Disturbia

Lucille yritti olla loukkaantumatta Freyn torjunnasta. Kyseessähän oli aivan arkipäiväinen kauppatilanne: hän oli tehnyt tarjouksen, josta toinen osapuoli oli kohteliaasti kieltäytynyt. Frey oli vain yksi tuhansista menneistä ja tulevista potentiaalisista asiakkaista, ei mitenkään erityinen. Kaikesta huolimatta torjutuksi tuleminen kirpaisi. Olisihan sen nyt pitänyt olla selvää, ettei kukaan noista rinnuksilleen kuolaavista miehistä Lucillea halunnut. Etenkään nyt, rähjäisenä ja meikit poskilla. Nuori nainen nosti jalkansa sohvalle ja kietoi kädet polviensa ympärille niin kuin aina, kun tunsi olonsa surkeaksi. Hän puristi kahvikuppia pienissä käsissään ja yritti imeä lohtua sen polttavasta pinnasta. Kun Frey yllättäen nousi, hän oli jo aivan varma, että mies aikoi näyttää hänelle ovea. Niinpä hän hämmästyi, kun tämä palasi lompakko kädessään ja ennenkuulematon pyyntö mukanaan.
"Tuota… mikä ettei", Lucille vastasi viimein. Tarjous kuulosti stripparin korvissa harvinaisen reilulta.
"Kieltämättä minua hieman pelottaisi lähteä kotiin", hän tunnusti ja laski katseensa. Hän ei halunnut Freyn kuvittelevan, että hän oli tarjonnut tälle seuraansa vain suojelusta vastaan. Ei tässä siitä ollut kyse, eihän?
"En tiedä, millä tuulella José on, jos hän eksyy kotiin", hän jatkoi ja naurahti hermostuneena.

Lucille otti rahat vastaan vain lievää syyllisyyttä tuntien. Viisisataa oli rutkasti enemmän kuin hän sai tavallisista hommistaan, eikä hänen tällä kertaa tarvinnut edes tehdä mitään rahojensa eteen. Hänellä ei kuitenkaan ollut varaa olla hyväsydäminen.
"Kiitos", hän sanoi kauniisti hymyillen ja rullasi setelit hupparinsa taskuun. Hän ei oikein tiennyt, mitä olisi tehnyt seuraavaksi, joten nosti kahvikupin huulilleen ja teeskenteli juovansa tulikuumaa nestettä. Mitähän Frey halusi hänen tekevän?
"Miten sinä oikein kulutat päiväsi? Paitsi pakenemalla verenhimoisia hirviöitä?" hän kysyi viimein toivoen, että Frey pitäisi työtään hyvänä puheenaiheena.

[huomaa kyl ettei oo taas vähän aikaan tullu rasitettua aivosoluja]

Frey hörppäsi kupistaan ja laski sen sitten kolahtaen takaisin sohvapöydälle, ottaen mukavamman asennon sohvalla. Hän kohotti kulmaansa kysyvästi naisen tiedustellessa mistä hän leipänsä hankki. Frey naurahti ja viittasi sitten suurella kourallaan ympärilleen.
"Minä olen kalastaja, usko tai älä. Pitkiä aikoja poissa kotoa ja merellä", Frey sanoi, "kala myy aika hyvin, ja kun sivutulona on vielä hirviöiden metsästys, niin kyllä sitä jotenkin pärjää." Mies naurahti matalasti. Hän tosiaankin pärjäsi, vaikkei sitä hänen pienestä, vaatimattomasta mökistään ehkä huomannutkaan. Pitkät ajat metsällä ja merellä ajoivat hänet usein tissibaareihin ja paikkoihin, jossa naiskauneutta muuten oli tarjolla. Kotonaan hän vietti siis huomattavan lyhyitä aikoja, eikä ehkä siitäkään syystä ollut vaivautunut laittamaan taloa parempaan kuntoon. Ehkä jos siitä olisi ollut joku pitämässä huolta… no, asiat olisivat voineet olla hyvin eri tolalla. Frey vilkaisi kuin ohimennen Lucillen kasvoja ja mietti, miten noinkin kaunis, viattoman oloinen nainen oli eksynyt moiseen ammattiin ja moisen miehen kynsiin. Lucille oli kuitenkin osoittanut vastahakoisuutensa asiasta puhumiseen, joten Frey päätti pitää suunsa kiinni.

"Onko sinulla nälkä? Voisin käydä hakemassa meille jotain ruokaa tuosta lähikapakasta. Sipulirenkaat siellä ovat niin hyviä, ettet uskoisi todeksi", Frey ehdotti, "voisin tuoda pullollisen viiniä tai jotain? Juotko sinä olutta?" Mies oli jo nousemassa sohvalta, tuntien suurta helpotusta keksittyään jonkin keinon paeta kiusallisesta tilanteesta. Yleensä miehet, jotka pelastivat damselleja hädästä olivat sanavalmiita häntäheikkejä, eivätkä Freyn kaltaisia yrmyjä, joilla ei oikein juttu luistanut. Frey oli tottunut olemaan päiväkausia suu supussa, ja nyt kun hänen yhtäkkiä pitikin viihdyttää Lucillen kaltaista kaunotarta, Frey ei keksinyt mitään sanottavaa. Ehkäpä pieni humala vapauttaisi hänen kielenkantansa jälleen ja saisi hänen halunsakin jälleen heräämään, huolimatta siitä, että oli piessyt vain tuntia aiemmin Lucillen miehen muhjuksi.
Frey nousi sohvalta ja kulautti kahvin kurkkuunsa huolimatta peltimukin pohjalla uineista kahvinmuruista. Mies asteli muutamalla rivakalla askeleella eteiseen ja kiskoi saappaat jalkaansa.
"Saat sinä toki mukaankin tulla, jos haluat?" Frey sanoi sitten, kuin vasta tajuten, että Lucille ei ehkä halunnut jäädä taloon yksin. Tuskinpa Lucille psykopaattimies naista täältä löytäisi, mutta turvallisempaa Lucillella olisi ehkä siltikin hänen kanssaan.

Mies nappasi takkinsa naulasta ja tarkisti, että taskuissa oli kaikki, mitä hän sattui tarvitsemaan, äkäten sitten lompakkonsa sohvapöydällä. Mies lampsi nappaamaan lompakon ja ujutti sen povitaskuunsa, pyyhkäisten sitten takin suoraksi. Hän odotti, että nainen sai puettua päälleen ja nappasi sitten Lucillea kädestä, johdattaen tuon takaisin pimeään iltaan. Frey käveli hiekalle asetettuja lankkuja pitkin muutaman oman mökkinsä kaltaisen rakennuksen ohitse ja kulman ympäri. Heidän silmiensä eteen avautui naurusta ja musiikista raikava, vanhanaikainen taverna, joka tarjosi tienoon parhaan ruuan ja parhaan oluen. Puisen, haalistuneen kyltin alaosaa toimittavassa nauhassa luki "Sailor & The Wench", ja nauhan yläpuolella oli puuhun maalattu kuva vanhasta, valkopartaisesta merirosvosta lappu silmällä, oluttuoppi kädessään ja mustahiuksinen, mustalaisen näköinen huora kainalossaan.
"Tämä on yksi niitä salattuja aarteita, joita tämä kaupunki pitää sisällään", Frey sanoi, astellen kohti tavernaa. Lucille saattaisi jopa pitää tästä paikasta.

//Err…. Random. <3

Lucillen huulille levisi pikkutyttömäisen utelias hymy Freyn kertoessa elinkeinostaan. Hän ei ollut koskaan ajatellut, miten kalat löysivät tiensä kaukaa mereltä toripöydille. Frey kuulosti ja näytti juuri sellaiselta entisaikojen urokselta, joka kalasti, nylki saaliinsa käsin ja kantoi haluamansa naisen kotiluolaansa sen kummempia kyselemättä. Olkoonkin, että mies oli osoittanut suurta huomaavaisuutta häntä kohtaan, vaikutelma pysyi.
"Kuulostaa jännittävältä", hän totesi. Ja rehelliseltä. Frey hankki leivän (tai kalan) pöytäänsä kovalla fyysisellä työllä (niin kuin hänkin, jos ihan tarkkoja oltiin), joten mitähän tämä mahtoi ajatella hänestä, tytöstä, joka tanssi puolialastomana limaisella lavalla?

"Vähän", Lucille totesi kuulosteltuaan hetken kurisevaa vatsaansa. Hän mietti, kehtaisiko myöntää, että rakasti kaikkea epäterveellistä, suolaista ja rasvaista – muun muassa sipulirenkaita. Rankan työpäivän jälkeen hän yleensä mätti napaansa kaikkea suklaasta ranskalaisiin ja oli vuosien aikana huomannut, ettei roskaruokaterapiaa tehokkaampaa ollutkaan.
Lucille hätääntyi hieman Freyn noustessa sohvalta. Hänen järkensä sanoi, ettei José ollut mitenkään voinut seurata heitä Portobelloon asti, mutta siitä huolimatta hän ei halunnut jäädä yksin vieraaseen taloon. Hän saisi sydänkohtauksen, jos joku ystävällinen naapuri tulisi koputtamaan ovelle Freyn ollessa ruoanhakumatkalla.
"Tulisin mielelläni", hän sanoikin ja ponnahti samantien seisomaan. Hän veti nopeasti takin niskaansa ja seurasi miestä mustaan yöhön, jota verantojen lyhdyt paikoitellen valaisivat oranssisella loisteellaan. Lucille pysähtyi äkätessään tavernan, johon Frey mitä ilmeisemmin oli heitä johdattamassa. Hän vältteli tällaisia paikkoja työaikansa ulkopuolella: hänestä tuntui, että jokainen silmäpari osasi sijoittaa hänet oikeaan, maksullisten naisten kategoriaan. Frey näytti kuitenkin pitävän tavernasta, eikä Lucille viitsinyt purnata vastaan. Mies oli osoittanut ystävällisyyttä jo aivan riittämiin.

Ensimmäisen yllätyksen Lucille koki heti tavernan kynnyksen yli astuttuaan. Vihamielisen mulkauksen sijaan tiskin taikana päivystävä, lanteikas nainen tervehti heitä – ja häntä – lämpimällä, tervetulleeksi toivottavalla hymyllä. Lucille uskaltautui jopa istahtamaan hieman horjuvalle baarijakkaralle, jolloin tarjoilijatar kumartui välittömästi tiskin yli hänen puoleensa.
"Mitä saisi olla, kultapieni?" nainen kysyi äidilliseen sävyyn ennen kuin käänsi katseensa Freyhyn.
"Frey! Hauska nähdä pitkästä aikaa! Mistä sinä tällaisen söpöliinin olet kainaloosi kaapannut?" nainen kysyi ja nauroi rempseästi omalle sutkautukselleen.

[yarrrr]

Frey tervehti baariemäntää nauraen tuon letkautukselle. Mies asettui istumaan Lucillen vieressä olevalle baarijakkaralle. Hänen oli vedettävä baarijakkaraa hieman kauemmas tiskistä, jotta mahtui suuren kehonsa kanssa istumaan sille. Hän nojasi polvillaan tiskin alaosaan ja riisui takkinsa, laskien sen syliinsä.
"Pelastin hänet hurjan pelottavan lohikäärmeen kynsistä", Frey sanoi nauraen ja vilkaisi sitten ympärilleen tavernassa. Paikka oli kuin suoraan satukirjan maalauksesta. Alakerta oli neljän, paksun pylvään jakama, ja yläkertaan johtavia portaita katkoi tasanne, jolla seisoi suuri merikarhua esittävä patsas. Portaiden juuressa, kaiteen ja ikkunan välisessä tilassa oli piano, jota soitti punaisiin housuihin, liiviin ja keltaiseen paitaan pukeutunut valkohiuksinen ukko, musta piippu suussaan. Pianoon nojasi runsaaseen, antavaan pukuun pukeutunut nainen, joka lauloi jotain vanhaa, tässä tavernassa suosittua sävelmää. Tavernan pöydät ja tuolit näyttivät kaikki karkeavalmisteisilta, mutta olivat kuluneet käytössä sileiksi. Alakerta tuntui olevan melko täynnä, ja läsnäolijoista lähti kyllä ääntä.

"Näyttää kiireiseltä", Frey totesi, hymyillen baariemännälle, "noinkohan sinulla on aikaa passata nälkäisille maailmanmatkaajille ruokaakaan?" Mies nauroi, rapsuttaen vaaleaa partaansa. Emäntäkin nauroi, noukkien tiskin takaa käteensä kaksi paksua ruokalistaa, jotka hän asetti tiskille heidän väliinsä.
"Juotavaa?" Nainen kysyi, viitaten takanaan olevaan liitutaulun näköiseen juomalistaan. Frey viittasi Lucillea valitsemaan mitä vain halusi, napaten itselleen toisen ruokalistoista. Hän läväytti sen eteensä auki ja tutki sitä hetken. Frey odotti kohteliaasti, että Lucille sai tilattua, ennen kuin kertoi omat toiveensa.
"Minulle yksi suuri talon olut ja se vakituinen", Frey sanoi, "laitetaan molemmat minun laskuuni." Mies sanoi hymyillen vinosti. Hän vilkaisi Lucillea, hieman epävarmana siitä, mitä nainen piti hänen valitsemastaan paikasta. Ehkä Lucille oli tottunut siihen, että hänen deittinsä - asiakkaansa, miten vain - veivät häntä huippuhienoihin baareihin ja ravintoloihin, tarjosivat kalliita drinkkejä ja veivät sitten kotiin silkkisten lakanoiden väliin. Frey ei pystyisi ikinä elämässään tarjoamaan Lucillelle mitään sellaista, eikä ehkä haluaisikaan. Hän oli liian tottunut elämäänsä sellaisena kuin se oli, villiä ja vapaata. Hän tiesi, ettei aiheuttaisi surua ja murhetta kenellekään, vaikka päättäisikin jäädä metsälle vielä viikoksi, tai jos myrsky joskus veisikin hänet vetiseen hautaansa. Ja ihan hyvä niin. Frey seurasi baariemäntää, Maryaa, naisen valmistellessa heidän juomansa. Marya huusi heidän ruokatilauksensa keittiöön, jossa hääräsi lihava, vanhemmanpuoleinen mies. Ukko murahti kuulleensa jo heidän tilatessaan, ja käski Maryaa painumaan omiin töihinsä, mutta kääntyi kuitenkin vinkkaamaan silmää Freylle ja varsin silmää miellyttävälle nuorelle naiselle.

"Mitä pidät?" Frey uskaltautui kysymään saatuaan suunnattoman kolpakollisen olutta käsiinsä ja siemaistuaan sen vaaleaa, vaahtoista ihanuutta. Hän halusi Lucillen unohtavan elämänsä huolet ja murheet edes täksi illaksi, vaikka toki tiesikin menetelmiensä olevan varsin vaatimattomia. Freyn ihoon hakatut tummansiniset kuviot kiilsivät tavernan henkeen kuuluvien öljylamppujen valossa. Jos oikein tarkkaan katsoi, saattoi erehtyä luulemaan, että käsivartta kiertävän lohikäärmeen suomut oikeasti kiilsivät. Frey ei tatuointejaan enää huomannut, keskittyipä vain ihastelemaan seuralaistaan ja ihmettelemään onnekkuuttaan. Hän tajusi jälleen kerran olevansa ehkäpä onnekkain mies koko tässä kirotussa kaupungissa.

Lucille ei osannut olla luonnollinen tällaisissa tilanteissa – ja jos ihan totta puhuttiin, ei ollut sellaista tilannetta, jossa hän olisi osannut olla luonnollinen. Niinpä hän keskittyi näyttämään normaalilta, tai siltä, mikä oli hänen käsityksensä normaalista. Miltä tahansa muulta kuin naiselta, jonka saattoi ostaa mukaansa yökerhosta, joka ei osannut sanoa 'ei' sadistiselle poikaystävälleen, joka ei voinut katsoa itseään peilistä värähtämättä inhosta.

"Öh, kokis, kiitos", hän töksäytti ja hymyili hämillään kurvikkaalle tarjoilijalle. Nainen oli kuluneista kasvoistaan ja särkyneestä hymystään huolimatta kaunis. Ja mikä tärkeintä, nainen näytti siltä, ettei tätä voisi ostaa millään rahalla maailmassa.
"Otan samaa kuin sinä", hän lisäsi hetken ruokalistaa silmäiltyään ja hymyili jälleen typerästi. Toivottavasti Frey ei pitänyt häntä täysin aivottomana. Toisaalta, eipä hänellä juuri ollut todisteita päinvastaisestakaan.

"Täällä on viihtyisää", Lucille vastasi Freyn kysymykseen katsellen pianoon nojaavaa naista, jonka vahva ääni täytti pienen tavernan jokaisen kolkan. Kaikki huoneessa näyttivät samalta: onnellisilta ja tinkimättömiltä. Ikään kuin heillä olisi ollut jokin yhteinen salaisuus, joka teki elämän helpommaksi. Lucille toivoi, että olisi päässyt osalliseksi siitä salaisuudesta.
"Kiitos, että toit minut tänne", hän sanoi äkkiä. "Kiitos kaikesta."
Hän työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti esiin kuminauhalla sidotun setelikäärön. Hän laski tiskille tasan viisisataa pesetaa ja työnsi rahat sitten Freyn eteen.
"Ajattelisin mieluummin, että olemme treffeillä, tai jotain", hän totesi ujosti. Hän tiesi, että tulisi vielä joskus – todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin – katumaan päätöstään, mutta vielä enemmän hän katuisi, jos pitäisi rahat.

[aina vaan paranee]