esti pakoaikeet alkuunsa. Rosen ruumiinsa vaati päästä lähemmäs, se kaipasi kosketusta ja hyväilyjä ja lämpöä, mutta järki käski pysymään loitolla ja juoksemaan karkuun.
"Miks musta tuntuu, että sä pilaat tän vielä itse", hän huokaisi loukkaantuneena. Suryan oli jälleen kerran väärässä. Ei hän tiennyt. Vielä hetki sitten hänellä oli ollut jonkinlainen kalpea aavistus, mutta se oli ehtinyt paeta ulottumattomiin, ennen kuin hän oli ehtinyt edes ojentaa kättään. Hän ei tiennyt, halusiko seurata Suryania vai vain piiloutua tämän kylmältä, arvioivalta katseelta, josta hän ei ollut toistaiseksi tavoittanut inhimillisyyden häivääkään.

Rose kiljaisi, kun Suryan yllättäen heilautti kättään. Hän oli jo aivan varma, että mies oli saanut hänestä tarpeekseen ja päättäisi jatkaa hänen kanssaan siitä, mihin oli vain hetkeä aikaisemmin Cyanin suhteen jäänyt. Vasta, kun kuuli metallin kolahtavan katuun, Rose ymmärsi, että Cyan oli lähtenyt etsimään kostoa.
"Oo kiltti ja häivy!" tyttö anoi ja astui askeleen eteenpäin. Hän huomasi, että Cyanin toinen korva, joka oli repeytynyt auki jo aikaisemmin, vuosi jälleen verta. Hän muisti, miten oli katsellut nyrkkeilyottelua auringon kultaamalla hiekkakentällä, ja hänestä tuntui, että siitä kaikesta oli aikaa useampi ihmisikä. Miten kaikki saattoi kääntyä niin perusteellisesti päälaelleen vain muutamassa tunnissa?
Kaikki ajatukset pyyhkiytyivät kerralla Rosen mielestä, kun Suryanin aseenpiippu osoitti yhtäkkiä hänen otsaansa. Tyttö räpytteli harmaita silmiään hämmästyneenä, ja hitaasti ymmärrys muovasi hänen kasvoilleen raivostuneen irvistyksen. Hän vilkaisi Cyania, ja hänen vihansa kasvoi: Suryan olisi antanut ampua hänet hetkeäkään epäröimättä. Kun mies sitten iski Cyanin tajuttomaksi, oli Rose jo ehtinyt päättää, mitä hän sillä hetkellä halusi. Hän kyykistyi Cyanin liikkumattoman ruumiin viereen ja siirsi sivuun verisiä, hohtavanvalkoisia hiussuortuvia.
"Ehkä sun pitäis antaa periksi, ennen kuin sä tapat mut oikeasti. Koska sit sä et saa mua takas, haluat sitten kuinka paljon tahansa", Rose totesi hiljaa vilkaisematta Suryaniin päinkään.

[shitloads of CRAP]

Suryan näki hidastetun filmipätkän tavoin, kuinka kiintymys, halu ja himo häntä kohtaan valuivat pois tytön kasvoilta. Suryan oli ollut saamassa sen kaiken, ja nyt ei mitään, ihan kuin kyseessä olisi ollut peli rulettia, eikä pieni metallikuula tällä kertaa osunut hänen valitsemalleen numerolle. Suryanin laventelinlilat silmät kapenivat, tuijottaen jäätävinä tyttöön. Jos hän ei saisi Rosea, ei kyllä saisi kukaan muukaan. Punatukka otti yhden, nopean askeleen Rosen viereen ja tarrasi tyttöä kurkusta kiinni, kiskaisten tuon ylös kyykistyneestä asennostaan ja pakotti tytön lähes kiinni itseensä, pakottaen tuon kohottamaan katseensa hänen silmiinsä. Hän ei halunnut satuttaa Ambrosiaa, ja samalla kuitenkin halusi ottaa tuon mitä kivuliaimmalla tavalla hengiltä. Mitä tällä valkotukkaisella puolifelicialla muka oli, mitä häneltä puuttui? Suryan vilkaisi halveksuvasti maassa makaavaa pitkätukkaa, joka vuosi verta useammastakin paikasta. Mitään hengenvaarallista hän ei ollut felicialle tehnyt, mutta Suryllä oli sellainen olo, ettei kissamies olisi kovin onnellinen jahka pääsisi taas itsensä herraksi. Suryan oli enemmän kuin valmis takomaan kissamiehen hengiltä vaikka paljain nyrkein, mutta felicia oli onnistunut sulattamaan Rosen sisältä jotain, mihin venoir itse ei ollut päässyt koskemaan. Mustasukkaisuus, jonka kaltaista Suryan ei ollut aiemmin tuntenut heräsi ja poltti tieltään kaiken miehen rinta-alassa.
"Saatanan narttu", puolivenoir sähähti, tuupaten tytön luotaan, tajuamatta ollenkaan että oli puristanut tuon henkitorvea ehkä asteen liian lujaa, jotta se olisi ollut tytölle hyväksi. Mies otti muutaman askeleen taaksepäin, katsellen köhivää, henkeään haukkovaa Rosea vielä hetken, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja katosi katuvalojen ulottumattomiin.

Joitakin minuutteja myöhemmin Cyan sai jälleen kiinni tajunnastaan ja kiskoi itsensä tajuttomuuden mustista syövereistä pinnalle. Hänen kaikkiin jäseniinsä särki ja hänen kasvoissaan tuntui olevan tuskallinen, tykyttävä musta aukko, joka vaati hänen huomiotaan. Hänen talvisen harmaat silmänsä vääntyivät kieroon hänen koettaessaan saada jonkinlaisen näkymän nenänsä kuntoon, ja kun verinen, vääntynyt tuulenhalkoja ilmaantui hänen näkökenttänsä keskustaan, Cyan päätti jättää nenänsä tutkimisen myöhemmälle. Hän kohdisti huomionsa ympäristöönsä, koettaen kartoittaa mahdolliset vaaratekijät ja ympäristönsä, eikä aikaakaan kun hänen näkökenttäänsä piirtyi varsin murtuneen oloisen tytön ääriviivat ja punainen, kihara hiuspehko. Mies koetti saada vallan jäseniinsä, ja onnistui kohottamaan kättään, jonka sormien suoristamiseen tahdonvoima ei ihan riittänyt.
"Rose?" Cyanin äänessä ei sentään ollut mitään vikaa, vaikka ilman hallinta olikin vielä hieman hakusessa Suryanin palleaan kohdistuneen iskun jäljiltä. Miten hän olikin ottanut näin pahasti turpaan itseään huomattavasti kevyemmältä mieheltä? Hänenhän piti olla vapaanyrkkeilyn ammattilainen.
"Oletko sä ihan kuosissa? Ei kai suhun sattunut?" Cyan kampesi itsensä kyynärpäidensä varaan, koettaen päästä tilanteesta täysin selville. Maailma tuntui heittävän kuperkeikkaa ja mies vajosi takaisin maahan, sulkien silmänsä saadakseen maailman pysähtymään jälleen ja asettumaan paikoilleen. Cyan kosketti varovasti sormillaan otsaansa ja kun siinä ei tuntunut olevan mitään, mihin todella sattuisi, hä'n peitti silmänsä käsivarrellaan, vain tunteakseen murtuneen nenänsä vihlovan. Hänen teki mieli kirota ääneen, mutta Rosen läsnäolo sai hänet hillitsemään itsensä.

(Sorry to have kept you wating, miss <3)

Siitä tuntui olevan jo pieni ikuisuus, kun Rose oli viimeksi ollut tilanteen tasalla. Hän ehti tuskin tajuta, että Suryan lähestyi, kun tämä jo tarttui häntä kurkusta. Huuto purkautui hänen huuliltaan pelästyneenä henkäyksenä, kun hän kohtasi Suryanin kylmän, tunteettoman katseen. Hänen olisi pitänyt sanoa jotain, mitä tahansa, mutta hän ei pystynyt puhumaan; hän ei pystynyt ajattelemaan, Suryan oli niin lähellä, hän olisi haistanut Suryanin tuoksun, jos tämän käsi ei olisi puristanut hänen kurkkuaan, ja ellei hän pian saisi happea, hän kuolisi.

Rose lensi selälleen maahan mutta tuskin tunsi selkäänsä raapivaa betonia. Hän veti ahnaasti henkeä, mutta hänen keuhkonsa kieltäytyivät ottamasta happea vastaan. Hän pakotti itsensä rauhoittumaan ja hengittämään syvään, vaikka ei tiennyt, mitä varten enää taisteli. Pelko oli vaihtunut turtumukseen, viha tyhjyyteen. Hän toivoi, että vajoaisi maanpinnan läpi, putoaisi avaruuteen, putoaisi niin kauan, että viimein katoaisi. Ei sillä tosin olisi ollut suurtakaan eroa nykytilanteeseen. Hän ei ollut mitään, ei kukaan, ei kellekään. Hän oli toivonut olevansa jotakin enemmän kuin muut mutta olikin vähemmän. Narttu. Rose ei edes huomannut itkevänsä, ennen kuin rajut nyyhkäykset ravistelivat hänen vartaloaan. Hän halusi juosta Suryanin perään, pyytää, rukoilla ja anella niin kauan, että tämä haluaisi hänet takaisin, mutta hänen pitkät jalkansa eivät kantaneet. Sitäpaitsi, hän ei voinut jättää Cyania kaiken sen jälkeen, mitä oli saanut aikaan.

Rosen nyyhkytys taukosi vasta, kun joku kutsui hänen nimeään. Tyttö käänsi päätään aivan kuin olisi toivonut, että veren punaiseksi värjäämät hiussuortuvat olisivat kuuluneet jollekin toiselle.
"Olen mä kunnossa. Mutta mä haluan kuolla", hän vastasi ääni täristen ja nousi haparoiden pystyyn.
"Sä et taida olla ihan kunnossa", hän totesi huolestuneena ja kumartui Cyanin viereen. "Mä olen todella pahoillani", hän jatkoi hiljaa ja painoi katseensa maahan. "Mun ei olis koskaan pitänyt lähteä sen mukaan. Eikä lähteä sen luota."
Miksi hänen piti olla niin helvetin typerä ja ylpeä? Ja miksi hän itki taas? Rose kiersi käsivartensa ympärilleen. Nyt, kun Suryanin ruumiinlämpö oli poissa hänen luotaan, hän paleli. Hän repäisi palasen paidanhelmastaan ja pyyhki varovasti verta Cyanin kasvoilta.
"Naiset tykkää arvista, etkö sä niin sanonut? Mä toivon, että sä olet oikeassa", hän hymähti ja yritti olla katsomatta miehen murtunutta, verestä tummaa nenää.

[terveisiä huussista]

Cyan tapaili kasvoilleen jonkinsorttista hymyä tytön sanojen myötä, mutta kasvolihasten liikuttaminen sai murtuneen nenän säteilemään tuskaa pitkin hänen kalloaan, ja mies päätti luovuttaa. Hän heilautti varovaisesti korviaan ja yllättyi, kun revennyt korva ei enää särkenyt. Ehkä tässä oli sen kuuluisan "naula varpaankynnen alle ja potkaise seinää" -tekniikan taika. Cyan liikutteli sormiaan ja etsi varpaitaan jostain hermoratojensa äärirajoilta, ja huokaisi miltei helpotuksesta löydettyään niistä jokaisen. Mitään isompaa ei siis ollut mennyt rikki, joten ehkä tästä vielä selvittäisiin hyvinkin hengissä.
"Ehkä sen kapakan voi nyt tänään unohtaa", Cyan mutisi, "mä en usko että naiset ihan näin tuoreista arvista tykkää, jossei ne ole jotenkin päästään ihan vitun sekaisin." Cyan naurahti, vain päättääkseen naurahduksen irvistykseen, jota seurasi vaimea kiroilu, kun irvistyskin teki kipeää.
"Kuule, Rose..." Cyan aloitti, pakottautuen jälleen ylös katutasosta. Hänen silmissään kiisivät hetken aikaa keltaiset ja kirkkaansiniset tähdet, jotka mies kuitenkin sai katoamaan painamalla päänsä polviensa väliin ja sulkemalla silmänsä hetkeksi. Toivuttuaan pahimmasta pyörrytyksestä, Cyan hieraisi poskeaan, osittain jo mustaksi kuivuneen veren varistessa hänen vaatteilleen.
"Sä teit ihan oikein kun lähdit tuommoisen murhanhimoisen matelijan luota", felicia mutisi, kurottaen koskettamaan tytön kyynelistä märkää poskea, "ennemmin tai myöhemmin sulle olis käynyt sen kanssa todella huonosti, ja sit sulla ei ehkä olisi ollut näin komeaa pelastajaa matkassa." Cyan virnisti, unohtaen jälleen murtuneen nenänsä. Ehkä kipu opettaisi, vaikka paksukalloisen puoliverisen kohdalla siihen saattaisi upota tovi jos toinenkin.

Cyanin samettimaisen turkin peittämät, valkeat korvat ampaisivat pystyyn miltei heti hänen päätettyään lauseen. Kowloon ei todellakaan ollut paikka, jossa oli aikaa puida sydämen asioita hämärillä sivukujilla ja pimeillä metroasemilla.
"Meidän täytyy nyt lähteä, ja ihan vitun nopeaan", Cyan sanoi, vääntäytyen kivuliaasti pystyyn. Hän tiesi että osumaa ottaneet lihakset vertyisivät kyllä, vaikka alku olikin aina vähän kankea. Cyan kumartui ja viittoi tyttöä nousemaan selkäänsä. Niin itsevarma ja puolustuskykyinen kuin Rose osasikin olla, Cyanilla oli heistä kahdesta pidemmät jalat ja nopeampi, kantavampi juoksuaskel.
"Tule, kannan sua reppuselässä", Cyan sanoi. Hän ei verestä tukkeutuneella nenällään haistanut juuri mitään, mutta maata vasten istuessaan ei ollut heitä lähestyvistä askelista oikein erehtyä. Se oli jokin iso, ja jokin ihan perkeleen ilkeä. Cyan nappasi tytöstä tukevan otteen ja ampaisi juoksuun, nyt jo kuullen pedon askeleet. Se ei ollut mutantti, eikä Cyanilla ollut aavistustakaan, miten moinen eläin oli kaupunkiin päässyt - ellei sitten jonkun salakuljettamana, vaikka moista olikin vaikea kätkeä - ja kuinka se oli säilynyt hengissä näinkin syvälle kaupunkiin. Niin tai näin, se oli saanut hänen verestään vainun, ja halusi nyt saada siitä maistiaisenkin. Cyan ähkäisi turhautuneisuuttaan. Hän kun oli halunnut vain ja ainoastaan hyvän ottelun, hyvän tuopin (tai vaikka useammankin) ja painua sitten kotiin vetämään päänsä täyteen hyvää unta. Ja tässä hän nyt oli, jälleen juoksemassa karkuun henkensä edestä. Rose varmaan veti kaikenmaailman kamaluuksia puoleensa kuin hunaja kärpäsiä, tai miten se sanonta sitten menikään.

Cyanin jalat hoitivat juoksemisen kuin itsestään, ongelmana oli, että he olivat sattuneet yhdelle niistä pitkistä, loputtomalta tuntuvista kaduista, joilta ei päässyt oikein kääntymään minnekään, ja joka kaareutui jatkuvasti hieman vasempaan niin, ettei pitkällä tähtäimellä nähnyt ollenkaan, mihin oli menossa. Cyan koetti ajatella, sillä otuksella, joka heitä ajoi takaa, oli kuusi jalkaa askelrytmistä päätellen, eikä se hidastellut.
"Pidä kiinni", Cyan kehoitti tyttöä, loikaten samassa kissamaisella hypyllä kiinni kolmen metrin korkeudessa roikkuviin palotikkaisiin. Hän lähti kiipeämään tikkaita niin nopeasti kuin vain pääsi, luottaen siihen, että Rose pitäisi itse huolen mukana pysymisestään. Otus, joka heitä oli ajanut takaa, saavutti heitä melkoisella vauhdilla, eikä sille kuusi tai kymmenen metriä korkeutta olisi varmaankaan haaste eikä mikään. Siksi Cyan halusi päästä vieläkin korkeammalle. Kiivettyään talon katolle, Cyn lähti juoksemaan sen poikki, etsien lähintä viereistä kattoa, jota pitkin pääsisi tehokkaimmin petoa karkuun. Hän ehti juuri loikata ehkäpä metrin levyisen kuilun ylitse seuraavalle katolle, kun kaksi isoa, mustaa käpälää tarrasi edellisen katon reunasta kiinni. Suunnattomat lihakset kiskoivat olennon katolle, ja sen kidasta pääsi korina, joka ehkä jossain toisessa maassa olisi muistuttanut jonkin eläimen murinaa. Cyan ei voinut kuin tuijottaa olennon suuria, keltaisia silmiä, ja toivoa nopeaa kuolemaa.
Ja sitten hän tunsi Rosen värisevän jalan kylkensä ja käsivartensaväliin puristuneena. Oli aikoja, jolloin kannatti leikkiä sankaria. Cyan tiesi, ettei aikaa ollut todellakaan hukattavaksi, ja skannasi katseellaan loputtomiin jatkuvia kattoja. Peto oli niin suuri, ettei se mihin tahansa väliin mahtunut, joten heidän ainoa toivonsa oli suunnata johonkin noista pimeistä rakennuksista tai kapeista kuiluista, jotka johtivat syrjäkaduille. Heitä odotti varma kuolema mihin tahansa suuntaan he sitten päätyisivätkään lähtemään.'
"Mä syön pahat puheeni, ehkä sun olis sittenkin ollut parempi pysyä sen niljakkaan venoirin luona. Pieksäminen ei olis tähän verrattuna tuntunut enää yhtään miltään", Cyan sanoi, astuen sitten juuri ylittämäänsä kuiluun, ja pudottautuen tyhjään.

Felicia kun oli, Cyan laskeutui lähes kevyen tuntuisesti jaloilleen. Peto oli heidän yläpuolellaan, ja sen suuri varjo kierteli edestakaisin kuilun ylitse. Ehkä se luovuttaisi, ehkä ei. Cyan laski tytön omille jaloilleen ja painautui sitten seinää vasten, vilkuillen molempiin suuntiin.
"Onko sulla mitään, siis yhtään minkäänlaista asetta?" Cyan kysyi hiljaa, hänen silmiensä peilatessa kissan silmien tavoin valoa. Toistaiseksi heidän ympärillään ei liikkunut mikään, mutta sehän ei tarkoittanut millään muotoa sitä, että he olisivat olleet yksin, ehei. Cyan etsi hänen silmissään vain hieman hämärältä vaikuttavia kasoja, etsien jotakin merkkiä elämästä tai aseesta, jolla kyseisen elämän voisi sitten nitistää.

(OMH. Vastasin!)

Rose kohottautui kömpelösti pystyyn, hento ruumis kyynelistä ja kylmästä väristen. Hän haroi liekinpunaisia hiuksiaan, jotka roikkuivat kasvoilla märkinä ja likaisina, ja oli kiitollinen siitä, ettei lähellä ollut heijastavia pintoja. Hän oli kävellyt sateessa tarpeeksi usein tietääkseen, miten pohjattoman järkyttävältä näytti silmänaluset ripsiväristä tummina.
"Ehkä joo", hän mutisi ja kietaisi hiuksensa palmikolle toiselle olkapäälle. Hän ei todellakaan astuisi yhteenkään kapakkaan tämän näköisenä. Hän näytti siltä, että kerjäsi lisää verta nenästään. Tai vielä osuvammin: hän näytti halvalta huoralta, joka kerjäsi lisää verta nenästään.
"Taitaa olla mun syytä, jos sä et saa naista enää tän jälkeen", hän naurahti ja oli kuitenkin ehdottoman vakavissaan. Menetetty mieskauneus oli luultavasti Cyanin huolista vähäisin. Cyan oli puolustanut häntä, eikä hän ollut kyennyt kuin katsomaan. Hänen ainoa yrityksensä tehdä edes jotakin oli saanut Suryanin satuttamaan feliciaa vieläkin enemmän, ja lopputuloksena hän oli menettänyt kaiken.

"En mä tiedä", hän vastasi vältellen, kun Cyan yritti lohduttaa häntä. Hän ei ollut asiasta niinkään varma. Lohdutuksekseen hän muisti, ettei ollut sentään lähtenyt Suryanin mukaan vapaaehtoisesti. Omasta vapaasta tahdostaan hän oli sen sijaan jäänyt. Ja jättänyt.
"Ei se satuttanut mua. Ennen tätä siis", hän jatkoi ja tunsi omatuntonsa vihlaisevan. Mitä merkitystä oli muutamalla, kyyhkynvalkoista kaulaa tahraavalla mustelmalla, jos niitä vertasi murtuneeseen nenään ja rusikoituun omanarvontuntoon. Hän ei tiennyt, miksi puolusteli Suryania. Cyan ei koskaan ymmärtäisi, eihän hän ymmärtänyt itsekään. Hän ei uskaltanut nimetä niitä tunteita, joita Suryan hänessä herätti.

Rose hätkähti, kun Cyan äkkiä jännittyi ja kuulosteli sinistä hiljaisuutta. Tyttö kuuli vain oman sydämensä itsepäiset lyönnit mutta ei epäillyt, etteikö toinen olisi ollut oikeassa todetessaan, että heidän oli aika häipyä.
"Mitä nyt?" hän kysyi kuiskaten ja tähyili ympärilleen yrittäen nähdä vilauksen siitä, mitä Cyan oli kuullut. Hän näki kuitenkin vain öljyistä pimeyttä, jota siellä täällä halkoivat särisevien katulamppujen vihreät valokeilat.
Rose punastui ja tuijotti Cyania epäuskoisena, kun tämä kehotti – tai oikeastaan komensi – häntä nousemaan selkäänsä. Hän oli jo kivahtamassa, ettei todellakaan matkustaisi miehen reppuselässä kuin joku kirppuinen apinanpoikanen, mutta tajusi sitten oman tilanteensa toivottomuuden. Hän napsautti suunsa kiinni ennen kuin ehti sanoa tai tehdä mitään peruuttamatonta. Mitä virkaa enää tässä vaiheessa oli hänen pohjattomalla ylpeydellään? Viime aikoina hän ei ollut muuta juuri tehnytkään kuin ollut riippuvainen jostakusta toisesta, miksei hän siis voisi katsoa totuutta silmiin?
"Ootko sä varma, että sä--" Rose aloitti mutta vaikeni sitten kesken lauseen. Ootko sä varma, että sä jaksat? hän oli aikonut kysyä, mutta jos Cyan jaksoi rökittää kehässä kaksi kertaa itseään isompia köriläitä (Rose päätti unohtaa, miten tälle oli käynyt Suryanin kanssa), tämä jaksaisi kyllä kantaa hänetkin. Niinpä hän nielaisi epäilykset ja vastalauseet ja kiipesi ketterästi Cyanin reppuselkään.

Rose kiljaisi kimakasti, kun Cyan lähti juoksuun, ja kietoi kätensä tiukemmin miehen rinnan ympäri. Nyt hänkin erotti pehmeästi maata vasten tömähtelevät askeleet ja eläimen kurkusta kantautuvan kumean murinan.
"Joo, älä siitä huoli", tyttö mutisi purevasti, kun Cyan käski hänen pitää kiinni. Hän pelkäsi enemmänkin sitä, että kunhan vain mies uupuisi tarpeeksi, ja hän kävisi liian painavaksi kantaa, tämä päästäisi hänestä irti ja uhraisi hänet hirviölle illalliseksi. Rose vilkaisi tahtomattaankin alaspäin, kun Cyan kiipesi huteria, ruosteisia palotikkaita. Tarkka lajintunnistus oli pimeässä mahdotonta, mutta Rose erotti mustan, takkuisen ja etäisesti jotakin suurta kissapetoa muistuttavan naaman tuijottavan pakoon pötkivää saalistaan. Tyttö nielaisi ja sulki silmänsä. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä: kun näköaisti oli sammutettu, hän kuuli veret seisauttavalla tarkkuudella, kuinka eläimen kynnet raapivat tiiliseinää sen yrittäessä jatkaa takaa-ajoa. Rosen silmät rävähtivät auki juuri sopivasti vastaamaan elukan nälkäiseen katseeseen, ja hän kirosi kovaäänisesti itsekseen. Ellei hänen onnensa pian kääntyisi, hän hukuttautuisi mustaan, pyörteilevään jokeen (sillä oletuksella siis, että selviäisi tästä hengistä) – ja saattaisi jopa onnistua yrityksessään.
"Sun verta se haluaa", hän muistutti Cyanille, ja viimeiset sanat muuttuivat kauhunhuudoksi, kun mies hyppäsi mustuuteen. Puolen sekunnin ajan hän uskoi, että he olivat todella astuneet maailman reunalta äärettömään. Sitten Cyanin jalat tavoittivat maankamaran, ja seuraavassa hetkessä hän seisoi itsekin tukevasti omilla jaloillaan. Rose luikahti kapeaan varjoon, joka odotti häntä armeliaana kuunkajon ja seinän välissä.
"Tietty on", hän suhahti. "Miten sä kuvittelet, että mä olen yhä hengissä?" Rose veti harmittoman näköisen kääntöveitsen taskustaan. Helmiäiskuvio tuntui sileältä hänen sormenpäitään vasten, ja samassa hän tajusi. Hän oli pärjännyt. Hän oli pärjännyt ennen Suryania, joten hän pärjäisi myös Suryanin jälkeen. (Hän tukahdutti sen pienen äänen, joka väitti, ettei ollut sellaista aikaa kuin Suryanin jälkeen, että hän saisi vielä kaiken takaisin.)

Kuunvalo tarttui metalliin heti, kun Rose käänsi veitsenterän esiin. Hänen katseensa etsiytyi katon ja yötaivaan yhtymäkohtaan, jossa kissapedon siluetti tanssahteli ultramariinia vasten. Kuin kissa puutarhalammen rannalla, tassu kuparikylkisiä karppeja tavoitellen. Viimein elukka sai tarpeekseen odottelusta. Se katosi hetkeksi näkyvistä, otti vauhtia ja loikkasi. Hypystä puuttui kokonaan se kissamainen sulavuus, ja kun otuksen lapa nirhaisi seinää, Rose tiesi, ettei tämä kissimirri tulisi laskeutumaan jaloilleen. Eläin putosi selälleen roskatynnyreiden ja irtonaisten tiiliskivien keskelle. Rose tajusi, että heidän olisi pitänyt juosta karkuun, mutta ei saanut itseään kääntymään ympäri. Sen sijaan hän seurasi jännittyneenä, miten hirviö käänteli koomisesti päätään, ennen kuin se retkahti tiedottomana rintaa vasten. Hän nielaisi, lausui mielessään rukoukset Jumalalle, Luontoäidille ja Onnettarelle ja hiipi sitten lähemmäs.

Elukka löyhkäsi mullalle, verelle ja mädälle. Rose tiesi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, mutta ei voinut mitään uteliaisuudelleen, joka pakotti hänet kohottamaan otuksen valtavia, kosteita luomia. Keltaiset silmät tuijottivat lasittuneina tyhjyyteen, ja Rosen teki mieli näyttää eläimelle pitkää nenää. Hän painoi veitsenterän kevyesti otuksen lämpimälle kaulalle ja veti syvään henkeä. Veri ja elämä hyökyivät eteenpäin eläimen suonissa hänen sormenpäidensä alla, ja hetken verran hän tunsi itsensä halpamaiseksi seisoessaan velton ruumiin äärellä veitsi kädessään. Toisaalta, eihän peto itsekään ollut suurta suoraselkäisyyttä osoittanut hyökätessään itseään kaksi kertaa kevyempien kimppuun. Rose viilsi hirviön kurkun auki.

Otuksen silmät raottuivat ja sen kurkusta karkasi vaimea yskähdys. Muuten se ei mitenkään osoittanut tunteneensa kipua tai ymmärtäneensä, että oli juuri kuollut. Rose astui taaksepäin, pyyhki mustaa verta käsistään eläimen turkkiin ja katsoi jokseenkin häikäistyneenä, miten veri pulppusi ehtymättömänä lähteenä mörököllin kurkusta.
"Tota", hän selvitti kurkkuaan ja vilkaisi Cyania pelästyneenä. Häntä yökötti, ja hän tunsi itsensä jälleen siksi avuttomaksi pikkutytöksi, joka oli ollut hetki sitten. "Meidän pitäis varmaan lähteä."
Hän tarttui Cyanin käteen verisin sormin ja lähti vetämään tätä perässään kauemmas yön yksinäisyydessä höyryävästä ruumiista, pois pimeältä kujalta. Toivottavasti hirviö ei ollut sitä lajia, joka kasvatti itselleen kolme uutta päätä yhden menetetyn tilalle.

[ööööö okei D: jooo. hmmm. rusina meni sitten ja tappo sen. kyllähän sille toki joku looginen selitys löytyy! esim. että a) rosella on tunnetusti hyvä munkki b) tolla öllillä ei ollut niin kauheen hyvä munkki c) rose on ollut entisessä elämässään teurastaja tai d) teräsmies ilmesty sille ja anto sille supervoimat! tai sitten ens kerralla keksin jtn fiksumpaa.]

Cyan tuijotti hämmästyneenä suurta petoa, jolta Rose oli varsin kylmäverisesti viiltänyt juuri kurkun auki. Musta veri pulppusi epämääräisen porinan saattelemana hirviön kaulavaltimoista ja norui roskavuorien kylkiä pitkin alasviettävälle kadulle ja mateli kohti heidän kengänkärkiään. Mies totteli mukinoitta kun tyttö tarrasi hänen käteensä ja lähti vetämään häntä pitkin pimeitä katuja. Cyan tunsi itsensä yhtäkkiä väsyneeksi adrenaliinin palaessaan loppuun hänen verestään. Hänen kaikkia jäseniään kolotti kuin milläkin raihnaisella vanhalla miehellä ja hänestä tuntui, että kaikkia hänen saamiaan iskuja, kolhuja ja haavoja rupesi särkemään samanaikaisesti. Yön hiljaisuus kietoi heidät vaippaansa ja Cyan hidasti vauhtia, vaatien Rosea lopulta pysähtymään.

”Tästei ole enää pitkä matka mun luokse”, Cyan sanoi ja nojasi selkänsä vasten tiiliseinää. Hänen hengityksensä oli raskas kaikesta juoksemisesta, hyppimisestä ja tappelemisesta, ja hän puristi silmänsä kiinni yhtäkkisen huimauskohtauksen ottaessa valtaansa. Mies pyyhkäisi kädellään mustan öljyn ja punaisen veren raidoittamia, valkoisia hiuksia pois kasvoiltaan ja veti syvään henkeä.
”Tän täytyy olla toimintarikkain päivä mun tänastisessa elämässäni”, mies naurahti, lähtien kävelemään hiljaisin, notkein askelin kohti kotiaan. Hän oletti että nuori nainen seuraisi häntä, eikä siksi vilkuillut taakseen tarkistaakseen tapahtuiko todella näin.
”Toivottavasti mulla on jotain vahvaa juotavaa vielä jäljellä, mä en usko että mä muuten saan unta”, Cyan huokaisi, työntäen kätensä taskuihinsa ja kohotti valoa heijastelevat silmänsä kohti taivaalla loistavaa kuunsirppiä. Miehen korvat painuivat pieneen luimuun kun hän kuunteli yön ääniä.

Päästessään kapean sivukujan päähän Cyan kurkkasi varovasti molempiin suuntiin ennen kuin ylitti kadun - eikä suinkaan autojen takia. Jokivarsi oli varsinkin pienten meridinien suosiossa, ja meridinit jos ketkä olivat orjakauppiaiden mielisaaliita. Cyan ei huolehtinut omasta puolestaan, lähes kaksimetrinen felicia-mies säästyi yleensä hyökkäys- ja vangitsemisyrityksiltä jo pelkän kokonsa puolesta, mutta Rose ei ehkä olisi yhtä onnekas. Vaikka tyttö oli osoittanut sisunsa, Cyan ei uskonut että tytöstä olisi orjakauppiaita vastustamaan, eikä hänkään voisi tyttöä enää suojella. Miehen voimat olivat kertakaikkiaan lopussa, eikä hän malttanut odottaa, että pääsisi sänkyyn ja nukkumaan. Tuju viskipaukku ennen nukkumaanmenoa turruttaisi kyllä kipua sen verran, että hän saisi nukuttua aamuun.

”Kuule, skidi, jos sulla ei ole muutakaan tekemistä, mä voisin opettaa sulle yhden tai kaksi juttua lentoaluksista. Sä voisit tulla mulle oppiin Deckille, saisit vähän omaa rahaa, eikä sun välttis tarttis asua kadulla. Mitäs sanot? Mä voisin järkätä sulle huoneen jostain tästä läheltä, niin sun ei tarttis olla yksin”, yhtäkkinen anteliaisuuden puuska yllätti miehen itsensäkin, mutta Rosessa oli kertakaikkiaan jotain, mikä sai miehen nostamaan hattua. Moni tytöntyllerö ei olisi selvinnyt kaupungissä niin pitkään kuin Rose, varsinkaan yksin, varsinkaan murhanhimoinen hullu kintereillään. Cyan ei katsonut tyttöön noustessaan jokivarressa olevan kerrostalon ulkorappusia ylös. Talo oli joskus toiminut varmaankin toimistona tai jonain, mutta se oli muokattu isoksi kasaksi asuntoja, joista yhdessä puolifelicia piti majaa. Mies paineli kuusilukuisen ovikoodin pieneen näyttöön ja avasi sitten surinan kuultuaan oven tytölle.
”En mä tarkoita että sun tarttis nyt sitä päättää, mutta mitä parempaakaan tekemistä sulla on?” Tytön mentyä sisään Cyan seurasi ja varmisti, että ulko-ovi sulkeutui hänen perässään. Painava metalliovi piti ulkopuoliset ulkona ja säännöllisesti vaihtuva ovikoodikin takasi sen, että myös vähän älykkäämmät tunkeilijat pysyivät ulkopuolella.

Cyan pahoitteli hissin toimimattomuutta tytölle ja lähti kiipeämään valkeita portaita ylöspäin. Onneksi hän asui vain neljännessä kerroksessa, eikä aina yhdeksännessä kerroksessa. Portaiden kapuaminen vei aikansa, mutta lopulta he pääsivät pitkään käytävään, joka muodosti sekä oikealle, että vasemmalle suorakulman. Cyan kääntyi vasemmalle ja lähti kävelemään käytävän päätä kohti. Asunto 419 oli Cyanin. Vanhanaikainen avain avasi oven kahden huoneen, keittiön ja kylpyhuoneen luksusasuntoon. Olipa asunnossa parvekekin, joskin yhdestä kulmasta romahtanut sellainen ja siten hengenvaarallinen. Asunnossa tuoksui tuore multa, pöly ja jokin lämmin, vähän kuin kesä, muttei kuitenkaan. Cyan potkaisi kengät jalastaan ja avasi rautaisen portin, joka eristi eteisen muusta asunnosta - turvatoimenpide sekin.
”Miten olis, tahtoisitko sä jotain lämmittämään sun rinnanalusta?” Cyan kysäisi, astellessaan avokeittiönsä jääkaapille. Hän jäi tuijottamaan syyttävästi sen sisältöä, aivan kuin olisi ollut jääkaapin vika, ettei siellä ollut mitään syötäväksi kelpaavaa.