It's the last day on Earth, we'll be together while the planet dies [K-18]

Sury nojaili nuudelistandia pystyssä pitävään tolppaan ja tuijotti sateeseen mitäännäkemättömin, laventelinsinisin silmin höyryävä nuudelikeittokulho toisessa ja syömäpuikot toisessa kädessään. Jotkut asiat eivät olleet kuolleet vielä tuhansienkaan vuosien päästä. Miehen kirkkaanpunaiset hiukset häipyivät hieman näkyvistä nuudelistandin kirkkaanpunaisen mainoskyltin valossa, mutta erottuivat ne silti. Mies upotti syömäpuikot kuumaan nuudelikeittoon ja pyöritteli niitä hetken aikaa keitossa, kunnes hylkäsi ajatuksen syömisestä huomatessaan, ettei hänellä ollut nälkä. Hän laski kulhon standin kapealle tiskille ja kaivoi tupakat takkinsa taskusta, vieden yhden niistä huulilleen.

Sury sytytti röökinsä ja vilkaisi ympärilleen, kuin havahtuen tähän hetkeen ja siihen, että ylipäätään oli olemassa. Hän ei ollut ihan varma miten oli tänne päätynyt, mutta vilkaistessaan tiskille hän huomasi jonkin päivittäistavaraliikkeen muovikassin, jonka ohuesta, täysin biohajoavasta – nämä vitun Sara-k’anilaiset sitten jaksoivat välittää planeetastaan, vaikka maailmassa oli tärkeämpiäkin asioita – muovista näkyi läpi lamppupaketin hahmo. Vai niin, ehkäpä hänen lukulampustaan oli palanut valo ja hän oli lähtenyt hakemaan uutta? Sury veti syvät henkoset ja pyyhkäisi vettä tippuvia etuhiuksiaan. Hänen kämmenselkäänsä peittävät suomut nappasivat mainoskyltin punaisen valon ja kiilsivät hetken aikaa punaisina, mutta piankos tuo käsi katosi jo takaisin taskuun. Olikohan hänen tänne tulollaan ollut joku muukin syy, kun ei hänellä nälkäkään kerran ollut? Sury tarkasteli hetken standilla istuvia muita hahmoja ja hoksasi sitten, että häntä lähimpänä istuva tuijotti häntä aika ajoin, kuin odottaen häneltä jotain.

Niinhän se olikin.
”Kuule, Rudolf”, Sury aloitti, napaten tupakan huuliltaan etusormensa ja peukalonsa napakkaan otteeseen. Ihmiset eivät vain voineet tulla toimeen ilman tiettyjä aineita, tupakka yhtenä niistä.
”..Rolf”, istuva mies korjasi hiljaa, rykäisten perään.
”Rolf, enkö mä niin sanonut?” Sury suuntasi lilan katseensa mieheen, joka rykäisi uudelleen ja nyökkäsi sitten.
”Niin kai, minä en vain kuullut”, mies sanoi, nyökytellen pahoittelevasti. Sury hymyili pienesti, kylmästi, ja vilkaisi sitten jälleen sateeseen. Rolf oli yksi hänen asiakkaistaan, maailmaan kyllästynyt mies, joka halusi päättää päivänsä. Rolfilla oli vaimo, rakastajatar ja neljä lasta, kolme vaimollaan ja yksi rakastajattarellaan, eikä mies silti nähnyt syytä elää. Sellaista se tässä maailmassa oli. Sury sipaisi takkinsa rintamusta ja nappasi sitten muovipussiin pakatun lampun, lähtien kävelemään sateeseen.

”Tule mun kanssani, Rolf”, Sury sanoi, pysähtyen odottamaan miestä. Rolf nousi jakkaraltaan, jättäen tiskille rahaa heidän molempien ruoista, vaikkei Sury ollut juuri edes koskenut omaansa, ja kiiruhti sitten Suryn perään. Pidempi, punatukkainen mies kietaisi käsivartensa Rolfin harteille ja hymyili tuolle kylmää hymyään jälleen.
”Neljäsataa pesetaa on kaikki, mitä mä sulta tarvitsen, ja täytän sun hartaimman toiveesi, Rolf”, Sury sanoi. Rolf nielaisi ja kaivoi sitten taskuaan, vain saadakseen osakseen paheksuvan katseen Surylta.
”Missä sä ajattelit, että sä haluaisit tehdä sen?” Sury tiedusteli, viitaten kohti satamaa, ja sitten kohti kaupunkia.
”Vaihtoehtoja on niin monta, Rolf. Etkai sä halua, että sä kuolet nyt ja tässä?” Sury kysyi, laskien laventelin lilan katseensa pienempään mieheen, jonka alahuuli tärisi itkua enteillen. Mies halusi vain kuolla ja tässä hän, Sury, kidutti tätä raukkaparkaa. Vaan itsepähän tuo oli ottanut häneen yhteyttä. Rolfin huulilta karkasi pieni vingahdus, josta olisi kai pitänyt saada jotain selvääkin.

”Pardon?” Sury kallisti korvaansa hieman lähemmäs miestä, joka vaikersi hiljaa hänen kainalossaan.
”…jossain syrjäkujalla, onko sen niin väliä?” Rolf sai lopulta kakistettua kurkustaan. Sury kohotti toista kulmaansa. Jos Rolf sen niin tahtoi. Sury ojensi kätensä pitkine kynsineen kohti miestä.
”Neljäsataa pesetaa, Rolf. Onko sulla sen verran?” Suryn ääni oli myötätuntoinen, mutta Suryn silmistä paistoi kuinka hän halusi vain kotiin täältä perkeleen sateesta. Rolf nyökäytti päätään, vaikka ajattelikin mielessään, ettei miehen apu ehkä olisi tarpeen. Sury ohjasi Rolfin sivummalle, ajaen tuon sivukujalle ja varjoihin. Rolf ojensi Surylle neljä sadan pesetan seteliä – rahalla ei ollut enää tässä vaiheessa merkitystä, eihän? – ja Sury kätki rahat taskuunsa ohjaten sitten Rolfin istumaan roskiksen kannelle.
”Miten sä haluaisit tehdä sen? Aseella? Hirttäytymällä? Mä voin auttaa sua miten tahansa sä päätätkään sen tehdä”, Sury lupasi, huokaisten helpotuksesta päästyään nyt pahimmalta sateelta piiloon. Rolf vilkaisi ympärilleen ja katsoi sitten Suryyn.
”Minä… voisitkohan ampua minut?” Rolf kysyi sitten, punastuen, ihan kuin olisi pyytänyt Surya riisumaan housunsa. Sury hymyili hellästi pukiessaan mustia silkkihansikkaita käsiinsä, ja kaivoi sitten aseen esiin takkinsa sisuksista.
”Rolf, sun täytyy itse se hoitaa. Sä et maksanut mulle siitä, että mä tapan sut, vaan siitä, että mä olen sun tukena kun sä teet sen itse”, Sury sanoi hiljaa, hellästi, päätään pudistellen, "siltä varalta että sä epäröit". Hän ojensi aseen Rolfille, nojautuen vasten rakennuksen harmaata betoniseinää ja vieden tupakan jälleen huulilleen. Hän seurasi violeteilla silmillään kuinka Rolf pyöritteli asetta tärisevissä käsissään ja kirosi hiljaa mielessään sadetta ja näitä jahkailevia hölmöjä.
”Ei se ole niin paha, Rolf. Monet on tehneet sen ennen sua ja saaneet sillä rauhan. Ei se ole ollenkaan paha. Sun täytyy vaan unohtaa, että sä pelkäät, että sulla muka on jotain menetettävää. Etkö sä ole tässä ja nyt juuri siksi, että sulla ei ole mitään, mitä sä et haluaisi menettää? Susta ehkä tuntuu, että mitä jos joku välittääkin, mitä jos joku tuolla jossain odottaa sua ja haluaa sut vielä takaisin”, Suryn ääni oli myötätuntoinen ja hellä, kuin olisi puhunut lapselle, ”mutta usko mua kun mä sanon. Ei siellä ole ketään. Sun täytyy vaan päästää irti”, Sury sanoi, sivellen miehen kättä ja asetta, jota tuo piteli sormissaan. Rolfin kädet eivät enää tärisseet, ja tuon ruskeat silmät kohottautuivat katsomaan Suryyn.

”Minun täytyy tehdä tämä”, Rolf sanoi, katsoen asetta käsissään, ”minun täytyy tehdä tämä, jotta ne ihmiset, jotka olen sotkenut omiin sotkuihini, pääsisivät vapaaksi.” Rolfin silmistä valuivat pulleat kyyneleet.
”Niin juuri, Rolf. Sun täytyy nyt tehdä se oikea ratkaisu”, Sury sanoi, nojaten pitkävartiseen, paksupohjaiseen saappaaseen puettua jalkaansa Rolfin takamuksen viereen, nojautuen lähemmäs ja ohjaten aseen hellästi lähemmäs Rolfin ohimoa.
”Eivät he töissäkään minua kaipaa. Olen vain mitätön rivipoliisi, vieläpä huono sellainen”, Rolf nyyhkytti, pidellen asetta nyt omin voimin ohimollaan, katsoen tyhjyyteen. Suryn kasvoilla väikähti pieni onnistumisen hymy. Yksi kyttä jälleen pois pelistä. Hymy katosi kuitenkin pian, ja sen korvasi jälleen se myötätuntoinen, ymmärtäväinen ilme.
”Parempi, että sä päästät irti, Rolf. Parempi, että sä lakkaat olemasta”, Sury sanoi, liu’uttaen sormensa Rolfin liipasinta pitelevän sormen päälle. Rolf nyökkäsi ja kohotti katseensa Suryyn.
”Kiitos”, Rolf sanoi, ja painoi sitten liipaisinta. Suryn ilmekään ei värähtänyt, vaikka verta hänen kasvoilleen roiskuikin. Saatanako näitä paskalakkeja oikein riivasi? Hän oli saattanut satoja kuolemaan, eikä ketään kiinnostanut. Itsemurha oli aina itsemurha. Sury varmisti aina, ettei tekovälineeseen, oli se sitten mikä tahansa, jäänyt hänestä mitään jälkiä, ja niin nytkin. Ase oli kytän oma, ja siinä oli pelkästään tämän äijän sormenjälkiä. Kukaan ei voisi todistaa mitään, eikä ketään varmaan kiinnostanutkaan.

Sury suoristautui ja kääntyi lähtemään, vieden tupakan huulilleen ja riisuen hansikkaitaan, kun huomasi sitten saaneensa yleisöä. Joku helvetin skidi.
”Älä liiku”, Sury murahti, lähtien harppomaan tyttöä kohti.

{Venähti, mutta sugared tänne päin~}

Pölyn ja pakokaasun muodostama usva kiemurteli Koenjin ahtailla kaduilla, ravintoloiden ja pikaruokakojujen ikkunoista pelmahtelevat rasvaiset tuoksut rikastivat sen omilla aromeillaan, ja peltikattoja ja ikkunaluukkuja rummuttava sade antoi sille uutta pontta.
Ambrosian mieli oli yhtä musta kuin taivaskin.

Hän makasi selällään jätesäkkivuoren huipulla ja tuijotti suoraan sateeseen. Ruoantähteiden, rasvan ja rottien kuvottava lemu ei ollut häirinnyt häntä moneen vuoteen. Ei tarvinnut kuin kerran vetää keuhkonsa täyteen saasteista sakeaa ilmaa, ja Shadow Cityn ominaistuoksu oli iäksi pinttynyt hajuhermostoon. Rose huokaisi ja nousi istumaan. Hän vihasi sadetta. Se tiivisti pölyn katuojissa virtaavaksi liejuksi ja sai vanhat villahuovat, jotka hän kylmiksi öiksi kietoi ympärilleen, lemuamaan entistäkin tympeämmältä. Jos hän sinä iltana löytäisi yösijan, olisi hän tosin tyytyväinen koinsyömiin petivaatteisiinsakin.

Viimeiset kaksi viikkoa hän oli elellyt melkeinpä herroiksi vanhan lastauslaiturin alla. Jakeluauto oli kiikuttanut ruoan muovitettuna ja tuoreena hänen nenänsä eteen, rottia ei ollut näkynyt mailla eikä halmeilla – kiitos kauppiaan lihavan, oranssiraitaisen kissan – ja hän oli kerrankin saanut nukuttua kunnolla. Laiturin alla, painautuneena vasten punaista, tomuavaa maata, oli ollut lämmintä ja turvallista.

Tänä aamuna hän oli kuitenkin herännyt karmivaan huutoon ja sokaisevaan valokeilaan kasvoillaan. Hänet oli löydetty. Ilmeestä ja viritetystä haulikosta päätellen kauppias oli arvostanut hänen läsnäoloaan yhtä paljon kuin kirppuja kuhisevia rottia, ja Rose olikin katsonut parhaaksi pinkoa pakoon häntä koipien välissä. Ja jälleen kerran hän kyhjötti sateessa kylmissään, vailla kattoa – tai edes lastauslaituria – päänsä päällä, vähäinen omaisuus mustaan urheilukassiin pakattuna jalkojen juuressa.

Rose loikkasi ketterästi maahan. Hän tunki laukkunsa jätesäkkien ja graffitien peittämän betonin väliin ja pujahti sitten ihmisvilinään. Hän oli jäänyt ilman aamiaista, ja nälkä kaihersi hänen sisuskalujaan. Tyttö nappasi avaamattoman savukeaskin jonkun varomattoman ohikulkijan takataskusta, ja ivallinen hymy käväisi hänen suupielessään. Sinisilmäinen luuseri, luultavasti joku rikas penska ylempää kaupungista. Shadow Cityssä ei takataskuun kannattanut jättää edes käytettyä nenäliinää, joku olisi valmis määrittelemään sillekin kelpo markkinahinnan.

Harmaat silmät laajenivat hämmästyksestä, kun ne paikansivat höyryävän nuudelikulhon särisevän mainosvalon aavemaisessa loisteessa. Rose sulki silmänsä hetkeksi, varmana siitä, että ypöyksin tiskillä nököttävä herkkuateria häviäisi sen sileän tien, kun hän katsoisi uudestaan. Tytön huulilta karkasi epäuskoinen älähdys, kun kuppi oli yhä paikallaan. Hän ryntäsi kadun poikki, puski ihmisiä tieltään, katse tiukasti kulhoon iskostettuna. Varmasti se katoaa, jos räpäytän silmiäni, Rose hoki mielessään. Hänellä ei voinut käydä näin hyvä tuuri.

Viimein punatukkainen tyttö seisoi nuudelikojun edessä. Hän tuijotti kulhoa kuin maailman suurinta jalokiviaarretta, ennen kuin tarttui siihen kaksin käsin. Viimein hän uskalsi sulkea silmänsä ja vetää keuhkoihinsa herkullista, tulista tuoksua. Tarkistettuaan, että kojun omistaja tuijotti yhä mustavalkoista matkatelkkaria, hän nappasi kulhon ja pinkaisi nurkan taakse ryystäen samalla ahnaasti kuumaa keittoa. Hän hidasti vauhtiaan ja lappoi nuudelia suuhunsa keskittyen vain samettiseen makuun kielellään ja tyhjään vatsaan hitaasti hiipivään lämpöön.

Kulho oli jo melkein tyhjä, ja Rose jo melkein täynnä, kun hän yhtäkkiä pysähtyi. Pieni kujanpätkä, jonne hänen askeleensa olivat hänet kiidättäneet, ei ollutkaan autio. Syvältä varjoista kuului puhetta, ensimmäinen ääni oli kimeä ja levoton, toinen rauhallinen ja pelottavan ilmeetön. Rose hiipi eteenpäin kulhoa puristaen. Hän kiinnitti harvoin huomiota muiden tekemisiin mutta ehkä hänen nenänsä haistoi jo tuoreen veren ja vaaran kirpeän yhdistelmän.

Äänet kävivät askel askeleelta kuuluvammiksi, ja Rose alkoi erottaa sanoja. Hän tarvitsi vain muutaman sekunnin, ennen kuin tajusi, mitä oli tapahtumassa. Rolf-parka oli kyllästynyt elämäänsä ja tilannut menolipun Manalaan, ja junankuljettajana toimi hymyilevä nuorukainen, jonka punaiset hiukset leiskuivat sadepäivän harmaudessa. Rose pidätti hengitystään ja asteli vielä lähemmäs, niin lähelle, että saattoi melkein laskea syvät urat Rolfin ahdistuneilta kasvoilta.

Ambrosia sipaisi irtonaiset, vettä valuvat hiuskiehkurat kasvoiltaan ja kuunteli keskustelua lumoutuneena. Rolf-parka. Jos tämä ei ollut ollut aivan varma päiviensä päättämisestä, ei toisen miehen liukaskielinen painostus jättänyt juurikaan vaihtoehtoja. Minkälainen ihminen saattoi suostutella toisen tappamaan itsensä, asettamaan kylmän aseen ohimolleen ja painamaan liipaisimesta?
Vastaus kysymykseen esitettiin aivan Rosen silmien edessä. Tyttö ei ehtinyt kääntää katsettaan, kun Rolf räjäytti aivonsa pihalle. Hän tunsi suolaisten kyynelten valuvan silmäkulmistaan ja sekoittuvan sadeveden joukkoon, eikä hän tiennyt itsekään, miksi oikein itki. Itku kuitenkin loppui lyhyeen, kun hän tunsi otteensa herpaantuvan keittokulhosta. Kulho halkesi asvaltille siististi kahtia, ja räsähdys kaikui kiviseinistä kuin aseenlaukaus hetki sitten.
Rose jähmettyi paikoilleen. Ja hänkö oli juuri kuvitellut onnensa kääntyneen?

Suryan ei ollut tottunut tällaisiin tilanteisiin, sillä vaikka hänet joskus joku työssään näkikin, nämä harvoin jäivät seuraamaan tapahtumia. Suryan painoi tytön vasten betoniseinää, vasen käsivarsi tyttöä aloillaan pidellen kun taas oikea käsi pyyhkäisi saappaanvartta, tarttuen lyheen, kapeateräiseen heittoveitseen, joka piankin löysi tiensä tytön kurkulle. Terästä uhkui pistävä, myrkyllinen haju, joka viestitti nopeaa kuolemaa niille, jotka sitä uhmasivat.

”Mä en tiedä mikä sut sai jäämään paikoilleen”, Sury sanoi, puhuen nyt täysin sävyttömällä, tunteettomalla äänellä, joka oli hänelle kaikkein luontaisin, ”mutta kai sä tajuat, etten mä voi päästää sua lähtemään nyt, kun sä tiedät.” Sury kallisti valkeita kasvojaan niin, että niitä kehystävät kirkkaanpunaiset suortuvat heilahtivat sivuun, paljastaen korvasta roikkuvan, suurehkon kulmahampaan. Suryn laventelinlilat, tummien varjojen varjostamat silmät tutkailivat tytön kasvoja ja niillä vaihtelevia, ihmismäisiä tunteita.

”Mä en haluaisi tappaa sua, mä en ole mikään murhaaja”, Suryn kasvoille ilmaantui kärsivä ilme, hänen tutkaillessaan tämän laihan, pitkäjäsenisen tytön kasvoja. Hän ei ihan tosissaan halunnut tappaa jotakuta, joka ei ollut millään muotoa valmis siihen, etenkin kun se joku oli näinkin nätti ja nuori. Suryanin oli hankala käsittää, miten tällainen tyttö edes liikkui Shadow Cityssä, joka ei todellakaan ollut kauniille ihmisille ystävällinen paikka. Suryan siristi silmiään, suoristaen sitten päänsä.
”Jos sä vannot, että sä et nähnyt mitään, mä päästän sut lähtemään. Mutten mä voi sua rankaisematta päästää. Sun täytyy oppia, että täällä pätee tietyt säännöt, ja jos sä rikot niitä, sä maksat hinnan. Mä saisin susta orjakaupassa oikein sievän summan rahaa, kai sä sen tajuat?” Suryanin huulille ilmaantui hymy, joka viesti ajatuksen miehelle suomasta mielihyvästä. Ehkäpä hän voisikin myydä tytön. Hän saattaisi samassa prosessissa saada muutaman uuden kontaktin, ehkäpä jokusen asiakkaankin. Orjakauppa ei ollut ihan hänen alaansa, mutta ainakaan hän ei olisi se, joka vahingoitti tätä nättiä tyttöä.

”Miten sä haluaisit, että mä kohtelen sua?” Sury kysyi sitten tytöltä, kallistaen jälleen päätään. Ihmiset olivat loputtoman mielenkiintoisia olentoja, jotka yleensä itse hankkivat itselleen harmia.

Rose inahti yllättyneenä, kun mies painoi hänet seinää vasten. Hän tunsi karkean betonin raapivan maidonvalkeaa ihoaan ja irvisti. Hän tunsi veitsenterän kurkullaan, mutta osasi huolestua vain kirvelevästä ruhjeesta kyynerpäässään ja siitä, että hänen malvanväriseen, harsomaiseen toppiinsa oli ilmestynyt ikävä repeämä. Ihan kuin hänellä olisi ollut liiaksi puhtaita vaatteita.

"Mitä sä aiot tehdä? Hakata mut? Tappaa mut?" Rose kysyi ja nosti leukansa uhmakkaasti pystyyn suunnaten harmaan katseensa suoraan miehen silmiin. Hänen suunsa oli tiukkana viivana, mutta hänen silmissään välkkyi vaarallinen, kuumeinen kiilto, ja hän nuolaisi nopeasti huuliaan. Hän piti tällaisista tilanteista, värisyttävästä jännityksestä, kuoleman kuparisesta mausta kielellään. Hän uskoi kohtaloon, erehtymättömään ja kaikkivoipaan kohtaloon, mutta tällaisina hetkinä hän tunsi olevansa niskan päällä.

Tytön kurkusta pakeni epäuskoinen nauru, kun mies väitti naama peruslukemilla, ettei ollut mikään murhaaja. Olihan hän juuri todistanut, miten mies oli houkutellut Rolfin rajan yli, ja ainakin hänen silmissään tämä olisi yhtä hyvin voinut painaa liipaisimesta. Hän ei osannut arvata, eikä vaivautunut kysymäänkään, kuvitteliko mies olevansa Tuonelan valtias, jolla oli käsissään valta päättää, kuka elää ja kuka kuolee, vai oliko tämä vain verenhimoinen psykopaatti, liian pelokas likaamaan omia käsiään?

"Haista vittu. Sä et latele mulle mitään sääntöjä", Rose sähähti ja potkaisi miestä sääreen. Hän kumartui pois tämän ulottuvilta ja pinkaisi juoksuun kirkkaina loistavat silmät pakotietä etsien. Pian sellainen ilmestyikin romahtamaisillaan olevien paloportaiden muodossa. Mustat rannerenkaat kilisivät ja maihinnoususaappaat tömisivät takorautaa vasten, kun tyttö harppoi portaita ylöspäin. Hän ei vilkuillut taakseen, jatkoi vain matkaansa henkeään haukkoen. Muutama ruosteinen askelma oli pettää hänen hennon painonsa alla, mutta lopulta tyttö pääsi sadevettä tulvivalle katolle.

Hän läiskytti hengästyneenä lammikoiden poikki ja pysähtyi vasta muutaman askeleen päässä parinkymmenen metrin pudotuksesta. Heti, kun hänen hengityksensä oli hieman tasaantunut, hän kaivoi tupakat hameensa taskusta. Hänen teki mieli ristiä kätensä kiitokseen, sillä hänen tulitikkuaskinsa oli kuin ihmeen kaupalla säilynyt kosteusvaurioitta. Hän sytytti tupakan, yski käheästi – siitä täytyi olla ainakin sata vuotta, kun hänellä viimeksi oli ollut tupakkaa – ja käänsi katseensa portaille jääden tyynenä odottamaan, mitä tuleman piti. Sateen pieksemällä katolla ei ollut paikkaa, minne juosta, ei hiirenkoloa, johon piiloutua, joten hänen ei auttanut kuin odottaa. Jos hän sitten vaikka putoaisi katolta, olisivatpa he ainakin molemmat tyytyväisiä, sekä hän että punatukkainen kummajainen. Miehen tosin olisi tutkittava hänen verinen ruumiinsa pirun tarkkaan, jos tämä aikoisi saada jonkinlaisen palkkion vaivoistaan.

Tytön terävä potku sai miehen vetämään vielä terävämmin henkeä. Miksi hitossa näiden mulkkujen piti aina laittaa hanttiin? Ihan kuin tyttö pääsisi häntä pakoon. Ennen kuin hän selvisi hämmästyksestään tyttö juoksi jo narisevia portaita pitkin ylös. Suryan tiesi paremmin olla lähtemättä edes yrittämään. Hökötys olisi luultavasti tippunut kaikkine painavine metallirakenteineen alas hänen painostaan, joten hiljaa kiroten Sury etsi katseellaan jotakin ovea, josta pääsi rappuun. Sellainen löytyikin, mutta se oli lukossa. Sury huokaisi, pyöräyttäen silmiään. Kuinka vaikeaa tästä piti oikein tehdä. Sury otti askeleen taaksepäin, potkaisten sitten puolilahon oven sisään. Häntä vastaan tulvi mätä raadon haju, joka olisi herkkävatsaisemman saanut jo yökkimään. Sury oli kuitenkin ammattinsa puolesta tottunut raatoihin, eikä tämäkään hätkähdyttänyt häntä. Sury juoksi alas pimeään johtavat portaat, kaivaen oman aseensa housujensa vyötärölle, taakse kiinnitetystä kotelosta. Pimeissä koloissa ei koskaan ollut muuta kuin ikäviä yllätyksiä.

Sury oli jossain kapeassa kellarikäytävässä, jonka molemmin puolin oli pieniä, pimeitä koppeja. Raadon haju tuntui uhkuvan voimakkaammin joistakin näistä, eikä Suryan halunnut edes kuvitella minkälainen otus varastoi lounaansa tänne. Sury piti aseensa valmiina, kulkiessaan varmoin, pitkin ja hiljaisin askelin – kiitos joustavien, pehmeästä muovista tehtyjen kengänpohjiensa, jotka eivät juurikaan ääntä pitäneet – pitkin pimeitä käytäviä. Venoirveri auttoi häntä näkemään pimeässä keskivertoihmistä huomattavasti paremmin, ja onneksi niin, sillä muuten hän tuskin olisi huomannut sitä pienikokoista mutanttia, joka seurasi hänen jälkiään varmana saaliistaan. Suryan löysi oven, jossa luki – hänen onnekseen – ’Exit’, mutta valitettavasti otus hyökkäsi juuri samaan aikaan. Sury kääntyi ympäri nopeasti, potkaisten kovaa vauhtia häntä kohti hypänneen mutantin kauemmas, tähdäten sitten pökertynyttä, limaista ja epämuodostunutta otusta päähän. Mutantti ei liikkunut enää sen jälkeen, ja Sury kokeili ovea, huokaisten helpotuksesta kun se olikin auki. Hän avasi oven, astuen hieman valoisampaan rappukäytävään, ja kuuli takaataan juoksuaskelia, hirviön noustua ja lähdettyä uudelleen hyökkäykseen. Sury pamautti metallisen oven kiinni, saaden aikaan ikävän kuuloisen rusahduksen hirviön pamahtaessa päin ovea niin kovalla voimalla, että ovi taipui lommolle. Suryn kasvoilla häilähti pieni inhon ilme, joka pian pyyhkiytyi niiltä hän muistaessaan tytön viisi kerrosta ylempänä.

Suryn pitkät koivet kiidättivät hänet joutuisasti viidenteen kerrokseen, rappukäytävän lattiaan piirtyneiden verijuovien ylitse siellä, missä alakerran mutantti oli metsästänyt ruokaa itselleen ja epäilemättä perheelleen. Sury nappasi otteen ylimmän kerroksen seinään, katonrajaan kiinnitetyistä huoltotikkaista ja kiskaisi ne alas, niiden päästäessä ilmoille korvia riipivät kirskunan. Sury kiipesi tikkaat paukauttaen niiden yläpäässä olevan kattoluukun aseenperällään auki. Se avautui aivan kuin ei lukossa olisi ollutkaan, ja Sury kiipesi katolle, havaiten olevansa tytön kanssa kasvotusten. Talon katolla puhaltava kylmä tuuli tanssitti Suryn leiskuvanpunaisia hiuksia, ja tuon laventelinliloihin silmiin ilmaantui pahansuopa katse.
”Mä en aio edes olettaa, että sä luulit jotenkin pääseväsi pakoon”, Suryan sanoi hiljaa, työntäen kädessään olleen aseen takaisin koteloonsa. Ihmiset olivat taipuvaisia pelkäämään aseita enemmän kuin veitsiä, eikä Sury edelleenkään halunnut aiheuttaa turhaa kipua ja pahaa mieltä tytölle.
”Sä tekisit hyvin jos lähtisit vaan kiltisti mun mukaani. Kenellekään ei tarvii käydä huonosti tässä. Mä lupaan, että mä en vahingoita sua, enkä myy, niin houkuttelevaa kuin se onkin. Mutta kai sä tajuat, etten mä voi sua päästää lähtemäänkään. Sä saat valita jäätkö sä eloon vai kuoletko sä. Kumpi tahansa sopii mulle”, Suryan sanoi, hänen ääneensä ilmaantuessa sen tutun sävyn, jota hän käytti puhuessaan Rolfin tapaisille, kuolemaantuomituille uhreilleen.
”Sun kuolemassa mua harmittaisi vain ja ainoastaan ne neljäsataa pesetaa jotka mä yleensä perin tällaisen homman hoitamisesta. Mutta sun tapauksessa ei varmaan tarvitse hirveästi vakuutella sua tekemään itsemurhaa”, Sury tuijotti tyttöä, hänen käsiensä työskennellessä ensin tupakka-askin, sitten sytkärin kanssa, kunnes hänen kapeilla, kalpeilla huulillaan oli sytytetty savuke.
”Sun silmissäsi on sellainen katse”, Sury sanoi hiljaa, pieni, kylmä hymy huulillaan. Tyttö olisi ollut kypsä poimittavaksi jo kauan aikaa sitten, mutta nyt tuo oli jo pilaantunut.

Rose tunsi jännityksen perhosien parveilevan vatsassaan, kun hän kuuli ääniä alapuoleltaan. Pian miehen kalmankalpeat kasvot ilmestyivätkin hänen eteensä, ja hän peruutti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Nyt vain parinkymmenen sentin sementtireunus erotti hänet takana ammottavasta tyhjyydestä.
"Ai jaa? Mitähän sä ajattelit sitten mulle tehdä? Viedä kotiin ja ruokkia vai? Sopii mulle paremmin kuin hyvin", Rose murahti. Mies oli kova puhumaan. Hän olisi millään jaksanut kuunnella tämän ääntä, joka oli selvästi tottunut käskemään. Tämä ilmeisesti oletti, että hän tottelisi mukisematta, mutta jos hän ei totellut veitsi kurkulla, ei hän tottelisi nytkään.

"Sä kuvittelet ilmeisesti olevas tosi fiksu", Ambrosia naurahti, kun mies alkoi kesken kaiken esittää näkemyksiään hänen luonteestaan. Hän nousi sokkona hapuillen kattoa kiertävälle reunukselle ja yritti olla horjahtamatta taaksepäin.
"Mutta mä osaan tehdä omat päätökseni ilman sun kaltaisen saastan apua", hän tuhahti ja vilkaisi olkansa yli alas kadulle. Ei parveketta, ei mitään, mikä pehmentäisi pudotusta. Kymmenen, viisitoista metriä tuskin riittäisi häntä tappamaan, korkeintaan hän katkaisisi koipensa kolmesta kohtaa. Sitäpaitsi, se salaperäinen voima, joka piti hänet tiukasti Varjokaupungin rajojen sisäpuolella, tuskin päästäisi häntä pois aivan niin helposti. Hän ei kuolisi sinäkään sateisena iltapäivänä, ellei tuntematon mies sitten hermostuisi häneen lopullisesti.
"Ehkä mä hyppään itse ja säästän sut omantunnontuskilta", Rose ehdotti. Hänen äänessään ei ollut jälkeäkään uhkailusta – juurihan mies oli sanonut, että hänelle oli aivan yksi lysti, mitä Roselle tapahtuisi. Ja miksi ihmeessä tämän olisi edes pitänyt välittää?

Tyttö vei tupakan huulilleen ja pyyhkäisi märät hiukset kasvoiltaan. Sade tuntui hellittävän. Alhaalta kadulta kantautui naurua, huutoja ja puheensorinaa, mutta Rose tunsi olevansa tuhannen kilometrin päässä Koenjin ihmisvilinästä.
Hän puhalsi savua kohti miehen kasvoja, ja hänen huulilleen kohosi selittämätön hymy.
"Mulla ei ole neljääsataa pesetaa", hän sanoi ja nakkasi tupakkansa jonnekin tihkusateeseen. Hän nosti kädet lanteilleen ja oli aikeissa napata kääntöveitsen hameensa taskusta, mutta horjahtikin taaksepäin. Hän kiljahti yllättyneenä ja yritti turhaan etsiä tyhjyydestä tarttumapintaa, kunnes lähti kaatumaan taaksepäin kuin hidastetussa filmissä.

[häpeen tätä mun vuoroo ;___________;]

Oliko se sitten tuuria vai ei, se jääköön itse kunkin pääteltäväksi, mutta Sury osasi odottaa jotain tämän tapaista tältä jääräpäiseltä tytöltä, joka ei tuntunut millään tajuavan omaa parastaan. Kun tyttö sitten horjahti, Suryan oli jo puolimatkassa ottamassa tuota kiinni ja sai kuin saikin tarrattua tyttöä käsivarresta ennen tuon syöksymistä alas reunalta. Hyvällä tuurilla tyttö olisi tippunut selälleen ja taittanut selkärankansa. Suryan oli valmis auttamaan tyttöä tiettyyn pisteeseen saakka, mutta halvaantuneena hän olisi kyllä jättänyt tytön jonkun nälkäisemmän ruoaksi. Tuntiessaan tytön kylmän, sateen kasteleman ihon puristuvan sormissaan, Sury kiskaisi tuon vaistomaisesti ylös, lennättäen tytön katolle huolehtimatta juurikaan siitä, pysyikö tyttö pystyssä vai ei. Sury vei kätensä ohimolleen ja huokaisi, puhaltaen tupakansavua ilmoille. Samalla hän huomasi tupakkansa katkenneen jossain vaiheessa ja pidätelleensä hengitystään.

Sury heitti turhautuneenoloisena tupakantumpin menemään, olisihan hänellä varaa ostaa uusia. Hän asteli betonisella, lätäköiden kirjomalla katolla makaavan tytön luokse ja kyykistyi tuon viereen, ojentaen kätensä tytölle.
”Kuule, sulla tuota ylpeyttä riittää, mutta sun olisi vissiin tohon ikään mennessä täytynyt jo tajuta, ettet sä tuollaisella asenteella elä vanhaksi”, Sury sanoi ilmeettömällä äänellään. Hän alkoi väsyä tähän tyttöön ja pohtikin mielessään, miksei ollut antanut tytön tippua kaikessa rauhassa. Ei ollut hänen tapaistaan pehmoilla näin, mutta kukapa mies nyt olisi jättänyt nätin tytön kuolemaansa.

”Mä en missään vaiheessa sanonut, että mä olisin fiksu, joten sä voit olla ihan rauhassa. Mä olen aika yksinkertainen mies, enkä mä oikeasti piittaa juuri mistään muusta kun omasta perseestäni. Niin kauan kun mulla on hyvä olla, mä olen ihan hyvä tyyppi ja mun kanssa on helppo tulla toimeen”, Suryan sanoi, ojentaen tytölle kiiltävien, valkoisten suomujen peittämän kätensä, hymyillen sävytöntä hymyään. Huolimatta rajusta ulkonäöstään, hänen suomujen peittämät kohtansa olivat kuin käärmeellä, pehmeitä ja taipuisia, siinä missä hänen ihonsakin.

Suryn täytyi myöntää, ettei hän tajunnut missä kohtaa oli mennyt pieleen tämän tytön kanssa. Ehkä hän oli vähän kovistellut tuota, mutta toisaalta oli aika hankala olla noin sievä ja tulla kohdelluksi kuin kukkanen – ellei sitten oletuksena ollut tulla runnotuksi. Tyttö kuvitteli ilmeisesti olevansa jonkun sortin prinsessa joka teki tasan mitä halusi ilman seurauksia, mutta moiset harhaluulot Suryan repisi alas varsin nopeasti.
”Joko sä lähdet mun mukaan, tai sä kuolet siihen. Sä olet kuluttanut mun kärsivällisyyteni ihan loppuun, ja jos et sä ole vittu vielä huomannut, niin tällä sataa ja mulla alkaa olla aika perkeleen surkeat oltavat. Mä tiedän ettei sua kiinnosta, koska sä olet tollainen vitun primadonna, joten sun ei tarvitse aukoa mulle päätäsi enää yhtään enempää. Mutta mä annan sulle nyt kaksi vaihtoehtoa”, Suryan tuuppasi tytön vatsalleen ja laski polvensa tuon jalkojen päälle. Hän nappasi aseen kotelostaan ja viritti sen, laskien sitten kylmän, metallisen piipun tytön takaraivolle.
”Tässä kaupungissa ei ole sellaista käsitettä kuin kunniakas kuolema”, Suryan sanoi hiljaa, yhä edelleen sävyttömästi, ”ja mä todella toivoisin, että sä tulisit järkiis ja tajuaisit sen.”

Rose kiljaisi toisen kerran, kun vahvat sormet puristuivat hänen käsivartensa ympärille. Hän kiljaisi kolmannen kerran, kun tunsi jonkin repeävän olkapäässään ja sokaisevanvalkoisen kivun syöksyvän käsivartta pitkin aina sormenpäihin asti, ja neljännen kerran lentäessään selälleen vesilätäkköön.
Tyttö yritti nousta, mutta lysähti kivusta ulvoen takaisin maahan. Hän keskittyi vetämään syvään henkeä, ja miehen sanat kaikuivat kuuroille korville. Vasta, kun tämä ojensi hänelle kätensä, hän muisti, ettei ollutkaan yksin sateen raiskaamalla katolla.

Rosen kivun tummentamat silmät välähtivät, kun hän huomasi miehen kättä peittävät suomut. Venoirin suomut. Hän ei ollut koskaan nähnyt ilmielävää venoiria, mutta oli kuullut veritahraisia kauhutarinoita senkin edestä. Mies oli kuitenkin juuri pelastanut hänet neliraajahalvaukselta, eikä tämä muutenkaan näyttänyt häikäilemättömältä hirviöltä.

Tytön ajatukset saivat uuden suunnan, kun mies yhtäkkiä töytäisi hänet selälleen ja painoi aseen keskelle punaista kiharapehkoa. Rose puri huultaan estääkseen itseään kiljumasta ja puristi sirot kätensä nyrkkiin. Miehen sanat loukkasivat häntä. Hän ei ollut mikään "vitun primadonna". Hän oli jo kauan aika sitten ymmärtänyt, että nälkäiselle mutantille tai kullanhimoiselle orjakauppiaalle oli aivan samantekevää, missä hän oli syntynyt, kuka hänen isänsä oli ja miltä hän näytti. Shadow Cityssä kaikki olivat yhtä arvottomia.

Rose avasi suunsa vastatakseen ja katui sitä samantien. Ruosteenmakuinen likavesi tulvi hänen suuhunsa, ja hetken hän vain yski ja pärski yrittäen saada henkeä.
"Hyvä on", tyttö kähisi viimein, "sä voitit."
Hän kääntyi selälleen ja veti terveellä kädellään itseään taaksepäin katse tiukasti miehessä ja tämän aseessa. Sanoi mies mitä tahansa, hän ei tähän uskaltanut luottaa. Mies oli luvannut, ettei tekisi hänelle mitään pahaa, mutta silti hän oli kuullut tämän suusta jo useamman kuin yhden tappouhkauksen.
"Mihin sä aiot mut viedä?" hän kysyi ääni epäluuloa ja vihaa tihkuen. "Ja kuka sä edes olet?"

Ambrosia yritti kammeta itseään pystyyn, mutta epäonnistui jälleen. Hän kirosi ääneen kaatuessaan selälleen kuraveteen. Hän ei ollut ollut vielä koskaan näin märkä, kylmissään ja pahantuulinen. Hampaitaan yhteen purren hän kipusi ensin istumaan, nousi sitten varovasti kyykkyyn ja suoristi viimein pitkän, hoikan vartensa. Hän tuijotti miestä hetken sotaisasti ja käänsi tälle sitten selkänsä. Oli turha odottaa, että hän olisi miestä kohtaan ystävällinen enää kaiken tämän jälkeen.

Suryan ei ollut tarkoittanut nakata tyttöä ihan niin lujasti kuin oli löysänä roikkuvasta käsivarresta päätellen tuon nakannut. Hän tajusi tytön olkapään nuljahtaneen sijoiltaan vasta tuon noustessa seisomaan, kun tuon toinen käsivarsi roikkui huomattavasti toista alempana. Hän risti käsivartensa, laventelinlilojen silmien seuratessa kuinka tyttö urhoollisesti yhä edelleen uhmasi häntä ja käänsi sitten vielä selkänsäkin. Aika uhkarohkeaa, etenkin kun hänellä oli ladattu ja viritetty ase kädessään. Sury naksautti varmistimen takaisin päälle ja kätki aseen sinne mistä se oli tullutkin, astellen sitten pehmeiden kengänpohjiensa ansiosta lähes äänettömästi miltei tyttöön kiinni.

”Mä olen Suryan”, mies kumartui kuiskaamaan tytön vasempaan korvaan, kääntäen tuon huomion siten pois oikeasta, sijoiltaan olevasta olkapäästään, ”mutta mut tunnetaan myös nimellä…”
Miehen vahvat sormet ottivat tukevan otteen tytön oikeasta olkapäästä ja löysästä käsivarresta, ja nopealla, tottuneella liikkeellä – ei voinut olla tässä ammatissa oppimatta tiettyjä, elintärkeitä temppuja – hän nuljautti tytön olkanivelen takaisin kuoppaansa.
”…The Helping Hand”, Suryan lopetti esittelynsä huulillaan suurpiirteisesti teeskennelty, hurmaava hymy, josta paistoi läpi hänen sadistisuutensa. Oli aika selvää, että mies nautti tytölle aiheuttamastaan kivusta jollain syvemmällä, pimeämmällä tasolla. Suryan ei voinut sietää kaiken maailman ruikuttajia, ja nyt hän oli sitten kidnapannut sellaisen. Suryan vilkaisi kohti Koenjin lukuisia nuudelistandeja ja hänen katseensa muuttui kaihoisaksi. Hänellä alkoi ihan toden teolla olla nälkä. Hän kohdisti violetin katseensa jälleen tyttöön ja hymyili.

”Mä aion nyt lähteä syömään. Sä tulet luonnollisesti mukaan, mutta se, syötkö sä vai et jää sun itsesi päätettäväksi. Vaikka mä veikkaisin ettei noin pieneen tyttöön mahdu enempää kuin se yksi kulhollinen nuudelikeittoa, korkeintaan”, Suryan kohautti olkiaan, tutkien tyttöä arvioivasti päästä varpaisiin, koettamattakaan kätkeä katsettaan.
”Mä voin tarjota sulle paukun, jos se sua yhtään lämmittää. Mä tiedän yhden hyvän paikan tässä lähellä, josta saa itsekeitettyä paloviinaa”, Sury hymyili. Toisinaan tuntui, ettei mies synkästä ammatistaan huolimatta ajatellut mitään muuta kuin ruokaa ja alkoholia. Mies viittasi kädellään kohti avointa kattoluukkua. Ehkä he voisivat kulkea tällä kertaa jostain muualta kuin kellarista. Suryanilla oli vahva tunne, ettei mutantti tällä kertaa olisi yhtä leppoisalla tuulella, eivätkä välttämättä sen kaveritkaan.
Sury pysähtyi kattoluukun reunalle.
”Mikä sun nimesi muuten on? Vai rupeanko kutsumaan sua hapannaamaksi?” Huolimatta siitä, että lausahdus saattoi kuulostaa vitsiltä, mikään Suryanin kasvoilla ei viitannut siihen, että hän olisi pilaillut.

Ambrosia rääkäisi korviavihlovasti, kun mies tarttui hänen oikeaan käteensä riuskalla otteella ja väänsi sijoiltaan menneen nivelen takaisin paikalleen. Hän pelkäsi jalkojensa pettävän altaan, mutta pysyi kuitenkin jollain ilveellä pystyssä.
"Kiitos vaan ihan helvetisti", hän mutisi ja vilkaisi Suryaniksi esittäytynyttä sadistia murhanhimoisesti. Hän oli ollut väärässä miehen suhteen, tämä oli kuin olikin häikäilemätön hirviö, ja mikä vielä pahempaa, vahingoniloinen sellainen. Rosen teki mieli sylkäistä miehen kasvoille, mutta arveli, että tämä saattaisi vielä perua päätöksensä jättää tyttö henkiin.

Rose tuijotti miestä viha kasvoiltaan paistaen vielä silloinkin, kun tämä ilmoitti tyynesti lähtevänsä syömään. Vesi kihosi tytön kielelle, kun hän ajatteli höyryävää nuudelikeittoa, ja hän huomasi nyökkäävänsä innokkaasti.
"Mä en tiedä, milloin saan seuraavan kerran ruokaa, joten on vaan parempi vetää kerralla maha täyteen", hän selitti katkerana. Mahtoikohan Suryan tietää, miltä tuntui kaivaa ruokansa jätevuorista ja jakaa päivän ainoa ateria kamelinkokoisten rottien kanssa?
"Ihan miten vaan", hän tuhahti ja kohautti olkiaan. Hänellä ei ollut rahaa, joten jos Suryan päättäisi pitää hänet nälkäkuurilla, hänen olisi miehen päätökseen tyytyminen. Hän huokaisi raskaasti. Ensimmäistä kertaa lyhyen elämänsä aikana hän oli jonkun toisen armoilla, ja näytti ikävästi siltä, että hänen olisi toteltava, mikäli mieli nähdä vielä seuraavan aamunkoiton.

"Ambrosia", hän vastasi lyhyesti, kun Suryan tiedusteli hänen nimeään. "Mutta mieluummin olisit kutsumatta mua miksikään."
Hän veti kattoluukun auki ja kiipesi ketterästi muutaman pienan alaspäin, kunnes irroitti otteensa ja tiputtautui alas. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että mies potkaisisi häntä saappaankärjellä naamaan. Tyttö nojasi kosteaan kiviseinään ja pyyhkäisi korvan takaa karanneita suortuvia kasvoiltaan. Hän kokeili toiveikkaana taskujaan ja huokaisi viimeisen päälle turhautuneena, kun hänen kätensä tavoitti pilalle kastuneen tupakka-askin. Päivä sen kuin vain parani paranemistaan, ja kaikki oli tuon suomujen peittämän kusipään syytä. Rose harkitsi hetken, että vetäisi tikkaat miehen alta, mutta ilmainen ateria ja vahva viinapaukku houkuttelivat hänet hylkäämään ideansa. Ainahan hän saattoi toivoa, että Suryan joisi itsensä umpitunneliin, eikä huomaisi katoamistemppua.

Paleleva tyttö kietoi kätensä ympärilleen ja toivoi, että he olisivat olleet jo alhaalla kadulla, missä tahansa muualla kuin tässä kellarinhajuisessa kerrostalossa. Hänen ajatuksensa katkesi, kun jostain alhaalta kuului matalaa korinaa ja vinkaisuja, aivan kuin he olisivat kulkeneet jonkin suunnattoman eläimen sisuksissa.
"Mikä toi oli?" Rose kysyi ja vilkaisi Suryania hermostuneena. Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan keplotteli kääntöveitsin hameensa taskusta. Hän toivoi, että olisi ollut vähän järeämmin aseistautunut, mutta olihan hän pakon edessä oppinut melkoisen taitavaksi veitsen kanssa, ja saisi vahinkoa aikaan vaikkapa pelkällä partaterällä.

Kun harmaat silmät tottuivat hämärään ja hän huomasi lattiaa halkovat veritahrat – joku tai jokin oli ilmeisesti raahannut saalistaan pitkin käytävää – hänen itsevarmuutensa karisi. Häntä puistatti, ja hän huomasi puristavansa veistä tiukasti kädessään. Hän kääntyi Suryaniin päin ja väläytti yhden harvoista hymyistään, johon latasikin sitten kaiken sateesta, tuulesta ja tuiskusta kärsineen viehätysvoimansa.
"On varmaan parasta, että sä menet edellä."

Suryan seurasi tytön laskeutumista tikkaita alas, eikä voinut estää pientä hymyä nousemasta huulilleen kun tyttö loikkasi viimeiset portaat alas. Ambrosia oli aika topakka tapaus, lopultakin, ja vaikka Surylle olikin käymässä aika selväksi, ettei Ambrosia tiennyt miten häneen suhtautua, hänen oli pakko myöntää, että tytössä oli sisua. Sury tiputtautui luukusta vaivautumatta käyttämään tikkaita, ja laskeutui joustavasti jaloilleen. Hänen kenkiensä pohjat joustivat sen verran, ettei laskeutumisesta edes kuulunut mainittavaa ääntä. Suryan suoristautui ja hänen laventelinlilat silmänsä huomasivat tytön käteen ilmaantuneen veitsen. Samassa hän kuitenkin kuuli ne samat äänet, jotka olivat hälyttäneet tytön kaivamaan veitsensä esiin. Suryan vilkaisi Ambrosiaa ja virnisti tuolle sitten, pyyhkäisten leiskuvanpunaisia hiuksia valkeilta kasvoiltaan.

”Ja sinäkö sitten lupaat olla puukottamatta minua selkään tuolla ikävällä pikku veitselläsi?” Suryan kysyi, kohottaen toista kulmaansa, mutta kaivaen sitten aseensa takkinsa uumenista. Hän tarkisti lippaan, vaihtoi sen, ja viritti aseen, pidellen sitä sitten tottuneen oloisesti käsissään.
”Jos tapat minut, jäät ilman nuudeleita”, Sury muistutti, lähtien sitten rappusia pitkin alas, kuunnellen valppaana alhaalta kantautuvaa meteliä. Niin huolestuttavaa kuin se olikin, Suryan oli lähestulkoon sataprosenttisen varma, etteivät mölinät kuuluneet kellarikäytävästä, vaan tästä samasta tilasta, jossa he olivat. Suryan viittasi tyttöä pysähtymään niille sijoilleen, vahvan kemiallisen hajun tulvahtaessa pienen ilmanhenkäyksen myötä yläkertaan.
”Mitä ikinä teetkin, Ambrosia”, Suryan sanoi hiljaisella, tyynellä äänellä, jota oli helppo uskoa ja vielä helpompi totella, luoden laventelinlilat silmänsä tyttöön, ”jos juokset pakoon, juokse ylöspäin ja vedä luukku perässäsi kiinni.” Sury ei tosiaan ollut murhaaja, eikä hän halunnut, että tämä nätti tyttö joutuisi kokemaan sen hirvittävän kuoleman, jota mutantin kiinniottamaksi joutuminen merkitsi.

Suryan vilkaisi porraskaiteiden muodostamaan kuiluun, ja hänen kasvoiltaan pyyhkiytyivät kaikki ilmeet ja tunteet hänen kohdatessaan ne verestävät, punaiset silmät, jotka huusivat nälkää. Tämä ei ollut todellakaan Suryanin ensimmäinen kohtaaminen mutantin kanssa, muttei siihen tottunut, vaikka sen koki miten monta kertaa tahansa. Tämä otus näytti enemmän ihmiseltä, kuin useimmat näistä, ja se liikkuikin kuin ihminen.
”Rose, pysy siellä”, Suryan sanoi, lyhentäen tytön nimen huomaamattaan, ”nyt se tulee.” Suryan tähtäsi alas kuiluun, mutta otus liikkui liian nopeasti, kiitäen portaita ylös. Suryan asettui keskelle portaikkoa niin, että otuksen olisi pakostakin kuljettava hänen ohitseen päästäkseen tytön kimppuun, mutta myös niin, että tytöllä oli aikaa kiivetä ylös ja katolle turvaan. Suryanin kädet eivät tärisseet hänen kohottaessaan aseensa kohtaamaan portaita ylös juokseva olennon, jonka valkoinen iho oli paikoittain punainen ja ärtynyt, ja sinisten verisuonien kirjoma. Saadessaan otuksen jyvälle Suryan tyhjensi juurikaan epäröimättä lippaan otuksen päähän ja rintaan. Mutantti syöksyi hänen päälleen tajuamatta, että sen kuului olla jo kuollut. Suryan painautui otuksen hyökkäyksen voimasta vasten seinää ja hän piteli kaikin voimin verta, limaa ja kuolaa valuvaa mutanttia niin kaukana kuin suinkin, tuntien sen terävien kynsien repivän hänen vaatteidensa kangasta.

Rose nyökkäsi silmät ymmyrkäisinä, eikä hänelle tullut mieleenkään vastustella, kun Suryan neuvoi häntä pakenemaan, jos jotakin tapahtuisi. Kun jotain sitten tapahtui, tyttö nosti vaistomaisesti kädet suunsa eteen estääkseen itseään kiljumasta. Jo hänen äsken kuulemastaan korinasta oli voinut päätellä, ettei äänilähde ollut mikään eläinkunnan muotovalio, mutta mitään näin rumaa hän ei ollut osannut edes kuvitella. Hänen satumainen onnensa oli pitänyt hänet loitolla mutanteista aina tähän päivään saakka, mutta ilmeisesti Suryan ei ollut yhtä onnekas.

Huolimatta siitä, että oli hetki sitten luvannut itselleen ja Suryanille painua käpälämäkeen, hän vain seisoi paikallaan puristaen veistä vitivalkoisissa rystysissään. Hän laski katseensa välttyäkseen näkemästä, kun mies tyhjensi aseensa elukan nahkaan, mutta kun otuksen kuolaavasta suusta ei purkautunutkaan tuskaista kuolinkorinaa, hän tajusi, ettei kaikki ollut mennyt Suryanin suunnitelmien mukaan. Hän älähti kauhistuneena huomatessaan, että mutantti yritti runnoa miehen alleen ilmeisesti herkkuaterian toivossa välittämättä lainkaan siitä, että vuosi verta kuin uhrilammas alttarilla.
Juurikaan miettimättä Rose käänsi veitsen terän esiin, juoksi portaiden päähän ja nälkäisen epäsikiön taakse ja upotti sitten terän elukan takaraivoon. Otus rääkyi tuskasta, ja kun Rose käänsi terää kaksin käsin, harmaan karvan peittämä kallo rusahti ikävästi, ja tytön kasvoille pärskähti kuvottava sekoitus verta ja kudosnesteitä. Hän veti veitsen irti, ja samassa mutantti kellahti kyljelleen verilammikkoon.

Rose hyppäsi taaksepäin ja pyyhki kasvojaan kämmenselkäänsä.
"Hyi saatana", hän henkäisi ja tuijotti Suryania tavallistakin kalpeampana. Hän vilkaisi veren ja jonkin epämääräisen eritteen sotkemaa kättään inhosta väristen, ennen kuin pyyhki sen puhtaaksi paitansa helmaan. Näin likainen hän ei ollut tuntenut itseään pitkään aikaan.
"Onko se kuollut?" hän kysyi ja asteli varovasti lähemmäs maassa röhnöttävää mutanttia, joka näytti, jos mahdollista, entistäkin oksettavammalta. Hän potkaisi elukkaa kylkeen, ja kun se ei inahtanut, hän kyykistyi sen viereen. Hän tarttui veitseensä, joka oli kahvaan asti sakean, tumman veren peitossa, ja pyyhki sen puhtaaksi mutantin rintaa peittävään kangasriekaleeseen.

"Tota.." Rose aloitti ja vilkuili ympärilleen hämärässä käytävässä, kuvitellen lisää hurmeenjanoisia mutantteja varjoisiin nurkkiin, "mitä luulet, onko noita enemmänkin?"
Tyttö nousi pystyyn ja asteli varovasti portaikon yläpäähän. Hän kurkkasi kaiteen yli alempaan kerrokseen, mutta samettinen pimeys esti häntä näkemästä mitään.
Hän laskeutui rohkeasti portaita alaspäin, mutta kun hämärä nielaisi Suryanin hänen takanaan, hän jäi hermostuneena paikoilleen. Mitä, jos mies jättäisi hänet? Hän ei todellakaan halunnut viedä yksin surunvalitteluja mutanttivainaan perheelle.

Suryan tasasi hengitystään otuksen retkahtaessa pois hänen kimpustaan ja kuollessa sitten rappukäytävän lattialle. Hän kohotti silmänsä tyttöön, joka näytti olevan yllättävän sinut tilanteen kanssa, ottaen kuitenkin huomioon että tuo oli nainen ja kaiken lisäksi melko neitimäinen sellainen. Suryn kuva Ambrosiasta oli kuitenkin muuttumaan päin, sillä vaati melko paljon rohkeutta survoa murhanhimoista petoa takaraivoon tuollaisella lyhyellä puukolla. Tytön ääni herätti hänet ajatuksistaan, ja Suryan vilkaisi kohti portaita. Hän ei ainakaan kuullut mitään, mutta sehän nyt ei itsessään ollut mikään tae.
Hän siirsi katseensa jälleen takaisin tyttöön ja pakotti kasvoilleen hymyn. Tyttö saattoi olla onnekas, mutta hänen kustannuksellaan, eikä Suryan pitänyt siitä, että joutui hengenvaaraan jonkun ventovieraan vuoksi. Ei vaikka tuo sitten hetkeä myöhemmin pelastikin hänen henkensä. Ei ainakaan nyt, tultuaan jälleen järkiinsä.
”Ei jäädä ottamaan siitä selvää”, Suryan murahti, ottaen tytön kiinni muutamalla joustavalla askeleella ja tarraten tuota kädestä, lähtien sitten ravaamaan portaita alas. Kemiallinen lemu uhkui edelleen kellarinoven suunnalta, mutta Sury tiesi sen olevan peräisin siitä mutantista, joka oli taittanut niskansa vain joitakin hetkiä aikaisemmin. Sury potkaisi kiinni laudoitetun oven sepposen selälleen, säikäyttäen muutaman kadullakulkijan oven pamahtaessa voimalla seinään.

Sury pysähtyi vasta heidän päästyään jonkin matkan päähän rakennuksesta, joka oli lähestulkoon muuttunut heidän haudakseen. Nyt vasta Sury huomasi kädessään pitelemänsä aseen, jonka hän tunki pikimmiten koteloonsa turvaan, vilkaisten sitten sivuilleen tarkistaakseen, josko joku oli huomannut. Varmasti monikin, mutta kiinnittikö kukaan huomiota? Kun reitti vaikutti olevan selvä, Sury kaivoi taskustaan tupakka-askin ja vei yhden savukkeista huulilleen, tarjoten sitten tytölle. Loppujen lopuksi Suryanilta jäi huomaamatta hyvin vähän, salaisuus hänen korkeaan ikäänsä.
”Saako olla?” Sury tarjosi, odottaen, että tyttö otti yhden ja sytytti sitten molempien tupakat yhdestä liekistä painamalla punatukkaisen päänsä hyvin lähelle tytön omaa. Saatuaan tupakkaansa eloa Sury riisui takkinsa, ojentaen sen tytölle. Hän ei hyväksynyt mukinoita, vaan tyrkkäsi takin tytölle, lähtien kävelemään kohti lähintä nuudelistandia. Hänellä oli ihan uskomaton nälkä, mutta hänen vaatteistaan – epäilemättä myös tytön vaatteista – uhoava kemiallisten aineiden ja veren haju oli niin oksettava, että heidän täytyisi pikimmiten päästä pesulle. Sury ei mielellään myöntänyt tällaisia asioita, mutta tämä löyhkä oli tarpeeksi karkottamaan kenen tahansa ruokahalut. Sury vilkaisi kohti Shadow Cityn korkeimpia pilvenpiirtäjiä, joiden luokse pääsisi metrolla helpommin kuin moniin muihin paikkoihin, etenkin, kun sattui omistamaan kulkuluvan.

”Syödäänkö tässä vai mun luona? Mä en kovin mielelläni pidä vieraita, mutta mä luulen että sä olet poikkeustapaus”, Sury sanoi tytölle, katsoen tuota silmiin, ”enkä mä voisi sua jättää kadulle syötiksi, en kun sä lemuat ja näytät siltä kuin sä haluaisit tulla saalistetuksi. Enkä varsinkaan kun mä melkein kuolin sun takiasi.” Sury vilkaisi nuudelistandin pitäjää, joka tuijotti heitä silmät ymmyrkäisinä. Suryllä oli kasvoissaan paitsi mutanttien, myös ihmisen verta, eivätkä hänen silmiensä ja hiustensa kirkkaat värisävyt auttaneet asiaa, eivät varsinkaan, kun mies ojensi kätensä antaakseen nuudelistandin pitäjälle rahaa, ja tuon silmien osuessa kämmenselkää peittäviin suomuihin. Venoireja pelättiin syystä, mutta Sury halusi vain syötävää.
”Kaksi tulisinta nuudelikeittoa mitä sulla on. Mukaan. Ja äkkiä”, Sury laski tiskille sadan pesetan setelin, mutta myyjä pudisti päätään. Sury nojautui eteenpäin, standin mainoskyltin valojen heijastuessa hänen kasvojaan peittävästä limasta.
”Pidä loput, mutta mä haluan sitä ruokaa nyt”, Suryan murisi, kasvot pelottavan ilmeettöminä.

Rose riensi Suryanin perässä ruosteisia, liitoksissaan kirskuvia rappusia alas odottaen kohtaavansa kuolaavan mutantin jokaisen kulman takana. Kun he hetken kuluttua astuivat vereltä ja raadolta löyhkäten kadulle, hän oli ensimmäistä kertaa iloinen nähdessään harmaan, neonvalojen läikittämän maiseman.
Tyttö riuhtaisi itsensä irti miehen otteesta ja perääntyi huohottaen seinää vasten. Hän yritti estää vinoa hymynpoikasta kohoamasta kasvoilleen, mutta pian hänen huulensa vääntyivät melkein mielipuoliseen virnistykseen, ja hän oli vähällä remahtaa nauruun. Rose pyyhki pikaisesti hymyn naamaltaan ja kohotti sitten katseensa Suryaniin, joka näytti tarjoavan hänelle tupakkaa.
"No todellakin", hän tokaisi ja nappasi tupakan, ennen kuin mies ehti muutta mieltään. "On sun syytä, että mun olkapääni meni sijoiltaan, mä lojuin selälläni jossain helvetin paskalammikossa, mä olen yltäpäältä sen nartunsikiön ruumiineritteissä, haisen haudalta, ja mulla ei taaskaan ole tupakkaa."

Rosesta oli yksinomaan reilua, että Suryan tarjosi hänelle takkinsa, ja niinpä hän kietoutuikin sen lämpöön ilman omantunnontuskia.
"Kiitos vaan", tyttö tuhahti ja jätti hammasta purren korjaamatta, että hän ei ollut suinkaan pyytänyt miestä ravaamaan perässään saatika sitten raahaamaan häntä mukanaan. Äijä sai syyttää vain ja ainoastaan itseään.
Sillä aikaa, kun Suryan teki tilauksensa selväksi, Rose murjotti sivummalla ja puhalteli kitkeriä savupilviä lähimpänä kyhjöttävän ruokailijan nuudeleihin. Hän toivoi, että olisi polttanut jotain muuta kuin tupakkaa, jotain, joka olisi nostanut hänet muutaman metrin maanpinnan yläpuolelle ja maalannut sateisen harmauden pastellisävyin.

"Missä sä asut?" Rose kysyi ja käänsi katseensa nuudeleita hörppivästä luuserista Suryaniin. Hän oli tottunut vaeltamaan ympäri kaupunkia, mutta ei halunnut kävellä enää metriäkään saastaiset rytkyt niskassaan ja verta poskillaan. Tyttö repi paperiliinoja telineestä, nappasi lusikan kulhoaan nuolevalta idiootilta ja alkoi lusikanpesästä peilaten pyyhkiä kasvojaan. Kuten oli odottanutkin, hän näytti elävältä kuolleelta. Maidonvaalea iho hohti aavemaisesti sateen sumentamien neonvalojen loisteessa, ja harmaat silmät hohtivat tumman, poskille valuneen meikin keskellä ilmeettöminä. Rose rypisti inhoten kulmiaan löytäessään kellertävää limaa ja hyytynyttä verta hiuksistaankin. Toivottavasti rotankoloa, jota Suryan kutsui kodikseen, oli siunattu juoksevalla vedellä.

Viimein vanha mies, jonka kasvot olivat jähmettyneet pelästyneeseen irvistykseen, laski tiskille kaksi pahviin pakattua nuudelikeittoa. Rose tarttui toiseen ja painoi paketin rintaansa vasten yrittäen lämmittää tärisevää ruumistaan. Hän voisi syödä nuudelinsa vaikka kylmänä – harvoin hänellä muutenkaan oli mahdollisuutta lämmitettyyn tai edes tuoreeseen ruokaan – mutta jos hän kuolisi hypotermiaan, ei hän pääsisi maistamaan tulista keittoa ollenkaan. Tupakka suupielessä heiluen hän lähti kadulla eteenpäin, mutta pysähtyi äkisti muistettuaan, että hänen piti kysyä Suryanilta jotain tärkeää. Hän kääntyi ympäri ja lukitsi katseensa miehen silmiin kiinnittäen vasta nyt huomiota niiden erikoiseen, kauniiseen väriin.
"Sä lupasit, ettei mulle käy kuinkaan, jos lähden sun mukaan, mutta onko se lupaus vielä voimassa?"

Suryan nappasi tiskille lasketun valkean paketin, tunkien sen biohajoavaan pussiin lampun seuraksi. Hän vilkaisi taivaalle, etsien katseellaan jotain merkkiä kellonajasta, muttei kaupungin valoissa erottanut taivaan sävyjä, ei ainakaan keskellä kirkkainta Koenjia. Sury laski katseensa tyttöön, sanomatta hetkeen mitään. Hän imi savuja tupakastaan ja puhalsi ne sitten nenänsä kautta ulos, välttyen näin siltä ylimmäräiseltä vaivalta, jota tupakan suusta pois ottaminen olisi hänelle aiheuttanut. Lopulta mies nappasi nopeasti loppuun poltetun tupakan huuliltaan ja survoi sen puolireiteen ulottuvan remmisaappaansa paksun pohjan alle.

”Jos mä sanon, etten mä aio vahingoittaa sua, niin mä en silloin myöskään aio tehdä niin. Sä et sitä varmaan usko, mutta niin se vaan on. Paitsi tietenkin jos sä rupeat ehdoin tahdoin kerjäämään selkääsi, niin ei se mun syy kai ole, jos mä hermostun ja survon sua lättyyn”, Sury kohautti olkiaan. Pitkä musta takki oli peittänyt hänen vartalonsa melko hyvin, muttei suinkaan siksi, että hänen vartalossaan olisi ollut jotain valittamista, paikoittaisia suomuisia läikkiä lukuunottamatta. Miehen vartalo oli treenattu ja sen kyllä huomasi huolimatta mustasta, melko tyköistuvasta hihattomasta paidasta ja sen päälle vedetystä, avonaisesta kauluspaidasta huolimatta. Sury sipaisi kauluspaidan hihat ylemmäs, paljastaen lisää maidonvalkeaa, mustien tatuointien kirjomaa ihoa, sekä valoissa kimaltavia suomuja. Hän työnsi toisen kätensä sormet mustien housujensa taskuun ja heilautti pienesti muovipussia toisessa kädessään.

Sanaakaan sanomatta Suryan lähti astelemaan kohti Shadow Pearlia, rikkaampien rikollisten asuinaluetta, jolla hänenkin asuntonsa sijaitsi. Koenjin metroasemalle ei ollut kovin pitkä matka, mutta kyse oli lähinnä siitä, halusivatko he lisää jännitystä elämäänsä venoirien ja kookkaampien mutanttien muodossa.
”Shadow Pearlissa”, Sury vastasi tytön kysymykseen, vilkaisten tuota mukamas hurmaava hymy huulillaan. Hänen ammattinsa oli yksi vaarallisimmista, mutta hän työskenteli yhdelle suurimmista työnantajista tällä puolella Kowloonia, joten hänen palkansakin oli yksi korkeimpia. Suryanilla ei ollut puutetta rahasta, ja hänet oli Rising the Butterflyn toimesta sijoitettu alueelle, jonka järjestö tiesi muita asuinalueita turvallisemmaksi, toki myöskin siksi, että järjestö tiesi missä hän oli silloin kun häntä tarvittiin – ja sitten kun häntä ei enää tarvittu. Mies käveli pitkin, notkein askelin kohti metroasemaa. Hänellä ei ollut juuri lainkaan panoksia, joten he olisivat kusessa mikäli jokin kävisi heidän päälleen, mutta tyttö oli osoittautunut jo kertaalleen hyödylliseksi, joten Suryanin logiikan mukaan niin voisi käydä toistekin. Hän voisi vaikka syöttää tytön mutanteille, ja juosta itse pakoon. Ajatus sai karmivan hymyn nousemaan Suryn huulille, mutta hän pysyi hiljaa.

Suryan ei puhunut juuri mitään heidän laskeutuessaan metroasemalle johtavia jyrkkiä, pysähtyneitä liukuportaita, eikä metrossakaan. Ennen Shadow Pearlin asemaa metro pysäytettiin, ja sisään tunki kymmenisen täyteen varustukseen pukeutunutta, lahjottua poliisia, joiden työtä tämä ei oikeasti ollut, mutta jotka tekivät tämän silti, ehkä rahasta, ehkä suojellakseen perhettään. Sury ojensi kätensä yhdelle poliiseista, joka luki sirun hänen ranteestaan, nyökäyttäen ja astuen sitten askeleen kohti rapaista tyttöä. Poliisi ei osoittanut millään tapaa huomaavansa heidän rähjäistä ulkomuotoaan, mutta kohotti silti vaativan katseen Ambrosiaan.
”Hän on minun kanssani”, Sury murahti hiljaa, saaden poliisin perääntymään tytön luota sanaakaan sanomatta. Poliisien poistuttua metrosta he jatkoivat matkaansa Shadow Pearlin asemalle, jolla he jäivät pois. Muihin asemiin verrattuna tämä oli loistokas paikka, ja kävi vain hienommaksi heidän noustessaan tällä kertaa toimivia portaita ylös. Sury johdatti heidän tiensä pikkukatujen poikki kohti yhtä hieman matalammista pilvenpiirtäjistä ja sitten alaovesta sisään.

Ala-aulan vastaanotossa, kaiken marmorin, syvän punaisen ja kasvien kirkkaanvihreän keskellä seisoi kaksi hyvin julman näköistä korstoa, sekä nuori, sievä nainen, joka tervehti Suryania kumarruksella.
”Tervetuloa takaisin, herra Shapiro”, nainen sanoi. Sury heilautti kättään ja saapasteli hisseille, joita oli kaikenkaikkiaan kolme. Yksi niistä oli valmiiksi alhaalla, joten Suryan avasi ovet nappia painamalla, viittoen tyttöä sitten menemään sisään. Sury painoi keskisormensa sormenjälkitunnistimeen – kerrosnappeja hississä ei ollut, sillä vieraita tänne harvemmin laskettiin, tai jos laskettiinkin, heidät saatettiin aina heidän haluamansa asukkaan luokse – ja hissi liikahti, ampaisten ylöspäin huimaa vauhtia, vaikkei liikettä hissin sisällä tuntenutkaan. Sury nojasi hissin messinkiseen kaiteeseen, tuijottaen kattoon. Nuudelikeiton herkullinen tuoksu täytti hiljalleen hissin ja Suryanin nälkä kasvoi entisestään. Suryan astui ulos hissistä sen pysähtyessä hänen kerroksessaan – joka oli 97. kerros, vaikkei sitä missään lukenutkaan – ja asteli suoraan hissiä vastapäätä olevalle ovelle.
”Perillä ollaan”, Suryan sanoi, avaten oven. Hän ei pitänyt sitä lukossa siitä harvinaisen selkeästä syystä, ettei asunnossa ollut yhtään mitään, lukuunottamatta suurta patjaa, suurehkoa, mustaa lipastoa, kookasta kirjahyllyä joka tursusi kirjoja ja jos jonkinlaista paperia, sekä lukuisia, erikokoisiin ruukkuihin istutettuja yrttejä, viherkasveja ja kukkia. Sury asteli huoletta peremmälle asuntoon riisuen kauluspaidan, joka tippui lattialle juuri siihen, missä Sury sai sen päältään. Hän vei nuudelikeittonsa keittiöön, riisuen sitten saappaansa, jotka nekin jäivät niille sijoilleen.

Rose oli tyytyväinen saamaansa vastaukseen. Hän ei luottanut Suryaniin pätkän vertaa, mutta nyt hän voisi ainakin muistuttaa miestä lupauksesta, mikäli tämä sattuisi sen unohtamaan. Hänen teki mieli kysyä, mitä suunnitelmia venoirilla hänen suhteensa oli, mutta epäili, tiesikö mies itsekään. Eikä sillä oikeastaan ollut edes väliä, Kowloon oli riepotellut tyttöparkaa jo useamman vuoden, tuskinpa Suryan paljon pahempaan pystyisi. Rose tumppasi tupakkansa ja lähti raahustamaan eteenpäin.

Ambrosia peitti irvistyksen kuullessaan, missä Suryan asui. Hän vihasi Shadow Pearlia, vihasi jopa enemmän kuin pimeää ja kolkkoa Deep Shadow'ta. Kaupunginosa mahtailevine asukkaineen oli vain kalpea jäljitelmä, halpa kopio Korkeamman kaupungin loistosta ja kauneudesta. Rose uhrasi harvoin aikaansa maailman epäoikeudenmukaisuuden pohtimiselle, mutta jopa hänestä oli epäreilua, että tuhannet ihmiset, joissa vielä oli jäljellä hyvyyttä ja nöyryyttä, joutuivat asumaan pahvihökkeleissä, kun taas viattoman veren tahraamat rikollispomot ja Suryanin kaltaiset murhaajat elelivät leveästi pilvenpiirtäjissään.
Rosen katkerat ajatukset katkesivat yllättäen, kun hän ohitti tutunnäköisen jätevuoren.
"Odota hetki", hän huikkasi miehelle ja riensi sitten kadun poikki. Hän kaivoi mustan urheilukassinsa jätesäkkien joukosta ja palasi sitten Suryanin rinnalle. "Tavarani", hän selitti ja viittasi kassiin. "Oletan, että sinun naistenvaatevarastosi on suppeanlainen."

Rose seurasi Suryania metroasemalle kiitollisena miehen vähäpuheisuudesta. Hän ei voinut olla miettimättä, että paras tapa pitää Suryan hyvällä tuulella oli luultavasti pysyä poissa tämän silmistä, ja että mies pääsisi kaikkein helpoimmalla, jos vain antaisi hänen mennä. Tyttö huokaisi raskaasti ja heilautti urheilukassin tukevammin olalleen. Hänen ei olisi pitänyt nousta sinä aamuna ollenkaan ylös.

Punapään silmät välähtivät, kun metro kesken kaiken pysähtyi, ja kymmenkunta leveäharteista viranomaista alkoi tarkistaa matkustajia. Hän nielaisi hermostuneena ja astui puolittain Suryanin taakse. Hän tiesi varsin hyvin, ettei kuulunut näiden nokka pystyssä kulkevien matkustajien joukkoon. Hänen ei olisi pitänyt olla metrossa, ja hänellä oli varsin epämiellyttäviä kokemuksia virkavaltaan törmäämisestä vastaavissa tilanteissa. Harva vaivautui esittämään kysymyksiä, useimmat aloittivat keskustelun uhkailemalla ja jatkoivat sitten nyrkein, jos väärään paikkaan eksynyt poloinen ei tajunnut kääntyä kannoillaan.
Hetken kuluttua poliisit perääntyivät, ja Rose huokaisi helpottuneena. Hän punastui huomatessaan, että oli tarrannut Suryanin paidanhelmaan kuin pikkutyttö, irrotti äkkiä otteensa ja astui miehen perässä kullalla silattuun asemarakennukseen.

Rose punaisena leiskuva pää kääntyi puolelta toiselle, kun hän ihmetteli näkymää ensin Shadow Pearlin kaduilla ja sitten taivaita hipovan pilvenpiirtäjän aulassa. Hän huomasi vastaanotossa seisoskelevan naisen vilkuilevan häntä kulmat ylimielisesti koholla ja ilkeä hymy huulillaan. Rosen teki mieli hypätä tiskin yli ja kaivaa siniset silmät naisen irvistelevästä päästä, mutta tyytyi vain lampsimaan aulan poikki hisseille niin, että kilokaupalla kuraa karisi punaiselle, upottavalle matolle.

Tyttö nojasi hissinseinään katse tiukasti saappaankärjissä. Jos hän kohottaisi katseensa, hän näkisi seinää kiertävistä peileistä saman kammottavan näyn, jonka oli hetki sitten nähnyt lusikanperästä. Hänen olisi pakko päästä kylpyyn, pakko päästä eroon kuvottavasta löyhkästä ja verestä vaatteissaan. Hänen sydämensä hypähti ilosta, kun hissi viimein pysähtyi, ja Suryanin asunnon ovi häämötti heidän silmiensä edessä.
Rose astui sisään, ja vaikka hän kuinka yritti peitellä ihmetystään, hänen leukansa loksahti polviin. Se, että joku vielä asui näin yleellisesti, vaikka hän vietti yönsä paljaalla maalla, tuntui käsittämättömältä. Asunto näytti autiolta, mutta hänelle niukkakin kalustus oli suunnatonta luksusta.

Tyttö riisui saappaansa ja asetti ne siististi vierekkäin ovenpieleen, rojautti kassinsa lattialle ja sipsutti mustissa polvisukissaan peremmälle. Hänen katseensa kiinnittyi ensimmäisenä suureen patjaan, ja hän tunsi lapsellista halua hyppiä sen päällä ylös alas, aina kattoon asti. Yhä lämmintä keittokulhoa itseään vasten puristaen Ambrosia asteli keittiöön ja jäi oviaukkoon nojailemaan lievästi pyörällä päästään. Hän laski nuudelikeiton keittiötason kulmalle ja riisui Suryanin takin harteiltaan, ja koska ei löytänyt mitään, mille sen laskea, ojensi vaatekappaleen takaisin omistajalleen.
"Kiitos", hän sanoi sävyttömästi ja alkoi avata pakettia ateriansa ympäriltä. Viimein tulinen nuudelikeitto höyrysi hänen edessään, ja hän tunsi nälän jo koputtelevan vatsassaan, vaikka oli syönyt viimeksi tunti sitten. Hän hengitti hetken lämmintä, mausteista vesihöyryä, ja alkoi sitten lupaa kysymättä kaivella laatikoita syömäpuikkoja, lusikkaa tai mitä tahansa ruokailuvälinettä tavoitellen.

Suryan otti takin vastaan tytöltä, tipauttaen sen sitten saappaidensa päälle keittiön nurkkaan. Hän leväytti yhden laatikoista auki, paljastaen laajan valikoiman erikokoisia ja –näköisiä veitsiä sekä pienen pistoolin. Sury kaivoi huolettomasti laatikossa vallitsevaa kaaosta ja ojensi sitten tytölle syömäpuikot, jotka olivat yhä kertakäyttöpakkauksessaan. Hän kaivoi itselleen samanlaiset, ja kaivettuaan nuudelikulhonsa esiin pakkauksestaan hän tunki syömäpuikot nuudelien sekaan, riisuen sitten verisen t-paitansa. Valkeaa, tatuointien kirjomaa, lihaksikasta vatsaa halkoi kolme lähes vaakasuoraa viiltoa, jotka mutantti oli kai onnistunut repimään hänen ihoonsa vaatteidenkin läpi. Suryan ähkäisi pienesti, koskettaen pitkillä sormillaan viiltoja, ja havaiten, että yksi niistä vuoti vielä verta, ehkäpä sen takia, että hän oli riisunut paitansa niin äkillisesti. Sury jätti nuudelinsa pöydälle odottamaan ja tipautti mustan t-paidan keittiön lattialle, lähtien sitten tassuttamaan kylpyhuoneeseen.

Mies palasi joitakin hetkiä myöhemmin, nykäisten parista huoneistossaan kasvavasta kasvista kourallisen lehtiä, jotka hän toi keittiöön. Hän vilkaisi hajamielisesti tyttöön ja ryhtyi sitten valmistamaan lehdistä vihreää tahnaa. Suryanilla ei ollut asunnossaan paljoakaan, mutta tällaisten rohtojen valmistamiseen tarvittavat tarvikkeet häneltä kyllä löytyi. Siinä missä hän oli hyvä puhumaan ihmisiä tappamaan itsensä, hän oli myös loistava parantavien rohtojen tekemisessä. Tahnan valmiiksi saatuaan mies kurotti yhdestä kaapista sideharsorullan, huuhdeltujen, avoimien haavojen irvistäessä irvokkaasti hänen liikkeidensä myötä. Tummanpunainen verijuova lähti juoksemaan hänen vatsalihastensa poikki ja saatuaan harsorullan käteensä Sury pyyhkäisi sormellaan veripisaran ja vei sormensa suuhunsa, levittäen sitten tekemänsä vihreän tahnan keskimmäisen, syvimmän viillon päälle. Lopulta hän kietoi varsin tottuneen näköisesti sideharson keskivartalonsa ympärille, kätkien viillot näkyvistä. Hänen ihonsa oli kauttaaltaan valkeiden, vain heikosti erottuvien viiltoarpien peitossa, joten kaipa mies oli niihin tottunut. Saatuaan haavansa sidottua – kertaakaan hänen kasvonsa eivät paljastaneet, että häneen olisi sattunut tai että haava olisi millään muotoa häirinnyt häntä, ilmeet kun olivat muita ihmisiä varten – Sury tarttui nuudelikuppiinsa ja asteli keskelle olohuonettaan, vilkaisten suurista, koko seinän kattavista ikkunoista ulos. Kuunvalo tulvi sisään ikkunoista, valaisten olohuoneen sinertävällä valolla, muita, yliajavia valonlähteitä kun ei ollut.

”Sä et vaikuta sellaiselta, joka kuuluu tänne”, Suryan lopulta sanoi, siirtäen violetin katseensa tyttöön. Sury oli pessyt kasvonsa samalla kun oli pessyt keskivartalonsa haavat, ja näytti nyt paljon kesymmältä, kun tuolla ei ollut verta ja aivolimaa kasvoissaan. Sury tarkasteli tyttöä jälleen röyhkeällä tavallaan päästä varpaisiin.
”Kuinka vanha sä olet?” Suryan kysyi, laskien katseensa kulhossa uiviin nuudeleihin. Häntä ärsytti, sillä näläntunne oli jälleen paennut, eikä hänen tehnyt yhtään mieli syödä. Pakko hänen silti oli, jos mieli pysyä hengissä, joten Suryan pakotti nuudelit liemineen päivineen kurkustaan alas. Hän pyyhkäisi suunsa kämmenselkäänsä ja vei kulhon keittiöön, muistaen sitten lampun. No, ehtisihän sen myöhemminkin vaihtaa. Miehen kosteat, tummuneen punaiset hiussuortuvat valuivat hänen niskaansa ja kehystivät hänen kasvojaan, tiputtaen vesipisaroita hänen iholleen.

{Omg hävettää~}

Rosen katse kiinnityi hetkeksi keittiön laatikosta paljastuvaan asekavalkadiin ja painoi sen sijainnin mieleensä pahan päivän varalle. Jos Suryan hermostuisi häneen, hän voisi aina napata vihannesveitsen ja ottaa miehestä pari sormea muistoksi tuonpuoleiseen.
Tyttö otti nyökäten vastaan syömäpuikot, repi pakkauksen auki hampaillaan ja kävi keittonsa kimppuun. Hän hörppi lämmintä lientä kiinnittämättä juurikaan huomiota siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän nosti katseensa juuri sopivasti todistamaan, kuinka mies palasi puolipukeissa keittiöön, ja jäi hajamielisen kiinnostuneena seuraamaan tämän puuhia. Hänen suupielensä nytkähtivät inhosta, kun mies levitti vihreää, ilmeisesti jostain lääkekasvista valmistettua tahnaa verestäville haavoilleen ja kietoi sitten koko hoidon sideharson alle piiloon. Rose vilkaisi omia, valkeita käsivarsiaan, joita kirjovat arvet muistuttivat villistä, huolettomasta lapsuudesta, ja kiitti onneaan siitä, ettei ollut joutunut lähempiin tekemisiin rinnuksilleen kuolaavan mutantin kanssa.

Punapään harmaat silmät alkoivat harhailla itsestään miehen lihaksikkaalla vartalolla, ja hän laski nopeasti katseensa nuudeleihinsa. Hän piti taukoa syömisestä seuraavan kerran vasta, kun mies ikuisuuden kuluttua avasi suunsa.
Rose tuhahti äänekkäästi Suryanin olohuoneesta kaikuville sanoille. Hän mietti, tarkoittiko mies, ettei hän todellakaan kuulunut pilvistä taivasta peilaavien pilvenpiirtäjien, kylmän marmorin ja upottavien kokolattiamattojen keskelle, vai tarkoittiko tämä jotain aivan muuta.
"En mä kuulu yhtään mihinkään", hän vastasi lopulta ja laski kulhonsa tiskialtaaseen. Hän valutti tyhjään astiaan vettä toivoen, ettei Suryanin aikeena ollut tehdä hänestä kotiorjaa, joka tiskaisi, pyykkäisi ja puunaisi aamusta iltaan ja peittelisi miehen lopulta vällyjen alle iltasadun kera. Siinä tapauksessa hän kyllä hyppäisi omatoimisesti parvekkeelta.

"Seitsemäntoista", hän tokaisi, kun mies saapui keittiöön. "Kai."
Hän tarkasteli vettä valuvia kasvoja yrittäen löytää jotain, joka antaisi vihjeen miehen iästä. Luultavasti tämä oli häntä useamman vuoden vanhempi, tuskin kuitenkaan yli kolmenkymmenen. Vanha joka tapauksessa, ainakin Rosen silmissä.
"Voinko mä käydä peseytymässä?" hän kysyi pyyhkäistessään likaisia hiuksia kasvoiltaan. Ruokahaluun tympeä lemu ei ollut vaikuttanut, mutta nyt, kun nuudelit viimein olivat turvallisesti hänen vatsassaan, hän halusi myös pitää ne siellä, eikä hänen hiuksistaan ja vaatteistaan uhoava kitkerä haju juurikaan edesauttanut pyrkimystä.

Luvan saatuaan Rose tassutteli eteiseen ja heilautti laukkunsa olalleen. Hetken kuluttua hän olisi jälleen puhdas ja tuoksuisi raikkaalta kuin kevätkukka niityllä, ja ajatus lämmitti hänen mieltään jo etukäteen. Hän oli tottunut peseytymään milloin missäkin eteen osuvassa kuralätäkössä, joten lämmin, puhdas vesi tuntui maailman suurimmalta ihmeeltä. Löydettyään oikean oven Rose asteli kylpyhuoneeseen ja joutui räpyttelemään silmiään hohtavanvalkoiselle puhtaudelle. Hän kiljahti innoissaan nähdessään suunnattoman suuren ammeen ja pienen hyllyn täynnä koskemattomia pesuainepulloja. Tyttö väänsi veden lämpötilan niin korkeaksi kuin vain karrelle palamatta kesti ja antoi ammeen täyttyä rauhassa lorautettuaan ensin joukkoon tilkan kustakin värikkäästä pullosta. Hän loi viimeisen silmäyksen peilissä irvistelevään variksenpelättimeen, riisui vaatepartensa suoraan roskakoriin ja astui sitten höyryävän kuumaan kylpyyn pelottavan euforinen hymy huulillaan.

Sury kätki hämmästyksensä tytön sanoessa ikänsä. Hän olisi voinut lyödä vetoa, että tyttö olisi ollut jokusen vuoden nuorempi, neljäntoista ehkä? Asenteensa puolesta Ambrosia olisi ainakin käynyt juuri kuukautisensa aloittaneesta äksyilevästä teinistä. Suryan huokaisi, nyökäten sitten vastaukseksi tytön kysymykseen kylvystä. Hän ei ollut kertaakaan sitten tänne muuttonsa jälkeen käyttänyt kylpyammettaan – koska se piti kuulemma puhdistaa jokaisen kerran jälkeen – eikä hän ollut myöskään koskenut asunnon myötä tulleisiin lahjoihin, kuten niihin pesuaineisiin.

Tytön hävittyä kylpyhuoneeseen Sury asteli suuren mustan lipaston luokse ja riisui housunsa, vaihtaen jalkaansa puhtaat mustat housut, ja hetken mietittyään kiskoi ylleen vielä mustan hihattoman paidan. Mies istui patjanreunalle, velkeiden lakanoiden joukkoon ja kaatui siitä selälleen, kirkkaanpunaisten hiusten valuessa hänen kasvoilleen. Hän ei ollut tuonut ketään tähän asuntoon sen jälkeen kun oli tänne muuttanut ja nyt hän oli poiminut 17-kesäisen nätin tytön mukaansa, peittänyt tuon vereen ja kudosnesteisiin, syöttänyt tuolle tulista nuudelikeittoa ja laskenut tuon kylpyhuoneeseensa. Suryan veti syvään henkeä ja huokaisi, nousten jälleen istumaan. Miksi ihmeessä hän oli pakottanut tytön mukaansa? Miksi hän oli kuvitellut, että tyttö lavertelisi hänestä, tai pikemminkin, miksi hän oli kuvitellut että jotakuta kiinnostaisi, mitä tytöllä oli sanottavanaan? Sury pudisti päätään ja pörrötti kosteita, suoria hiuksiaan.

Mies heräsi haaveistaan kun musta, kapea laatikko vilkutti sinistä valoa lipaston kannelta. Hän asteli laatikon luokse ja painoi yhtä sen napeista, avaten hologrammiruudun, jolta näkyivät tuimat naisen kasvot.
”Suryan! Mitä helvettiä oikein pelleilet? Kuka se nainen on jonka toit kotiisi?” Nainen vaati tietää, etsien tyttöä katseellaan jostain Suryanin selän takaa. Mies huokaisi ja vilkaisi ympärilleen huoneessa, miettien missähän hänen tupakkansa mahtoivat tällä hetkellä sijaita.
”Kai mullakin on tarpeet, Noa, ja elämä”, Sury sanoi kuivasti, vilkaisten kohti ruudulta kurkkivaa naista, ”vai yritätkö sä sanoa, että sä olet musta mustasukkainen?” Suryan iski silmää, löytäen tupakkansa veristen housujensa taskusta. Hän vei yhden huulilleen ja sytytti sen, tuijottaen ulos ikkunasta.
”Sinun piti olla häikäilemätön tappaja, Suryan”, nainen sanoi, kuulostaen aidosti pettyneeltä, ”ja sitten sinä raahaat naisia kotiisi. Etkö sinä ollenkaan käsitä, millaiseen vaaraan asetat koko järjestön tuollaisella käytöksellä?”
”Enköhän mä pärjää. Oliko sulla jotain muuta, vai voinko mä mennä nukkumaan?” Suryan mulkaisi naista, kädet löyhästi vatsalle puuskaan ristittyinä. Noaksi kutsuttu nainen tuhahti, kaivellen edessään olevia papereita.
”Minulla on sinulle töitä, näytän sinulle”, nainen klikkasi jotain edessään ja hologrammiruudun peittivät pienen lapsen kasvot. Suryan kohotti kulmaansa, astuen lähemmäs.
”En mä halua olla missään tekemisissä tämän jutun kanssa”, Sury sanoi, tuijottaen pienen tytön vihreitä silmiä, ”mä luulin ettei mun työnkuvaan kuuluneet nuoret lapset?” Nainen klikkasi jälleen ja tuon kasvot ilmaantuivat ruudulle.
”Sinulta ei kysytä. Tämä tehtävä on järjestölle tärkeä, ja siksi siis myös sinulle. Haluan, että hoidat tämän nopeasti, ja lakkaat leikkimästä koko kansan sankaria. Olen lähettänyt tytön tiedot sinulle, ja haluan, että suhtaudut kerrankin työhösi vakavasti.” Noan suu vetäytyi tiukaksi viivaksi, ja Sury painoi katseensa maahan, sanomatta enää mitään. Noa katkaisi yhteyden, ja Sury irvisti, painuen istumaan patjalleen.

Rose inahti hiljaa, kun tulikuuma vesi pisteli häntä neulankärjillään, mutta painui syvemmälle ammeeseen. Lopulta vain hänen kasvonsa näkyivät vaahtomeren keskeltä. Punaiset hiukset levisivät hänen ympärilleen ja kelluivat vedessä aavemaisena verkkona. Hän keräsi valtavan vaahtokeon kämmeniinsä ja puhalsi pilven sitten käsistään kuin pieni lapsi. Hänen kasvonsa pysyivät ilmeettöminä, mutta ilo kupli hänen rinnassaan. Hän seurasi harmaat silmät tuikkien sateenkaaren väreissä loistavia kuplia, jotka leijuivat hänen yläpuolellaan ja poksahtivat, kun uskaltautuivat liian korkealle.

Tyttö nosti ohuet säärensä ammeen reunalle ja makasi ammeessa silmät suljettuina pienen ikuisuuden. Liottuaan rusinaksi hän viimein veti tulpan ammeen pohjasta ja huuhteli vaahdon iholtaan. Hän astui kylpyammeesta vieno hymynhäive huulillaan ja kietoutui valtavaan, valkoiseen pyyhkeeseen.
Kuivattuaan itsensä hän etsi puhtaan vaatekerran laukustaan. Hän valitsi mustan pikkumekon, jossa oli avonainen pääntie ja seitinohuet pitsihihat ja kuorrutti asunsa painavilla hopeakoruilla ja kapeilla lanteilla roikkuvalla vyöllä. Hän astui peilin eteen, näytti kieltä vettä valuvalle peilikuvalleen ja kampasi pitkät, punaiset hiukset suurpiirteiselle sivujakaukselle. Hän piirsi silmiinsä utuiset rajaukset, harjasi ripsiinsä monta kerrosta yönmustaa ripsiväriä ja astui sitten taaksepäin tarkastelemaan lopputulosta. Hän pani tyytyväisenä merkille, että näytti jo omalta itseltään, ja pakattuaan tavaransa poistui kylpyhuoneesta.

Rosen paljaat jalat tömisivät pehmeästi lattiaan hänen palatessaan keittiöön. Suryan oli kadonnut johonkin. Tyttö tuhahti ärtyneenä ja lähti sitten etsimään miestä.
Kauaa hänen ei tarvinnut harhailla avarassa asunnossa, kun hän kuuli etäistä puhetta seinän takaa. Hän hiipi lähemmäs korviaan höristellen tajutessaan, ettei ääni ollut Suryanin vaan jonkun naisen. Oliko venoir kenties unohtanut kertoa hänelle tyttöystävästään? Äänensävy ei ollut kuitenkaan vaikuttanut kovinkaan rakastavalta ja tuntui kaiken lisäksi kuuluvan jostain kaukaa kuin puhelimen läpi, joten Rose hylkäsi ajatuksen mustasukkaisesta heilasta.
Hän oli jo kääntyä kannoillaan – salakuuntelu ei ollut hänen juttunsa – kun nainen yhtäkkiä otti puheeksi Suryanin työn. Rosen sisimmässä uinuva uteliaisuus heräsi ja sai hänet astumaan vielä askeleen lähemmäs äänilähdettä. Olihan hän jo aikaa sitten tajunnut, mistä mies hankki leivän pöytäänsä.

Hän kuuli jälleen Suryanin matalan äänen, ja miehen sanat saivat järkyttyneen henkäyksen karkaamaan hänen kurkustaan. Hän liukui seinää pitkin lattialle istumaan tietämättä itsekään, mikä häntä oli niin kovin kauhistuttanut. Eihän hän välittänyt. Pieni tyttörukka, vasta elämänsä keväässä, viaton ja vaaraton, mitä sellaista tämä muka oli voinut tehdä ansaitakseen verisen lopun Suryanin käsissä?
Rolf oli ollut mitätön luuseri, saanut tilaisuutensa ja ilmeisesti mokannut, mutta kun Rose ajatteli saparopäistä, nallekarhua rintaansa vasten pusertavaa tyttöä aseenpiippu otsallaan tai katuojassa kurkku viillettynä, hän tunsi voivansa pahoin.

Rose hengitti syvään yrittäen rauhoittua. Suryan oli sanonut, ettei halunnut olla missään tekemisissä jutun kanssa. Hän puri huultaan ja vannoi, että jos Suryan tappaisi viattoman pikkulapsen, hän ei haluaisi olla missään tekemisissä tämän kanssa.
Viimein tyttö nousi ylös ja aseteltuaan kasvoilleen välinpitämättömän ilmeen astui huoneeseen.
Hän seisoi hetken paikallaan tietämättä mitä tehdä ja siirtyi sitten istumaan patjanreunalle mahdollisimman kauas Suryanista. Hän tutki miehen profiilia ja yritti lukea tämän ajatukset, hän halusi tietää, mitä tämä aikoi uusimman tehtävänsä suhteen tehdä.
"Kiitos kylpyhuoneen lainasta", hän tokaisi lopulta ja sipaisi hiuksiaan, jotka nyt roikkuivat olkapäillä puhtaina ja silkinpehmeinä.

[asggfffhhshs vittu mikä typo hajoon varmaa viel ens kesänäki]

Suryan vilkaisi huoneeseen astunutta tyttöä, mutta laski sitten katseensa käsiinsä. Totta puhuakseen Suryan olisi juuri tällaisina hetkinä halunnut olla kaikkein eniten yksin. Hän ei käsittänyt miksi joku niin nuori ja niin sievä halusi päästä hengestään, mutta Suryan oli vannonut kaikki asiaan kuuluvat valat. Jos joku näki tarpeeksi vaivaa ottaakseen yhteyttä häneen, tai hänen työnantajiinsa, oli melko varmaa, että tuo kuolisi joko hänen avullaan tai ilman, mutta Rising the Butterfly ei koskaan kieltäytynyt ottamasta rahaa, jos se vain oli mahdollista. Suryanin kasvoilta ei suurtakaan osaa hänen ajatusketjustaan näkynyt, mutta tytön istuutuessa alas ja kohdistaessa katseensa Suryn suuntaan mies huokaisi, painaen kasvonsa käsiinsä.

”Mua väsyttää”, Sury sanoi hiljaa. sulkien silmänsä. Vaikkei hän olisi millään halunnutkaan, hänen oli noustava ja luettava tyttöä käsittelevä data. Ja hän nousikin, astellen mustan laatikon luokse. Hän kosketti kevyesti sormillaan sen pintaa, tuoden siten esiin mustalle, kiiltävälle ruudulle pitkän pätkän vihreänsävyistä tekstiä. Suryan luki tekstiä sieltä täältä, osoittamatta mitään reaktiota tietoihin, jotka sai. Toinen pieni kosketus sai ruudun jälleen pimenemään ja Sury siirsi katseensa huoneen ikkunasta ulos, ohi läpikuultavien valkeiden verhojen ja suuren, vihreän puun, joka kukki tuoksuvin, valkein, torvimaisin kukin. Suryan ei tiennyt, mitä olisi tästä jutusta ajatellut. Palkkio oli huomattavasti totuttua neljääsataa pesetaa suurempi, mutta kyseessä oli nuori tyttö, joka oli vakaasti päättänyt haluavansa kuolla, koska joku oli sanonut tälle, että tuo kuolisi joka tapauksessa. Suryan oli myös yhdistänyt tytön sukunimen erääseen, jonka oli vain vähän aikaa sitten avittanut kuolemaansa, ja Suryllä oli vahva tunne siitä, että tytön kuolemanhalu johtui juuri tästä aiemmasta keikasta. Se, miksi juttu oli niin tärkeä järjestölle jäi kuitenkin Suryanilta hämärän peittoon.

Mies asteli takaisin patjan luokse ja istuutui alas, vilkaisten sitten Ambrosiaa. Nätti nimi nätillä tytöllä, Sury ajatteli, ja vaikka hänen olisi tehnyt mieli hymyillä, juuri nyt hän ei kyennyt siihen. Tuskinpa tyttö olisi sitä arvostanutkaan, eikä Suryan halunnut kiusata Ambrosiaa enempää kuin jo oli.
”Onko sulla nyt kaikkea tarpeeksi?” Sury kysyi, kaatuen selälleen patjalle, silmät puoliummessa. Hän ei piitannut tarpeeksi edes vaivautuakseen miettimään, missä tyttö nukkui. Suryanilla ei käynyt vieraita, eikä häneltä siksi löytynyt varapetiä tai petivaatteita, joten jos tyttö mieli nukkua sängyssä, tuo saisi jakaa hänen kanssaan, ja jotenkin Suryanille tuli sellainen tunne, ettei ratkaisu välttämättä miellyttäisi tyttöä.
”Mä ajattelin…” Suryan aloitti, pakottaen silmänsä auki ja suuntasi katseensa tyttöön, ”…että sä voisit lähteä. Siis jos sä haluat, niin vaikka nyt, mutta ehkä sä mieluummin nukkuisit yhden yön turvassa sisällä. En mä tietenkään voi varmalla sanoa, kun sä olet noin härkäpäinen. Tee mitä lystäät. Mä en näe meillä kovinkaan aurinkoista tulevaisuutta yhdessä ja mulla on… muita asioita, joista mun täytyy huolehtia.” Suryan suuntasi katseensa kattoon, pienen kurtun ilmestyessä miehen kulmien väliin.

Rose ei sanonut mitään, tuijotti vain miehen leveää selkää ajatukset sekavana vyyhtinä. Häntäkin väsytti, ja hän olisi mielellään työntänyt tietoisen ajattelun taka-alalle ja antanut syvän unen tuoda hetken helpotuksen surkeaan elämäänsä. Hän seurasi Suryanin katsetta ulos ikkunasta, ja jostain syystä hänen alkoi tehdä mieli tupakkaa.

Mies palasi hänen viereensä, ja Rose laski jälleen katseensa. Suryan ei ollut juurikaan osoittanut inhimillisiä tunteita heidän lyhyen tuttavuutensa aikana, mutta nyt tämä näytti lopen uupuneelta ja ahdistuneelta. Sitäpaitsi, oli varsin hellyyttävää, että mies jaksoi ainakin esittää olevansa kiinnostunut hänen tarpeistaan.
"Kaikkea paitsi tupakkaa", tyttö huokaisi ja nojautui taaksepäin. Hänen ilmeensä pehmeni hänen katsellessaan patjalla röhnöttävää venoiria, mutta kun tämä sitten jälleen puhui, hymynpoikanen kuoli hänen huulilleen.
Hänellä ei tietenkään olisi pitänyt olla mitään sitä vastaan, että Suryan päästi hänet lähtemään näin vähällä, mutta nyt, kun hän oli saanut nauttia puoli tuntia puhtaudesta, lämmöstä ja valosta, ajatus siitä, että hän joutuisi takaisin Deep Shadow'n törkyisille kaduille pummien ahdisteltavaksi, sai hänen kurkkunsa kuivumaan.

Rose nousi ylös niin ripeästi, että patja heilahti hänen allaan, ja kääntyi Suryaniin päin kylmä hymy huulillaan.
"Mun tulevaisuus tuolla ulkona onkin niin vitun aurinkoinen, että mä voin lähtee vaikka samantien", hän kivahti ääni myrkkyä tihkuen. Hän oli jo marssimassa ulos huoneesta, kun huomasi lattialla lojuvan tupakka-askin. Hän kumartui nappaamaan askin mukaansa ja kiisi sitten Suryanin ulottuvilta. Hänen tarkoituksenaan ei ollut suinkaan päätyä yhteen ison asunnon monista, tyhjistä huoneista, vaan painua suoraan ulos ovesta, mutta niin pääsi joka tapauksessa käymään, ja Rose lysähti lattialle ovea vasten. Hän nosti haparoiden tupakan huulilleen ja kaivoi hetken taskujaan, ennen kuin löysi kärsineen muovisytkän. Hän puhalsi savua valkoiseen tyhjyyteen ja sulki silmänsä. Hän oli aina tukahduttanut pienimmänkin toivonkipinän peläten, että jos hän antaisi sen kasvaa ilmiliekkeihin, joku heittäisi hänen niskaansa sangollisen jäävettä ja samettista pimeyttä valaiseva liekki sammuisi. Nyt hän oli kuitenkin erehtynyt toivomaan. Oliko hän kuvitellut, että Suryan ottaisi hänet lemmikikseen ja ruokkisi ja silittäisi häntä lopun ikäänsä? Nyt hatara pilvilinna oli kuitenkin romahtanut hänen niskaansa.

Punapään ajatukset siirtyivät toiseen nuoreen tyttöön, jonka olisi määrä päättää päivänsä Suryanin toimesta, mutta enää hän ei tuntenut sääliä tätä kohtaan. Muutama tunti sitten mies oli vannonut, että tälle oli aivan samantekevää, oliko Rose elävien kirjoissa vai ei, ja nyt tämä menetti yöunensa ja unohti raahanneensa hänet kaupungin toiselle puolelle jonkun säälittävän pirpanan takia. Jostain syystä ajatus sai hänen verensä kiehumaan. Hän ponkaisi pystyyn ja potkaisi ovea takanaan välittämättä juurikaan, miten Suryan asiaan suhtautuisi. Hänen puolestaan mies saisi karjua oven takana kunnes tukehtuisi kieleensä ja kuolisi. Julma, terävä nauru kaikui korkeassa huoneessa, kun Rose herkutteli ajatuksella lattialla raajat levällään retkottavasta Suryanista.

Suryan säpsähti – todella säpsähti – tytön yhtäkkiä ponkaistessa ylös patjalta ja ruvetessa rääkymään hänelle pää punaisena. Sury kuuli oven pamahtavan jossain huoneistossa ja hänen kasvoilleen ilmestyi tuskaisa irvistys. Minkä ihmeen takia naisten piti olla niin helvetin vaikeita? Suryanin kasvoille ilmaantui jokseenkin hämmentynyt ilme kun tytön julma räkätys kaikui lähestulkoon tyhjässä asunnossa. Hän päätti antaa tytön rauhoittua hetken, ennen kuin menisi puhumaan tuolle, vaikka tuskin siitä mitään hyötyä olisi. Suryan vilkaisi mustaa laatikkoa, miettien josko lukisi tyttöä koskevat tiedot nyt huolellisemmin odottaessaan Ambrosian laantumista, mutta tajusi olevansa moiseen ihan liian väsynyt. Hän huokaisi ja nousi sitten patjalta, seuraten tyttöä.
Suryanin asunnossa oli monia ovia, joista yksikään ei yleensä ollut kiinni, joten ilman tytön pitämää meteliäkin olisi ollut aika helppo arvata, missä huoneessa tyttö oli. Suryan tuijotti ovea myrkyllisesti, hieraisten sitten kasvojaan ja astellen lähemmäs, nojautuen sitten oven vieressä olevaa seinää vasten.

”Kuule, niin kuin mä sanoin, jos sä olisit viitsinyt kuunnella, niin sä saat tehdä ihan mitä sä itse tahdot. Sä voit mun puolestani jäädä tänne, mutta mä sain sellaisen käsityksen, että sä et hirveästi piittaa mun seurastani. Mä muistaakseni sanoin, että niin kauan kuin sä olet mun seurassa, mä en vahingoita sua, mutta jos sä lähdet, mä en rupea sua suojelemaan. Sä tiedät mikä mä olen, enkä mä voi syyttää sua siitä, että sä luontaisesti vihaat mua sen takia, mutta musta tuntuu että sä olet ymmärtänyt jonkun pienen jutun väärin”, Suryan puhui pehmeällä äänensävyllä, jossa ei juuri ollut tunnetta mukana. Hän oli liian väsynyt moiseen.
”Mä en tapa ketään siksi, että joku käskee mua”, Sury sanoi, ”mä en tapa ihmisiä. Mä tuen niitä niiden omassa päätöksenteossa. Mä olen siellä varmistamassa, että ne kuolee, koska ne maksaa mulle siitä. Kun joku tunkee mulle neljäsataa pesetaa kouraan siksi, että mä pidän huolen siitä että ne on hengettömiä joitakin minuutteja myöhemmin, niin se on aika selvä merkki siitä, että ne ei enää halua olla täällä. Eikä niitä mun mielestä voi siitä syyttää.” Suryan epäili, ettei tyttö kuunnellut häntä, mutta aikoi oikaista mahdolliset väärinkäsitykset, tai ainakin edes yrittää.

Sury kääntyi niin, että nojasi olkaansa vasten seinää, kasvot niin, että ne olisivat ensimmäinen, mitä tyttö näkisi jos vaikka avaisikin oven. Eihän se lukossa ollut, muttei Suryan myöskään ollut tytön äiti, jota kiinnosti tuon mielenrauha tavattoman paljon. Tämän jälkeen hän voisi tuomita tytön toivottomaksi tapaukseksi ja ainakin sanoa yrittäneensä.
”Sä et ehkä ole vielä tajunnut, mutta kaikki ei ole yhtä elämänhaluisia kuin sä. Mä en tiedä mikä sut on pitänyt tähän asti elossa, mutta jotkut ei vaan tahdo olla täällä. Joillain ei ole tietä ulos siitä tuskasta mitä tää kaupunki kehittää niiden pään sisälle, ja ne haluaa menolipun manalaan. Mun mielestä niillä on oikeus siihen”, Sury sanoi, sulkien silmänsä hetkeksi ja vetäen syvään henkeä, ”mun mielestä niillä on oikeus tehdä just niin kuin ne haluaa. Sä voit tuomita mut just niin paljon kuin sä tahdot, mutta se ei muuta sitä asiaa, että mä teen työni. Sä et ole ainoa, joka tässä kaupungissa kärsii, Ambrosia, eikä sulla ole mitään oikeutta puuttua siihen, mitä ihmiset elämällään tekee, niin kuin niilläkään ei ole oikeutta puuttua sun elämään.”

Sury tuuppasi itsensä kauemmas seinästä ja lähti astelemaan kohti yrttitarhaansa. Hän tarvitsi jotain vahvaa unilääkkeeksi tai hän ei saisi ikipäivänä nukuttua päänsäryltään ja uupumukseltaan. Hän unohtui kuitenkin tuijottamaan suurista ikkunoista suunnattomalle taivaalle, joka pilvenpiirtäjästä näkyi poikkeuksellisen hyvin. Tytön onneksi Suryan oli liian väsynyt tapellakseen. Oli ollut virhe tuoda tyttö tänne, tai edes ajaa tuo kiinni, mutta tehty mikä tehty, ja nyt sen kanssa täytyi elää.

Rose marssi huoneen poikki ja painoi otsansa vasten kylmää ikkunalasia. Hän katseli alas kaupunkiin. Yömaisema ei ollut musta, niin kuin sen olisi kuulunut olla, vaan välkehti riemunkirjavana tuhansien neonvalojen ja mainoskylttien kajossa. Kuullessaan askelten töminää oven toiselta puolelta, hän sulki silmänsä ja nosti kädet korvilleen. Pehmeät sanat kuitenkin luikersivat hänen mieleensä, eikä hänen auttanut kuin kuunnella.

Rose naurahti kuivasti miehen selittelylle. Suryan luuli varmaan olevansa suurikin hyväntekijä, mutta sen perusteella, mitä tyttö oli aiemmin nähnyt ja kuullut, tämän ainoa motiivi oli raha. Hän oli juuri aikeissa ilmaista mielipiteensä, kun mies jatkoi.
Hänelle oli ehtinyt tulla jo varsin selväksi, että Suryan piti häntä itsekkäänä pikkukakarana, joka ei uhranut ajatustakaan toisten kärsimykselle ja kurjuudelle, ja osittain mies oli oikeassa. Se, että sulki silmänsä muiden tuskalta, tuntui vain olevan ainoa tie eteenpäin, ja eteenpäin oli päästävä millä hinnalla hyvänsä. Rose karisti tuhkaa valkoiselle ikkunalaudalle, ja kun oli varma siitä, että Suryan oli mennyt, heittäytyi selälleen lattialle. Hän nosti paljaat säärensä seinää vasten ja jäi tuijottamaan tahratonta kattoa korkealla yläpuolellaan.

Neljännen tupakan jälkeen muovinen sytytin kieltäytyi toimimasta, ja Rose nousi alistuneena seisomaan. Mikäli hän mieli nukkua sen yön jossain muualla kuin jätteitä pursuavalla roskalavalla tai satunnaisen pummin vieressä veneen alla, hänen olisi aika niellä ylpeytensä. Tyttö tunki sytkän taskuunsa – siltä varalta, että säiliö jotenkin maagisesti täyttyisi lojuttuaan tarpeeksi kauan unohdettuna taskunpohjalla – ja tassutteli ovelle. Hän raotti ovea varovasti ja pujahti sitten huoneesta.

Kaulakorut kilisivät vaimeasti toisiaan vasten Rosen rinnalla, muuten asunnossa oli hiljaista. Tyttö ehti jo toivoa, että Suryan oli lähtenyt ulos, kun sitten tapasikin tämän tuijottelemasta tähtitaivaalle.
Rose istahti seinää vasten, nosti oikean jalan vasemman yli, eikä puhua pukahtanut hetkeen mitään.
"Tiedätkö", hän sanoi viimein hiljaa, tyhjä katse vastapäiseen seinään kiinnittyneenä, "ei ne kaikkia halua lähteä. Ne vaan odottaa.. ne toivoo, että joku tulis ja ottais ne kiinni, ennen kuin ne putoaa. Ja sä työnnät ne suoraan reunan yli."
Rose ei välittänyt, uskoiko Suryan häntä vai ei, saattoihan hän olla väärässäkin. Mies oli kuitenkin väärässä kuvitellessaan, ettei hän ollut ollut missään tekemisissä epätoivon, kivun ja kuoleman kanssa.

Tyttö tuijotti hetken käsiään kuin yrittäen imeä niistä rohkeutta.
"Voisinko mä oikeasti jäädä? Ihan vaan muutamaks päiväks? Koska... koska mulla ei oikeestaan oo mitään, minne mennä." Eikä ketään, joka mua odottais, hän täydensi ajatuksissaan. Hän yritti olla näyttämättä siipirikolta linnunpoikaselta kohottaessaan katseensa Suryaniin ja jäädessään odottamaan vastausta.

Suryan ei liikahtanut kuullessaan oven aukeavan ja tytön astuvan hänen kanssaan samaan tilaan. Huolimatta siitä, että Suryan edelleen tiedosti hyvin vahvasti tytön olevan aseistautunut – ellei tuo ollut heittänyt pientä, ilkeää veistään menemään, jota Suryan vahvasti epäili – hän oli kuitenkin kotonaan, eikä uskonut, että häntä uhkaisi mikään vaara täällä, ei ainakaan tämän siron tytön taholta. Ambrosialla saattoi olla temperamenttia vaikka muille jakaa, mutta tuo tuskin oli valmis tappamaan ketään vain siksi, että oli vihainen. Vaikka mistäpä Suryan mitään tiesi, yhtä hyvin tyttö oli saattanut päättää tappaa hänet ja ottaa hänen omaisuutensa valtaansa.

Tytön puhuessa Suryanin patsasmaisen liikkumattomana pysynyt vartalo heräsi jälleen eloon ja hän poimi eräästä punakukkaisesta kasvista yhden kukan ja muutaman lehden. Hän vei lehdet kädessään keittiöön, jättäen ne hetkeksi keittiöpyyhkeen päälle sillä aikaa kun kuumensi vettä, johon hän sitten hetti lehdet ja kukan. Saatuaan kevyen oranssin värisen nesteen valmiiksi, Suryan kaatoi sitä kahteen kuppiin, joista toisen hän ojensi tytölle, kohdaten tuon katseen jälleen.
”Sä saat jäädä niin pitkäksi aikaa kuin haluat”, Suryan sanoi hiljaa, ”mutta mä en halua sun sekaantuvan mun asioihini enää yhtään enempää. Niin on sullekin parempi.” Suryan asteli hiljaisin askelin patjansa luokse ja istuutui alas, laskien kulhon lattialle patjan viereen.
”Sun olisi ehkä parempi tulla tänne istumaan ennen kuin sä juot sen. Sä nukahdat saman tien kun saat sen alas, etkä sä varmaankaan halua, että mä kanniskelen sua ympäriinsä ja mielenhäiriössä heitän sut ikkunasta alas. Niin kaunis kuin sä oletkin, sulla ei ole enkelinsiipiä etkä sä osaa lentää, joten vaikka viidennestä kerroksesta putoaminen ei sua pelotakkaan, niin mä uskoisin, että tältä korkeudelta jopa sä kuolisit”, Suryanin kasvoille hiipi ilkikurinen hymy ja hän kiskoi paidan päältään, mytäten sen lattialle. Hän oli luvannut olla vahingoittamatta tyttöä, eikä hänellä ollut aikomustakaan tehdä mitään tuolle, mutta toisinaan naisia täytyi vähän kovistella.Suryan nappasi oman kulhonsa ja kulautti sen muutamalla kulauksella alas kurkustaan.
”Hyvää yötä, Ambrosia”, Suryan sanoi, kaatuen sitten selälleen suurelle, pehmeälle patjalle, leiskuvanpunaiset hiukset pörröisenä kehänä pään ympärillä.

Tyttöön annos ehkä vaikuttaisi suuremmin, Suryania se auttoi vain nukahtamaan, mutta hän olikin Ambrosiaa huomattavasti painavampi. Sury lähtisi liikenteeseen vain muutamaa tuntia myöhemmin, hoitaakseen asioita ja sitten työnsä. Se, mitä Ambrosia oli sanonut oli jäänyt kaihertamaan hänen mieleensä, ja ehkä tytön voisi vielä jotenkin pelastaa. Ehkäpä hän huomenna lähestyisi asiakastaan hieman toiselta kannalta, vaikka se tarkoittikin sitä, että hänen asemansa järjestössä saattaisi muuttua, hän menettäisi palkkionsa, ja joutuisi ehkä muuttamaan. Rising the Butterfly ei pitänyt niistä, jotka sanoivat vastaan.