How may I service you today?

Kello oli varttia yli kuusi, ja Mialla oli vielä vajaa tunti työaikaa jäljellä. Päivä oli ollut uskomattoman hiljainen, lukuunottamatta aina kolmen jälkeen liikkeeseen pölähtävää tyttöparvea, jotka kävivät läheistä koulua, ja jotka luottivat Mian kosmetiikkavalikoimaan enemmän kuin suurien tavaratalojen vastaaviin. Vaikka kiinalainen lääketiede käyttikin useita sellaisia raaka-aineita, jotka saattoivat keskiverto teinityttöä ällöttää, tämä tyttölauma oli päättänyt katsoa kuivattujen merenelävien ja käärmeennahkojen ohitse ja suoraan kauniisti koristeltuun kosmetiikkapöytään. Mialla oli edessään ompelutyö, joita hän oli aikansa ratoksi ruvennut tällaisina hiljaisina päivinä tekemään. Parhaat hän oli asettanut tiskille myyntiin, 0,5£ kappale. Kyseessä olivat varsinkin nuorten tyttöjen mielestä söpöt sorminuket, jotka toimivat myös muistitikkujen ja uudenmallisten, pienikokoisten kommunikaattoreiden säilytyspussukoina. Tiskille oli aseteltu kaikkea muutakin pikkukrääsää, kuten kiinalaisia kolikoita ja amuletteja, erivärisiä ja -makuisia karkkeja, sekä onnenkeksejä, joihin kaikkiin oli leivottu jokin pieni ennustus sisään.

Kaupan yleisväri oli punainen, korostettuna tummalla puulla ja runsailla kultamaalauksilla, ja kaupan etuosaa erotti takahuoneesta Mian seläntakana oleva rubiinia muistuttavista kivistä valmistettu helmiverho. Mian myyjäntuoli oli kuin korotettu nojatuoli, jossa hän istui risti-istunnassa, pehmeisiin tyynyihin nojaten. Hänen oikealla puolellaan, pleksilasisen seinämän takana paloi suitsuketikku, joka levitti santelipuun tuoksua liikkeeseen, saaden satunnaiset kävijät virkistymään mieleltään. Liikkeessä soi instrumentaalinen vanha kiinalainen kansanmusiikki, ja kaiken kaikkiaan tunnelma oli varsin rento.

Pieni nainen oli pukeutunut tänään valkeaan, pehmeästä langasta valmistettuun neulepuseroon, jonka avoin venemallinen kaula-aukko paljasti tuon sirot solisluut ja kaulaan kiinnitetyn onnea tuovan amuletin. Naisen paksut, painavat hiukset oli koottu takaraivolle poninhännälle, ja niitä piti paikoillaan paitsi musta hiuslenksu, myös kaunis hiuslaite, joka koostui kirjaillusta nahansuikaleesta ja jalokivin koristellusta tikusta. Tikun paksussa päässä roikkui musta nylon-nauha, jonka päähän oli liimattu pieni, hopeinen tiuku. Mialla oli lisäksi paksusta punaisesta silkistä ommeltu kellohame, sekä valkeat sukkahousut. Hänellä olisi ollut jaloissaan kiiltonahkaiset, mustat koulutytön kengät, ellei hän olisi potkaissut niitä tiskin alle.

Tummat mahonginruskeat silmät kohottautuivat ompelutyöstä ovelle, kun varoituskello kilahti sen yläpuolella. Sisään astui kaksi meridiniä, joista kumpaakaan Mia ei tunnistanut entuudestaan. Hän tervehti miehiä, hymy täyteläisillä, pehmoisilla huulillaan.
“Voinko auttaa herroja jotenkin”, Mia kysyi, laskien ompelutyönsä tiskin alennetulle osalle, piiloon katseilta.

//Sade ja Daeron tänne päin, tänne näin! <3

Kowloonissa oli tuulinen, mutta yllättävän kirkas päivä. Likaisen valkoiset pilvenriekaleet kiisivät kaupungin harmaalla taivaalla, peittäen korkealla loistavat kaksoisauringot aina silloin tällöin näkyvistä. Daeron istui ränsistyneellä, puoliksi maahan potkitulla penkillä ja katsoi pilvenriekaleita mietteliäästi. Ne eivät näyttäneet lupaavan sadetta, mikä oli puolifelicialle helpotus. Kerrankin mies saattoi pysytellä kuivana hoitaessaan kadulla bisneksiään.

Puoliverisen katse siirtyi likaisenharmaasta taivaasta kadun toiselle puolelle, jossa nökötti pieni, perinteisiä kiinalaisia lääkeyrttejä ja – tuotteita myyvä kauppa. Daeron veti mietteliäästi henkoset kädessään palavasta tupakasta ja katsoi kaupan kylttiä kuin punniten vaihtoehtojaan. Liike oli Mian, naisen johon Daeron oli joskus nuoruutensa naiivimpina päivinä ollut ehkä jopa rakastunut ja joka oli jakanut elämänsä Leen kanssa. Lee oli ollut puolifelicialle ehkä eniten joku, jota mies olisi jopa voinut kutsua ystäväkseen. Ihmismies oli ottanut Daeronin siipiensä suojaan puoliverisen saavuttua Kowloonin ja pitänyt sekaverisesti pennusta huolta tavalla, joka oli Kowloonin rikollispiireissä lähes ennen kuulumattoman epäitsekästä. Nyt Lee oli poissa, menehtynyt kaupungin huumemaailmaa repivien jatkuvien jengisotien pyörteissä ja Daeronin täytyi tunnustaa, että hän kaipasi miestä ja tämän omalaatuista huumorintajua.

Syy, miksi puolifelicia oli tänään täällä oli tieteninkin Mia, Leen entinen kihlattu. Mia oli myös tarjonnut Daeronille milloin yösijaa, milloin olkapäätä tai vain lohduttavaa hiljaisuutta kun nuori puoliverinen oli sitä tarvinnut. Daeron ei ollut nähnyt Mia pitkään aikaan, vuosiin, sillä hän ei ollut osannut kohdata naista ja Leen kuoleman tälle aiheuttanutta surua. Nyt hän oli ajatellut kuitenkin mennä tapaamaan naista, jopa vaihtamaan kuulumisia. Ongelma oli vain siinä, ettei puolifelicia oikein tiennyt, mitä halusi toiselle sanoa ja miten aloittaa kaiken kuluneen ajan ja tapahtuneen jälkeen.

Vihdoin Daeron kuitenkin kokosi itsensä, veti viimeiset henkoset tupakastaan ennen kuin nakkasi natsan kadulle ja nousi penkiltä. Vilkaistuaan ensin vanhan tottumuksen vuoksi ympärilleen varmistaakseen, että oli yksin, Daeron ylitti kadun itsevarmoin askelin. Liikeen ovella mies pysähtyi, veti henkeä ja avasi sitten liikkeen oven. Oven ylle ripustettu kello kilahti asiakkaan merkiksi, ilmoittaen miehen läsnäolon tiskin takana työskentelevälle naiselle ja tämän kahdelle asiakkaalle.

Miehet halusivat apua jonkin virvoikkeen valitsemisessa - Mialla oli niitäkin, kahdessa korkeassa jääkaapissa, jonka lasioven läpi värikkäät, terveyttä edistäviä ominaisuuksia mainostavat etiketit näkyivät - ja nainen oli juuri kyselemässä miesten makutottumuksia kun liikkeen ovi kilahti jälleen. Hän soi uudelle asiakkaalle nopean hymyn, palvellen sitten nuo kaksi nuortamiestä loppuun. He päätyivät vielä miettimään, minkä kolmesta mansikan ja mangon makuisesta juomasta oikein valitsisivat, ja Mia kohdisti huomionsa tuoreimpaan asiakkaaseensa, ja naisen siistit kulmakarvat kohosivat korkealle tuon tajutessa, kuka siinä oikein seisoi. Nainen nousi tuolistaan, sujauttaen sirot jalkansa koulukenkiin, kiertäen sitten tiskin ja sulkien nuoren puolimeridinin syleilyynsä, sanomatta sanaakaan. Hän rutisti Daeronia rintaansa vasten kuin kauan kadoksissa ollutta lastaan, hengittäen keuhkoihinsa tuon mukanaan tuomaa raittiin ilman ja tupakansavun tuoksua.

Nainen otti askeleen taaksepäin ja pyyhkäisi kellohameensa helmaa suoraksi, hymyillen sitten Daeronille, silittäen yhä toisella, sirolla kädellään miehen laihaa käsivartta.
“Wau, siitä on ihan tosi pitkä aika”, Mia sanoi yhä hymyillen, tarkastellen Daeronin kasvoja. Kissapoika oli kasvanut ihan mielettömästi niistä ajoista kun tuo oli vielä hengaillut Leen kanssa. Miehistynyt. Kasvanut aikuiseksi. Mian katse kävi nopeasti Daeronin sormissa, etsien turhaan vihkisormusta. Toisaalta Daeron ei ollut koskaan ollut sellaista tyyppiä että olisi asettunut aloilleen, mennyt naimisiin ja perustanut perheen, vaikka luoja tietää että naisista ei varmasti olisi koskaan ollut pulaa. Mia kohotti kätensä ja pörrötti Daeronin hiuksia. Hän oli pitänyt Daeronia kuin pikkuveljenään silloin kun Lee oli ottanut nuorukaisen siipiensä suojiin, mutta Daeron oli muuttunut. Mies ei ollut enää yhtään pikkuveljellinen.

Mian oli irroitettava otteensa Daeronista kun kaksi meridinnuorukaista astelivat kassalle, molemmilla samanlaiset juomat käsissään. Mia kiersi tiskin toiselle puolelle ja veloitti molemmilta kaksi ja puoli puntaa, tarjoten kaupantekijäisiksi onnenkeksit mukaan iloinen hymy huulillaan. Pojat ottivat ne, kiittivät ja poistuivat kello kilahtaen liikkeestä. Harmitonta nuorisoa, niistäkös Mia tykkäsi. Tuollaiset olivat niitä, jotka toivat aina kavereita mukanaan, jos saivat hyvää palvelua. Mia talletti rahat kassalaatikkoon ja kohotti sitten katseensa Daeroniin.

“Haluaisitko jotain juotavaa? Mä voin tarjota”, Mia sanoi, iskien silmää. Hän asteli jääkaapille ja noukki käteensä kaksi suklaamansikkamaitoa, ojentaen toisen niistä Daeronille. Nainen kiersi korkin auki, siemaisten kylmää, makeaa juomaa. Hän tunsi sydämensä hakkaavan tavallista nopeammin rinnassaan. Hän ei ollut nähnyt Daeronia vuosiin, eikä tiennyt enää, kuinka tuolle olisi pitänyt puhua. Isosisko-act ei enää toiminut.
“Mitä sulle kuuluu?”

Daeron tunnisti Mia välittömästi astuttuaan sisään. Nainen oli toki muuttunut, aikuistunut hänkin, ja ennen puolipitkät hiukset olivat nyt paljon pidemmät ja sivistyneemmin laitetut kuin silloin joskus ennen. Mia oli myös kaunistunut ja naisen laihuus oli muuttunut nuoruuden lähes luisevasta olemuksesta aikuisen naisen hyväkuntoiseen jäntevyyteen. Puolifelician huulille nousi hymy, kun tuo näki toisen reaktion ja naisen rutistaessa miehen rintaansa vasten, Daeron halasi tiukasti takaisin hengittäen toisen tuoksua. Naisen hiuksissa oli edelleen sama vanha tuoksu, johon oli nyt sekoittunut liikkeessä palavan tuoksukkeen ja naisen käsittelemien yrttien hajua.

Viimein puoliverinen päästi Mian otteestaan ja katsoi tätä käsivarren mitan päästä pieni hymy yhä huulillaan.
”Moi. Niin on.” Naisen käsi Daeronin käsivarrella tuntui hyvältä ja toisen kasvojen näkeminen toi takaisin lukemattomia muistoja niistä ajoista, kun Mian kosketus oli rauhoittanut ja lohduttanut nuorta ja elämässä eksyksissä ollutta puoliveristä. Puolifelicia naurahti hieman Mian kurotuessa pörröttämään miehen hiuksia; ele, jonka nainen oli tavannut tehdä tuon tuostakin, mutta joka nyt tuntui niin vieraalta ja intiimiltä. Daeron ei ollut päästänyt ketään samalla tavalla lähelleen Leen kuoleman jälkeen, eikä miehen elämässä ollut pitkään aikaan ollut ketään, joka olisi koskettanut häntä noin varauksettoman tuttavallisesti.

Daeron odotti kärsivällisesti, että nainen sain meridinnuorukaiset palveltua. Puoliverisen katse etsiytyi tuon tuostakin poikien pörröisiin häntiin ja vilkkaasti liikehtiviin korviin ja miehen kasvoilla häilähti jotain, jonka olisi voinut tulkilta suruksi. Daeron kuitenkin piilotti tunteensa ja loihti kasvoilleen tavanomaisemman, neutraalimman ilmeen ja liikahti hieman päästääkseen nuorukaiset ohitseen ulos liikkeestä. Naisen tarjoukselle mies naurahti, mutta nyökkäsi.
”Tää ei ihan oo sitä viskiä tai paloviinaa mitä me yleensä juotiin yhdessä.” Daeron virnisti, ottaen vastaan toisen ojentaman pullon. Puolifelicia leikitteli hetken maitopullolla, kuin epävarmana mitä tehdä sen sisällöllä. Lopulta Daeron kuitenkin seurasi naisen esimerkkiä ja kiersi pullon auki, ottaen varovaisen kulauksen sen sisällöstä.

Naisen kysymys sai Daeron liikahtamaan vaivaantuneesti. Oli outoa, että pelkkä Mian läsnäolo tuntui palauttavan puolifelician takaisin siksi eksyneeksi miehenaluksi, joka ei osannut pitää naiselta mitään salassa. Daeron oli kuitenkin oppinut tarpeeksi Kowloonissa näiden vuosien aikana ja piti nytkin tunteensa ja sanansa tapansa mukaan tiukasti kurissa.
”Samaa vanhaa, kyllä sä tiedät.” Mies otti toisen huikan pullosta ja asteli sitten hitaasti tiskin luokse. Puoliverisen katse kiersi kaupan seinillä ja niille asetelluille lasipurkeissa, pysähtyi kosmetiikka pöytään ja palasi sitten takaisin naiseen.
”Entäs sulle? Siisti kauppa ainakin, sä oot saanut elämässäs aikaan jotain fiksua.” Daeron hymyili. ”Mä ajattelin tulla kattomaan, mitä sulle kuuluu ja...” Puolifelicia otti uuden kulauksen maitoa, joka näytti miellyttävän miehen makuhermoja kovasti. Mia muisti selvästi paremmin kuin Daeron itse, mistä puoliverinen oikein piti. ”... kysyä lähtisitkö sä vaikka kahville? Mä voin tarjota sen.” Ystävällinen hymy palasi taas miehen kasvoille. Mian seurassa oli niin helppo olla ja naisen läsnäolo muistutti niistä ajoista Kowloonissa, jolloin Daeronilla oli ollut ensimmäistä kertaa elämässään joitakuita, joista välittää.

Mia tarkasteli suklaamansikkamaitoa juovaa miestä ja muisteli kaiholla menneitä päiviä, kun hän oli pakottanut Daeronin juomaan tätä samaista juomaa, ja kuinka Lee oli nauranut heille ja sanonut, että suklaamaito oli hyvää vain, jos siihen sekoitti aimolorauksen vodkaa - ja niinpä pojat olivat tehneet juurikin näin. Mia oli saanut keskenään siivota jäljet, mutta toisaalta se ei ollut haitannut, sillä hän oli saanut poikien toilailuista muistikortillisen loistavia bilekuvia, joilla oli sitten kiristänyt Leeltä ainakin uuden paidan ja kengät, ehkä yhdet treffitkin. Kuvat olivat varmaan vieläkin jossain tallessa. Ehkäpä Daeron haluaisi nähdä ne.

Mia vilkaisi ympärilleen liikkeessään ja hymyili sitten, tyytyväisenä omiin saavutuksiinsa itsekin.
“Olen ylpeä tästä paikasta”, Mia sanoi vaisusti, järjestellen tekemiään sorminukkeja hiukan paremmin korissaan, “mä olen saanut tehdä aika paljon töitäkin, että tää on alkanut tuottaa voittoa, mutta nyt kun mulla alkaa olla kohtuullisen vakiintunut asiakaskunta, niin tulotkin on taatut, jos nyt ei mitään tosi kauheaa tapahdu, enkä mä usko, että tapahtuu”, Mia sanoi, koputtaen puista tiskiä kolmesti.

Mia kävi hakemassa takahuoneesta tuolin ja komensi Daeronin istumaan siihen, asettuen sitten itsekin takaisin valtaistuimelleen. Vaikkei toimistotuoli ollutkaan ihan niin hyvin pehmustettu kuin Mian myyjäntuoli, oli se silti mukava, eikä Mia uskonut, että Daeron valittaisi. Hän kohotti jalkansa ristiin alleen ja hymyili sitten miehen ehdotukselle.
“Se olisi ihan tosi huippua”, Mia vastasi, nyökytellen päätään niin, että tiuku helisi, “voit päivittää mut ajantasalle kaikkien sun seikkailujes suhteen.” Nainen nauroi, noukkien ompelutyön käsiinsä. Hän pyöritteli sitä hetken, mutta sysäsi sen sitten syrjään, tajuten, ettei pystyisi nyt keskittymään kunnolla, kun Daeron oli jälleen pöllähtänyt hänen elämäänsä.

“Mulla on tässä vielä puolisen tuntia aukioloaikaa jäljellä, mutta jos sulle sopii, niin sä voit kyllä jäädä pitämään mulle seuraa? Mä voin tietty keittää kahvit täälläkin, mulla on justiin hankittu uusi kahvinkeitinkin”, Mia sanoi, vinkaten jälleen söpösti silmäänsä. Sitten nainen pysähtyi jälleen hetkeksi tutkimaan Daeronin kasvoja.
“Wau, mikä sulla tossa on? Sä oot vissiin ottanut aika pahasti turpaan jossain vaiheessa?” Mia kysyi sitten, koskettaen hyvin kevyesti Daeronin poskipäätä ja siinä haamumaisena näkyvää mustelman varjoa.
“Oota siinä, mulla on siihen just hyvä lääke”, Mia sanoi hymyillen, nousten tuolistaan ja astellen hyllyjen väliin, koskettaen kevyesti Daeronin olkapäätä ohi kulkiessaan. Pian hän palasi pienen voidepurkin kanssa, kiertäen sen vaalean korkin auki ja paljastaen yrteiltä tuoksuvan linimentin. Hän pyyhkäisi sormellaan voiteen pintaa ja hieroi voiteen sitten sormenpäällään Daeronin poskeen.
“Tää auttaa mustelmiin, vaikka ei toi nyt mikään paha enää ole”, Mia sanoi, kiertäen voidepurkin korkin kiinni ja asettaen sen kassan viereen. Hän pyyhkäisi sormensa nenäliinaan ja sipaisi sitten Daeronin poskea voitelemansa kohdan alapuolelta.
“Miltä tuntuu? Sano vaan jos se kirvelee, pyyhitään se heti pois.”

Daeron istui naisen tarjoamaan tuoliin. Miehen liikkeissä oli vaivatonta, notkeaa itsevarmuutta jonka puolifelicia oli saavuttanut vasta iän myötä. Se Daeron, joka nyt istui Mian edessä oli olemukseltaan valovuosien päässä siitä nuoresta ja naiivistakin pennusta, jonka Mia oli tuntenut. Kowloon ei ollut kohdellut Daeronia hellästi sen jälkeenkään kun nainen oli kadonnut miehen elämästä, mutta niinä aikoina kun Mia oli puoliverisen tuntenut, nuorukaisen elämä oli ollut jatkuvaa selkäsaunaa. Nyt Daeron oli fyysisen voimansa huipulla oleva puolifelicia, jota harva enää uskalsi edes ajatella vastustavansa. Kowloonin laboratiorion gorilloja lukuunottamatta, tietenkin.

Daeron irvisti naisen sanoille nolona.
”Mm, joo. Kävi pikku selkkaus yhen väärinkäsityksen takia.” Miehen käsi hakeutui vaistomaisesti mustan hiuspehkon sekaan, kuin varmistaakseen että puoliverisen kallo oli todellakin ehjänä ja arvet parantuneet. Naisen kosketus sai miehen värähtämään yllättyneesti, paljasten kuinka tottumaton Daeron tosiaan oli huolehtiviin kosketuksiin ja tuttavalliseen läheisyyteen. Mia ja Lee olivat olleet hänen elämässään pieni hetki satunnaista onnea ja turvaa väkivallan ja hyljeksinnän täyttämän elämän keskellä. Kun Mia riensi hakemaan tarkoittamaan rohtoa, mies nauroi käheään tyyliinsä. Nainen ei ollut muuttunut ainakaan näiltä osin tippakaan.

Puolifelicia antoi toisen levittää voidetta iholleen pitäen vihreiden silmiensä katseen tiivisti naisessa. Mia käyttäytyi kuin he olisivat nähneet viimeksi eilen, eikä Daeron halunnut rikkoa tuota illuusiota. Siltikin, hän tunsi epätervettä halua kertoa naiselle kaiken mitä oli tapahtunut, Micasta, Viennasta... Lumiasta. Sekä uutisista, jotka hän oli vasta eilen saanut tietoonsa. Daeron tarttui Mian nenäliinaa pitelevään käteen ja katsoin toista silmiin.
”Rauhotu ja istu alas, mä oon ihan kunnossa.” Puolifelicia hymyili, paljasten raateluhampaansa jotka olivat tosiaan kasvaneet viimekerrasta.
”Mä voin odottaa sun kanssa että sä saat sun asiakkaat palveltua, jos sulle sopii?” Daeron kysäisi, hakien mukavamman asennon tuolissaan. ”Tässä lähellä on yks paikka jossa mä en oo käynyt ikuisuuksiin ja jonka maustekahvia mulla alkaa olla jo ikävä.” Daeronin tarkoittama kahvila myi meridinien tapaan valmistettua vahvaa, mausteista kahvia jota mies ei tosiaan ollut maistanut vuosikausiin. Tuntui hassulta puhua näistä pienistä, henkilökohtaisista asioista jonkun kanssa. Daeron oli lähes unohtanut miten puhua jollekin, joka tiesi hänestä jotain ja todella tunsi hänet.

Puolituntia kului nopeasti muutaman asiakkaan siivittämänä. Daeron tutkiskeli kaupan valikoimaa naisen palvellessa asiakkaita, ja kun Mia viimein sulki ja lukitsi oven viimeisen, vanhan naisen, perässä Daeron katsahti naiseen mustien hiustensa alta.
”Mä oletan että sulla on jotain sulkemisjuttuja hoidettavana. Rahanlaskua tai mitä ikinä kunnialliseen, lailliseen bisnekseen liittykään.” Mies virnisti. ”Mä venaan sua tossa ulkona, saan poltettua samalla yhden röökin.” Puolifelicia iski naiselle silmää ja asteli sitten ulos ovesta kaupan ikkunan eteen odottamaan.

Siinä missä Daeronin nuoruusiän aikainen uhoaminen oli saanut Mian ja Leen lähinnä naureskelemaan huvittuneina, tämä aikuistunut Daeron herätti jopa Miassakin pelonsekaista kunnioitusta. Mies oli vihdoin ja viimein saavuttanut täyden hallinnan lihaksistostaan, ja liikkui nyt tavalla, jolla vain puoliksi felicia, puoliksi meridin saattoi liikkua. Sulavasti ja notkeasti, hiljaa ja huomiota herättämättä. Oli vaikea käsittää, miten kukaan ryhtyisi haastamaan riitaa Daeronin kaltaisen vastustajan kanssa, ellei kyseessä sitten ollut ollut jonkinlainen joukkotappelu. Tai sitten Daeron oli saanut vain turpaansa useammalta tyypiltä. Isokokoiselta, mustelman koosta päätellen. Daeronin ilmeet ja eleet paljastivat sen valtavan välimatkan, joka heidän välilleen oli päässyt vuosien aikana muodostumaan. Nuorempi Daeron olisi saattanut ehkä näyttää korkeintaan nololta, muttei olisi kavahtanut Mian kosketuksen alta pois. Ei ainakaan näin luonnostaan. Oli kuin Daeron olisi kehittänyt jonkinlaisen opitun reaktion kosketukseen; karkaamisen. Mia tunsi pienen huolen ailahduksen rinnassaan, mutta piti sen omana tietonaan. Hän oli nähnyt tämän saman tapahtuvat Leellekin, mutta oli onneksi onnistunut naisellisilla keinoillaan torjumaan muutoksen ja siitä väistämättä aiheutuvan erilleen kasvun. Mia ymmärsi hetki hetkeltä paremmin, miksei Daeron ollut hankkinut naista itselleen ja asettunut aloilleen, eikä hän yhtään epäillyt, etteikö nuori felicia pysyisi yksinään vielä kauan, mahdollisesti elämänsä loppuun saakka.

Mia nyökytteli vastaukseksi Daeronin ehdotukseen iltapäiväkahvista jossain muualla kuin hänen pienen liikkeensä takahuoneessa. Nainen rakasti pientä kauppaansa ja kaikkia sen mukanaan tuomia iloja ja suruja, mutta oli ihana päästä välillä muiden palveltavaksi. Viimeinen puolituntinen kului leppoisasti, Mian siivoillessa liikettään ja valmistellessa sitä sulkemiskuntoon.
"Joo, mä tulen niin nopeasti kuin vaan pääsen", Mia sanoi hymyillen, laskien Daeronin ovesta ennen sen lukitsemista. Hän vilkutti väliaikaiset hyvästit kissapojalle ja vetäytyi sitten liikkeensä suojiin, kiskoen liikkeen näyteikkunoiden ja oven eteen painavan rautaverkon. Toiselta puolelta lasia suojasi metallinen verho, joka laskeutui ylhäältä alas, ja joka lukittiin kahdesta kohtaa sähkölukoin asfaltin alle piilotettuihin magneetteihin. Magneetit piti vapauttaa erityisellä avainkortilla, jonka käyttäminen vaati äänitunnustuksen ja tietyn salasanan ennen toimimistaan. Mikäli jompikumpi epäonnistui, avainkortti aiheutti äänettömän hälytyksen, joka avasi kyllä verhon, mutta toi myös vartijat paikalle.

Saatuaan sekä verkon että verhon suljettua, Mia vetäytyi takahuoneeseen laskemaan kassaa. Vaikka päivä oli ollut hitaammanpuoleinen, hän oli silti jäänyt reilusti voitolle. Vadelmat kun eivät maksaneet juuri mitään, ihmerohdot sen sijaan reilusti enemmän. Mia valmisti näitä rohtoja toisinaan itsekin, säästäen näin valmistus-, pakkaus- ja toimituskuluissa. Hän laski pohjakassan valmiiksi seuraavaa päivää varten ja työnsi sen sitten kassakaappiin, suorittaen pakolliset turvatoimet. Saatuaan kassakaapin suljettua ja varmistettuaan, että se varmasti oli kiinni ja lukossa, Mia veti takin ylleen ja sammutti valot, luikahtaen sitten takaovesta sivukujalle, vetäen raskaan metallioven kiinni perässään. Hän työnsi raskaan jätesäkin oven oikealla puolella olevaan, lähes täyteen roska-astiaan ja vilkaisi sitten vielä taakseen, varmistaen, että takaovi oli varmasti mennyt lukkoon. Hänet oli ryöstetty kerran, eikä sitä varmasti tapahtuisi enää toiste. Kapea, mustaksi maalattu metalliovi sulautui hyvin synkän kadun varjoihin, eikä se kaikessa vaatimattomuudessaan herättänyt yhtään ylimääräistä huomiota.

Mia nyökkäsi itsekseen tyytyväisenä, sutaisi tyköistuvan, mustan takkinsa etumusta ja asteli sitten talon ympäri, tarttuen luottavaisena Daeronin käsipuoleen.
"No niin, missä tää sun mainitsema kahvila oikein on? Eihän missään syrjäisellä sivukujalla?" Mia kysyi, kiusoitteleva sävy äänessään. Hän tuuppasi Daeronia hellästi olkapäällään, katsoen mahonginpunaisilla silmillään ylöspäin mieheen, jonka leuassa oli untuvainen häivähdys partaa. Näille humanoidiroduille kun ei sellaista kasvanut. Mian kasvot syttyivät leikikkääseen hymyyn tuon kurottaessa toisen kätensä sipaisemaan miehen leukaa.
"Susta on tullut ihan aikuinen", Mia naurahti. Olihan hän saanut sen vihdoin sanottua.

//Tässä työpaikan Wordissa oli joku kamala automaatti tavutus päällä. D: Toivottavasti tuonne ei nyt jäänyt mitään noloja, en taho että luulet mun tavuttavan sulle valmiiksi. 8D (Näin kiireistä meillä on töissä.. :D <3)

Suljettuaan rohtoliikkeen oven takanaan, Daeron kaivoi tupakka-askinsa tummien mustien farkkujensa taskusta. Tarkkailen naisen puuhia ikkunan läpi puolifelicia koputteli savukkeen ulos paketista ja vei sen huulilleen. Nojaten liikkeen ulkoseinään Daeron veti nautinnolliset henkoset ja siirsi katseensa kadun hiljalleen ohi löntystelevään ihmisvilinään. Mia ei ollut muuttunut juuri yhtään sitten viime näkemän. Leen poismeno oli varmasti jättänyt jälkensä naiseen, mutta päällepäin ihmisnainen vaikutti yhtä iloiselta ja lämminsydämiseltä kuin aina ennenkin. Daeron ei voinut estää pientä hymynpoikasta hiipimimästä suupieliinsä, kun ajatteli naisen käytöksen luontevuutta. Oli omituista miten Mia tuntui katsovan ohi miehen kovetetun ulkokuoren ja kohteli puoliveristä yhä kuin vaaratonta pentua.

Naisen ilmestyttyä rakennuksen takaiselta kujalta, Daeron oli jo harkitsemassa toisen tupakan sytyttämistä. Mian tarttuessa miehen käteen puolifelicia kuitenkin jätti ajatuksen sikseen ja katsoi naiseen tutkimattomalla, lehdenvihreällä katseellaan. Toisen kommentti sai Daeron hymyilemään.
”Ei missään turhan syrjässä, mut älä huoli; etköhän sä mun kanssa oo enemmän tai vähemmän turvassa.” Puolifelicia hieraisi kyynerpäätään toisen kylkeen vastaten toisen kiusoitteluun ja sovitti sitten askeleensa paremmin naisen lyhyempään käyntiin sopivaksi.

Mian huomautus sai puoliverisen vilkaisemaan naisen kasvoihin uudemman kerran, tällä kertaa hiukan yllättyneesti. Daeron oli tuskin edes ajatellut sitä muutosta, joka hänessä itsessään oli täytynyt tapahtua näiden vuosien aikana ja kuinka selkeästi nainen sen näkikää. Mies virnisti jälleen jopa hitusen nolosti.
”Nii musta vissiin on joo... Siitä on kauan kun me ollaan viimeksi nähty...” Daeron pudisteli päätään. ”Ja paljon asioita on ehtiny tapahtua.” Puolifelician katse muuttui hetkeksi etäiseksi, aivan kuin mies olisi vajonnut omiin, vähemmän miellyttäviin ajatuksiinsa. Pian Daeron kuitenkin taas palasi nykyhetkeen ja loihti kasvoilleen ystävällisen, rennon hymyn.
”Ja säkin vaan kaunistut päivä päivältä... Ja susta on tullut kunniallinen nainen.” Puoliverinen virnisti ja iski naiselle silmää. Mia oli toki aina ollut lähes mallikansalainen Daeroniin ja Leehin verrattuna, mutta nyt kun ihmisnaisella oli tämän oma liike ja elämä, joka näytti olevan enemmän kuin mallillaan... Daeron saattoi vain kuvitella, millaista oli viettää niin vakaata ja rauhallista elämää.

Ei menny kauaakaan, kun kaksikko jo saavutti Daeronin mainitseman kahvilan. Daeron seisahtui kahvilan eteen ja avasi oven naiselle kuin herrasmies konsanaan. Hän antoi Mian valita pyödän ja istahti sitten naista vastapäätä lattialle asetellulle, upottavalle samettityynyillä. Kahvila oli sisustettu meridintyyliin; pienet, jalopuiset pöydät oli ympäröity suurilla ylellisillä tyynyillä ja kahvilan seiniä koristivat taidokkaasti leikatut puupaneelit. Takaseinällä oli tumma tiski, jonka takana kohoava hyllykkö oli kukkuroillaan tee- ja kahvipurkkeja, jotka lupasivat mitä eksoottisimpia makukokemuksia. Kahvilan muutamat, harvat asiakkaat istuivat rennosti nauttien kuumia juomia ja pientä naposteltavaa; pienen pieniä leivoksia tai rapeaksi paahdettuja pieneläviä. Tupruttelivatpa yhden pöydän asiakkaat pikkuista messinkistä vesipiippuakin, jotka olivat yleisiä joidenkin meridinheimojen keskuudessa.

Daeron katsoi seuralaistaan.
"Mä en oo käynyt täällä vuosiin... Lee aina raahas mut tänne, säkin olit joskus mukana... Muistatsä?"
Lee ei ollut koskaan antanut Daeronin unohtaa juuriaan, vaikka niiden muistaminen olikin toisinaan ollut puoliveriselle enemmän kuin kivualista. Mies oli pitänyt huolen siitä, että Daeron koki edes joskus jotain tuttua ja turvallista Kowloonin vihamielisessä viidakossa, vaikkapa sitten vain meridinkahvihetken muodossa. Nyt puoliverinen viittasi meridintarjoilijalle, joka kipittikin pikapikaa palvelemaan kaksikon pyötää. Luotuaan nopean, hämmentyneen ja hiukan epäluuloisen katseen Daeroniin, nainen sujautti juoma- ja ruokalistat pöydälle, suunnaten sitten odottamaan tiskin taakse että kaksikko olisi valmis tilaamaan.

Mia asteli ovesta Daeronin edellä kahvilaan, jossa tuoksui voimakas kahvi ja mausteet. Häntä hymyilytti muistojen tulviessa mieleen. Nainen tutki mahonginpunaisilla silmillään ravintolaa, jossa he olivat jakaneet niin monet hyvät hetket yhdessä, Daeron, Lee ja hän. Lee oli aina jaksanut muistuttaa Daeronia juurten merkityksestä ja siitä, kuinka tärkeää oli säilyttää minuus tässä kaoottisessa maailmassa. Jokin punainen lanka, josta pystyi pitämään kiinni silloin, kun tuntui, että maa petti jalkojen alla. Mia asteli ravintolasalin poikki ja nurkkapöytään, jossa he olivat kohottaneet oluttölkit milloin millekin tapahtumalle. Hän laski laukkunsa istumatyynyn viereen ja asettui sitten sirosti istumaan jalkojensa päälle, siloittaen hameensa reisiensä peitoksi.

Naisen katse seurasi Daeronia tuon istuutuessa alas. Daeronin häntä liikkui lähes hypnoottisella tavalla, paljon sulavammin kuin silloin vuosia sitten. Mies oli muuttunut niin paljon.
“Muistan”, Mia myönsi nyökytellen, tarttuen toiseen tarjoilijattaren tuomista listoista, “vähän liiankin hyvin.” Nainen myönsi haikeutta äänessään. Kunpa hän olisikin voinut vain unohtaa kaikki ne onnelliset muistot, jotka nyt tekivät vain kipeää.
“Meillä oli aina niin hauskaa. Lee sai sut aina nauramaan, vaikka sä olit vähän käärmeissäs kun me raahattiin sut aina tänne. Sä et olis millään halunnut, kun tää muistutti sua niin paljon sun kotikonnuista ja lapsuudesta, mutta Lee ei koskaan antanut sulle tuumaakaan periksi. Lee oli sellainen. Joskus se oli ihan tosi ärsyttävää, mutta silti ihan tosi rakastettavaa”, Mia sanoi, surumielinen, hiukan pakotetun oloinen hymy huulillaan.

Hän pudisti kevyesti päätään ja vilkaisi sitten ruokalistaa, vaikka tiesi jo mitä tilaisi. Hän oli tilannut täällä aina saman, suuren annoksen tikkuperunoita, sipulirenkaita ja valkosipulidippiä kera vahvan maustekahvin ja suuren limun. Hän laski ruokalistan syliinsä ja katsoi sitten pöydän ylitse Daeroniin.
“Sä olet jotenkin.. välttelevä”, Mia totesi, “onko sulla jotain tunnustettavaa mulle? Sä muutuit nuorempanakin samanlaiseksi, rupesit katselemaan muualle ja nielemään sanojas. Sä olit aina niin ilmiselvä”, Mia nauroi hiljaa, kuin varoen häiritsemästä muita asiakkaita. Muutaman oluen jälkeen hän ei ollut enää niin varovainen, mutta toistaiseksi hän jaksoi vielä välittää.
“Mä haluaisin vaan sanoa, että mikään ei ole muuttunut meidän välillä”, Mia sanoi sitten, “ainakaan mun puolelta. En mä susta tiedä, mut mulla oli sua ikävä. Mä en vaan tiennyt mistä mä sut löytäisin, eikä mulla oikein ollut voimia lähteä sua etsimäänkään. Toivottavasti sä ymmärrät. Leen kuolema.. no, se otti aika koville. Kun siinä sattui kaikkea muutakin samaan syssyyn.” Mia kohautti olkiaan, kohottaen sitten katseensa tarjoilijattareen, joka oli kuin ilmiintynyt heidän pöytänsä viereen odottava ilme kasvoillaan. Mia teki tilauksensa, odottaen sitten että Daeronkin saisi tilattua ja että tarjoilijatar häipyisi ennen kuin kohdisti sitten odottavan tuijotuksen kissamieheen.
“Nyt sitten sun suureen tunnustukseen”, Mia hymyili, kurottaen pöydän yli Daeronin käden omaansa, “mitä sulle oikein kuuluu?”

Daeronin silmat lepasivat tarkkaaivaisesti naisen kasvoissa taman puhuessa entisesta kihlatustaan. Leen kuolema oli selvasti Mialle edelleen vaikea pala, eika Daeron olisi halunnut sohaista muurahaispesaa. Toisaalta, miehen poismeno oli asia, josta kaksikon taytyi puhua. Lee oli kuitenkin ollut se asia, joka oli alunperin yhdistanyt Daeronin ja Mian eika taman yhteisen tekijan puuttuminen ollut jotain, jonka saattoi vain ohittaa olankohautuksella.

Puolifelician silmissa tanssi niissa yleensa melko harvinainen myotatunto naista kohtaan, mutta Daeron piti kuitenkin suunsa toistaiseksi kiinni. Mian keskityttya ruokalistaan, puoliverinen rykaisi ja poimi oman listansa kateensa aivan kuin olisi halunnut tutkia sita tarkastikkin. Todellisuudessa Daeronkin tiesi jo valmiiksi, mita halusi tilata. Mies ei kuitenkaan halunnut ainakaan viela kertoa Mialle, miten paljon hankin Leeta kaipasi ja millaiseen syoksykierteeseen taman kuolema oli Daeronin syossyt. Puolifelicia oli viettanyt viikkoja taysin sekaisin, maaten milloin kenenkin asunnon lattialla yrittaen paeta ystavansa kuolemaa sekoittamalla paansa coktaililla mita tahansa aineita saikaan kasiinsa. Siita putkesta toipuminen oli vaatinut Daeronilta huomattavia ponnistuksia ja itsekuria ja felicia olikin ollut siita lahtien tarkka siita, ettei antanut itsensa lipsahtaa yhta pahaan jamaan.

Naisen katseen palatessa puoliverisen kasvoille, Daeron palautti ilmeensa rennon mitaansanomattomaksi. Miehen hantakaan ei paljastanut mitaan taman mielialasta, silla puoliverinen oli kiertanyt sen notkeasti vartalonsa ymparille tyynylle. Naisen sanat saivat Daeronin silmat valahtamaan jopa hieman vaarallisen oloisesti ja mies katsoi ihmisnaiseen tutkivasti. Pian puolifelician ilme kuitenkin pehmeni.
"Sa et tieda miten outoa mulle on etta sa osaat lukea mua tolla tavalla..." Daeronin kasi hakeutui raplaamaan miehen useaan kertaan lavistettya vasenta korvaa ja porrottamaan mustia hiuksia hammentyneesti. Puoliverisen yleensa niin hyvin toimiva viilea ja etainen hurmurin rooli ei nayttanyt uppoavan Miaan patkaakaan, eika Daeron oikein tiennyt, miten olisi tahan havaintoon reagoinut.

Tarjoilijatar pelasti Daeronin vastaamasta Mian kysymykseen ja puoliverinen katsoikin nenaansa nyrpistelevaan naiseen valppaasti.
"Ma otan maustekahvin ja karakaa" Mies lausui pehmeasti, kiinnittamatta mitaan huomiota tarjoilijan yllattyneeseen ilmeeseen taman saadessa tilauksen meridiniksi. Tytto toipui kuitenkin typerryksestaan pian ja palasi tiskin taakse valmistelemaan tilauksia. Tarjoilijan mentya, Daeron suuntasi huomionsa jalleen edessaan istuvaan naiseen. Toisen odottava ilme ei jattanyt paljon valttelynvaraa, joten puolifelicia huokaisi, vilkaisi kattoon kuin hakeakseen voimaa jostain ylempaa ja rykaisi.
"Vittu ma oon aina inhonnut sun tapaa lukea mua kuin avointa kirjaa..." Daeronin kasi hakeutui taas kissamiehen porroisten hiusten sekaan. "Mut joo. Niin. En ma tieda mita mun pitais tunnustaa... Tosi paljon on ehtinyt tapahtua parissa vuodessa... Hyvia ja huonoja juttuja. Mulla menee hyvin duunissa ma oon... omillani." Daeron vilkaisi naiseen varmistuakseen, etta tama ymmarsi mita mies tarkoitti. "Muuten... Ei mitaan ihmeempia. Jotan saatoja siella sun taalla ja... Niin." Lumia. Daeron ei edes tiennyt, miten aloittaa selityksen pienesta tyttarestaan.

Mian kasvoille levisi enkelimäinen hymy kun Daeron kirosi hänen taitonsa. Mia oli tämänkaltaisissa asioissa hyvä, jotkut olivat joskus jopa luulleet hänen lukevan ajatuksia, niin hyvin hän tulkitsi muiden ruumiinkieltä. Isoäidin perintöä tämäkin taito, vaikka lahjakkuutta siihen oli löytynyt ihan omastakin takaa.
“Kyllä mä tiedän kuinka paljon sä mua silti rakastat”, Mia hymyili, tajuamatta lainkaan mitä oli tullut sanoneeksi. Jos oli jokin juttu, mitä Mia ei ollut koskaan tajunnut, oli se, että Daeron oli ollut häneen palavasti ihastunut nuorena kollina. Leekin oli yrittänyt vihjata Mialle kissapojan orastavista tunteista, mutta Mia oli kieltäytynyt tajuamasta totuutta. Hän eli yhä valheessa, ja hyvä niin, sillä heidän välilleen olisi saattanut kehittyä hyvin pian lataus, joka olisi estänyt tällaisen luonnollisen kanssakäymisen.

Daeronin puhuessa meridiniä tarjoilijalle Mia tunsi pienen nostalgiapistoksen jälleen. Hän muisti kuinka Lee oli kiusannut kiusaamasta päästyäänkin Daeronia puhumaan äidinkielellään näille tarjoilijoille, jotka sitä poikkeuksetta taisivat. “Älä koskaan hukkaa tota sun kielitaitoa, sä tuut vielä tarvitsemaan sitä kun sä oot elämääs eksynyt”, Lee oli sanonut. “Mitä sä oikein nyt rupeet filosofoimaan”, Mia oli kysynyt. He olivat nauraneet, vapautunutta ja aitoa naurua. “Mä todella tarkoitan sitä, D, sä hukut ennen kuin sä huomaatkaan, jos sulla ei ole mitään mikä määrittäis sut edes jollain tasolla”, Lee oli tokaissut naurunpuuskasta toivuttuaan. Lee oli aina ollut liian fiksu ollakseen jengipomo. Mia huokaisi pienesti, keskittyen sitten jälleen tähän hetkeen.

Daeronin selitys kuulosti juuri siltä miltä Mia oli sen odottanutkin kuulostavan. Mies ilmiselvästi kierteli nyt jotain.
“Kuule, kakista vaan ulos. Sä tiedät että sua helpottaa kunhan sä saat sanottua mitä sulla on sydämen päällä”, Mia sanoi, hymyillen ymmärtäväistä hymyään. Hän puristi kevyesti Daeronin kättä ennen kuin laski irti, kohottaen katseensa tarjoilijattareen jolla oli tarjottimellaan kaksi maustekahvia, suuri lasillinen limua ja kaksi vesilasia, jotka tuo jakoi pöytään.
“Annoksissa menee vielä hetki”, tyttö sanoi niiaten, kipittäen sitten nopeasti karkuun ennen kuin tuo pelottava puolimeridin ehtisi ottaa jälleen kontaktia. Mia oli kiittämäisillään tyttöä tuon kääntyessä ja kiiruhtaessa pois, ja niinpä naisen kiitos päätyi pieneksi huokaukseksi. Mian punervanruskeat silmät kääntyivät jälleen Daeroniin, sirojen sormien kiertyessä limulasin ympärille. Mia nosti lasin huulilleen ja maistoi, tuntien pienen mausteisen maun kitalaessaan. Meridinien limutkin maistuivat ihan erilaiselta kuin muut.
“Etkä sä ainakaan menetä mitään kertomalla mulle”, Mia sanoi sitten, vinkaten silmäänsä.

//Uij, toka sivu jo! ~_n <3

Mian houkuttelevan keikistely sai Daeronin naurahtamaan aidosti kahean kehraavaan tyyliinsa.
"Sa tiedat yhta hyvin kun makin etta tassa kaupungissa asioiden kertominen ja salaisuuksien jakaminen ei ainakaan helpota kenenkaan elamaan." Felicia katsoi naiseen silmilla, jotka tuikkivat naurua johon sekoittui ripaus epauskoa. Daeron oli tosiaan ollut Mian korvannipukoitaan myoten ihastunut nuorempana, eika nytkaan voinut kovettaa itseaan kieltamaan naiselta juuri mitaan. Vaikka Daeron oli fyysisesti muuttunut ja menettanyt aimo annoksen taidoistaan olla lahella toista ihmista Leen kuolemaa seuranneina vuosina, naisen isosiskomainen kaytos ja vaativa kiusoittelu tekivat silti edelleen tehtavansa.

Puoliverinen jatti tarjoilijattaren talla kertaa lahes taysin huomiotta, mutta kiersi kuitenkin laihat, pitkat sormensa valittomasti maustekahvin lammittaman kuppinsa ymparille tyton laskettua sen pyodalle. Daeron antoi naisen viela hetken kihista uteliaisuudesta, vetaen juoman mausteista tuoksua syvalle keuhkoihinsa. Mies sulki silmansa ja mielihyvan hymy levisi tuon kasvoille kun tuttu tuoksu kutitteli tuon nenaa. Viimeisesta kunnollisesti kahvikupillisesta oli tosiaan kulunut aivan liikaa aikaa. Saatuaan tarpeeksi mausteita hengitysteihinsa, Daeron avasi kissamaiset silmansa ja katsoi naiseen. Sitten mies suuntasi katseensa kahvin pintaan kuin se olisi ollut maailman mielenkiintoisin asia.
"No. Yhden randomin saadon jalkeen... Mulle tavallaan..." Daeron haki kuumeisesti oikeaa tapaa tunnustaa asia ensi kertaa aaneen. "Mulle synty tytar. Tai siis... Mulla on tytar." Puolifelician silmat singahtivat naisen omiin, etsimaan niista jonkinlaista reaktiota, epavarmoina siita miten tallaisessa tilanteessa tulisi kayttaytya.

Ennen kuin Mia ehti kuitenkaan avata sanaista arkkuaan, meridintytto paatti vihdoin palata annosten kanssa. Daeron huokaisi sisaisesti helpotuksesta, vaikka kiemurtelikin samalla epatietoisuudesta odottaessaan toisen reaktiota. Lumia oli jotain, josta ei Mican lisaksi tiennyt kukaan. Tytto oli puoliveriselle miehen mittapuulla aivan luvattoman tarkea, eika tilanne pennun aidin kanssa helpottanut asiaa yhtaan. Daeron tiesi kylla, etta Mica olisi varmaan halunnut puolifelician asettuvan aloilleen huolehtimaan lapsesta tai ainakin lopettavan hamarabisnekset. Niin paljon kuin puoliverinen todella tyttarestaan valittikin, kukaan ei kuitenkaan ollut koskaan opettanut Daeronille kuinka elaa kunnollista elamaa tai olla kunnon isa tyttarelleen. Eika mies ollut edes varma, etta todella tahtoi elamalleen sellaista suuntaa. Daeron oli pirun hyva siina mita teki, eika edes osannut kuvitella muuttavansa kuta kuinkin kaiken elamassaan ja omaa itseaan kenenkaan takia. Edes pienen taikavauvansa.

//Lyhytta shaibaa :<

Mian oli läimästävä käsi suunsa eteen, ettei oli kirkaissut ääneen. Tämä oli vihoviimeinen asia jonka hän oli kuvitellut Daeronin suusta kuulevansa. Naisen punertavat silmät tuijottivat pyöreinä kuin lautaset mieheen, joka oli taas kasvanut hänen silmissään kymmenen vuotta. Mia ei rekisteröinyt millään tavalla tarjoilijatarta eikä hyväntuoksuisia annoksia pöydällä heidän välissään. Daeron, se villikissa johon hän oli tutustunut monia vuosia sitten, oli onnistunut siinä, missä Mia oli epäonnistunut katkerasti. Oli vaikea olla aidosti onnellinen Daeronin puolesta, kun Mia oli itse menettänyt kaiken lapsensa myötä.
“Mä... kuinka... voooi vittu, Daeron”, Mia ähkäisi, nousten omalta puoleltaan ja kiertäen pöydän. Hän polvistui Daeronin viereen lattialle ja kietoi käsivartensa miehen kaulaan, halaten tuota tiukasti.

“Onneksi olkoon”, Mia kuiskasi, äänellä josta kaikui lohduttomuus ja lähenevät kyyneleet. Daeronin kohtaaminen oli tuonut mieleen kaikki ne asiat jotka hän oli menettänyt, Leen, isoäidin, ja nyt vielä tämä. Niin paljon kuin nainen halusikin olla onnellinen miehen puolesta, hänen voimansa eivät yksinkertaisesti riittäneet. Leen menettäminen oli ollut Mialle naisen elämän kovin paikka, eivätkä haavat olleet vieläkään lakanneet vuotamasta.

“Daeron.. wau...” Mia sanoi, yhä pidellen Daeronia itseään vasten. Hän ei halunnut miehen näkevän vetisinä kiiltäviä silmiä ja värisevää alahuulta. Mia laski otsansa vasten Daeronin olkaa ja huokaisi.
“Mitä mä oikein sun kanssas teen? Etkö sä tyhmä muistanut käyttää kumia? Vaikka me aina tungettiin niitä pakettitolkulla sulle mukaan? Mä saarnasin sulle aina saarnaamasta päästyänikin miten tärkeetä on muistaa ehkäsy humalassakin”, Mia motkotti, irroittaen vihdoinkin otteensa ja pyyhkien kyyneliä kämmenselkäänsä. Nyt hänen kasvoillaan oli kuitenkin jälleen se iloinen hymy, jota hänen oli onnistunut pitää yllä tämän tapaamisen alusta saakka.

“Koska mä saan tavata tän onnekkaan naisen ja pienen tytöntyllerön? Kerro mulle kaikki, mikä sun tyttären nimi on, miltä se näyttää? Onko tää nainen yhtään vaivan arvoinen? Tykkäätkö sä siitä?” Mia kuulusteli, siirtyen omalle puolelleen pöytää, nyt jo hiukan järkytyksestään toipuneena.
“Tää on ihan käsittämätöntä, kuinka vanha sun tytär jo on? Kuinka sä et tullut kertomaan mulle heti? Miten sä pystyit panttaamaan tommosta tietoa koko tän ajan?” Mian ilme muuttui nyt hiukan vihastuneeksi.
“Mä olen sentään tullut tädiksi”, nainen totesi, nauraen.

Mian reaktio ei toki tullut Daeronille yllätyksenä, mutta mies luimisti silti korviaan kuin selkäsaunaa odottava ketunpoika. Naisen kiertäessä pöydän ympäri puoliverisen luokse, Daeronin ilme pysyi lievästi epäluuloisena, aivan kuin olisi odottanut Mian aikovan lätkiä häntä pitkin korvia. Eipä olisi ollut ensimmäinen kerta sekään, kun nainen olisi antanut Daeronin kuulla kunniansa tämän tehtyä jotain typerää. Kun Mia kuitenkin polvistuikin korvapuustin sijaan halaamaan puolifeliciaa, mies kietoi antautui toisen syleilyyn hiukan hämmentyneenä.

Daeron kuuli helposti naisen sanojen läpi kuultavat tunteet ja tunsin toisen kehon jännittyvän itkun pidättelystä. Hän huokaisi ja kirosi itseään mielessään. Hänen olisi pitänyt osata olla hienovaraisempi eikä läväyttää asia Mian kasvoille tällä tavoin; ei varsinkaan kun nainen oli kokenut niin kovia oman raskautensa kanssa. Puolifelician käsi oli jo etsiytyä naisen hiuksiin lohduttamaan ja pitelemään toista lähellä, mutta jäi ilmaan roikkumaan viime hetkellä. Ele tuntui äkkiä liian intiimilta ja Daeron oli tuskastuttavan tietoinen siitä, millainen välimatka heidän välilleen olikaan vuosien varrella kasvanut. Ennen hän olisi osannut ajatella Mia enemmän ja ehkä sanoa asiat paremmin. Tai ainakin Lee olisi potkaissut häntä pöydän alla ja estänyt puoliveristä päästämästä suustaan sammakoita.
”Sori.” Daeron mutisi naisen silkkisiin hiuksiin, ennen kuin tuo kohotti päänsä felician olkapäältä.

Mian motkotus sai Daeronin rentoutumaan hieman ja naisen pois pyyhkimät kyyneleet tuntuivat nostavan painon miehen harteilta.
”Mia! Sä saat mut tuntemaan itteni ihan skidiksi...” Puolifelicia irvisti jälleen kerran nolosti ja raapi niskaansa. Hän antoi Mian jatkaa kysymystulvaansa, odottaen että tuo palasi paikalleen istumaan. Daeron mursi pienen palan lautasellaan odottavasta karakasta, makeasta raakasokerista ja mausteista tehdystä perinteisestä meridinleivonnaisesta, pisti sen suuhunsa ja pureksi mietteliäästi ennen kuin aloitti vastauksensa.
”Sen nimi on Lumia ja sen äitiki on puolimeridin. Me tavattiin vahingossa... ” Daeron irvisti sarkastisesti clichelle ”...yks juttu johti toiseen ja sitten lopulta Lumiaan. Sen äiti, Mica, ei olis ensin halunnut mua kuvioihin mukaan, mut...” Mies nielaisi makean suupalansa ja katsoi naiseen pitkään. ”Mut en mä vaan voinu jättää sitä pentua kaiken sen jälkeen mitä mulle itelleni on tapahtunut.” Daeron näytti vaivaantuneelta päästettyään viimeisen lauseen suustaan. Ei ollut miehen tapaista viitata menneisyyteensa jonakin, joka määrittelisi hänet persoonana tai jota hän kantaisi mukanaan. Totuus, jota Daeronkaan ei päässyt pakoon, oli kuitenkin se, että miehen isättömyys ja sekarotuisuus meridinheimossa sekä Kowlooninin puoliveriselle myöhemmin antama runtelu olivat tehneet Daeronista sen, kuka hän tänään oli. Niin hyvässä kuin pahassakin.
”Joten, joka tapauksessa” Puolifelicia selvitti kurkkuaan ja otti kulauksen kahvia. ”Se on nyt about neljä kuukautta. Sillä on samanlainen häntä kun mulla, vähän tuuheempi. Ja punaset silmät ja valkonen turkki.” Daeron hymähti muistolle tyttärestään. Lumia onnistui aina kietomaan villikissa isänsä sormensa ympärille ja muuttamaan tämän kiltiksi kotikissaksi, vaikka kukaan muu ei siihen näyttänyt pystyvänkään.
”Ja mä oon pahoillani etten mä oo tullu käymään aiemmin, en vaan tän takia vaan muutenki...” Miehen sanat jäivät puolitiehen, mutta niiden merkitys oli selvä. Daeron tiesi, että nainen olisi luultavasti tarvinnut tukea ja ystävää Leen kuoleman jälkeen ja tunsi olonsa syylliseksi ja kurjaksi kun oli jättänyt toisen niin pitkäksi aikaa edes kunnollisia hyvästejä. Hän ei ollut edes kyennyt menemään Leen hautajaisiin.
”Niinkun mä sanoin, kaikkee on tapahtunut. Ja vaikkei se oo mikään tekosyy niin mä... Mä haluun vaan että sä tiedät etten mä unohtanut sua.” Daeronin katse siirtyi taas kahvin pintaan. Puolifelicialle oli outoa olla näin haavoittuva ja vilpitön ja pyytää anteeksi tekemisiään. Mia tuntui kuitenkin välittömästi palauttavan jonkinlaisia käytöstapoja ja empatiaa jopa Daeronin kaltaiseen kujakissaan.

Mia kallisti päätään, huulillaan lempeän lämpöinen hymy. Hän saattoi nähdä tämän Lumian silmissään, kuin Daeron mutta rutkasti pienempi ja vauvamaisella tavalla uskomattoman söpö. Hetken Mia jopa toivoi, että olisi pystynyt pitämään langat hiukan paremmin käsissään Leen poismenon jälkeen, että hän ja Daeron olisivat pystyneet pysymään läheisinä vaikeista ajoista huolimatta.
“Mä oon ihan varma että Lumia on sustakin vielä suloisempi”, Mia nauroi, siemaisten limuaan. Hän laski tuopin pöydälle, asettaen pikkusormensa lasin alle niin, ettei se kolahtanut osuessaan pöytään. Mia oli kasvatettu hyvin.
“Enkä mä myöskään yhtään ihmettele, että se Mica vähän epäröi sallia sun vaikuttaa sen lapsen elämään. Susta on tullut ihan kauhea katukissa. Mä en yhtään epäile ettenkö mä löytäisi sun takkis taskusta nytkin jotain enemmän tai vähemmän epäilyttävää, mutta mä en aio edes kysyä. Musta olisi ehkä parempi, että sä koittaisit vähän siivota elämääs, mutta kukas mä olen sua neuvomaan. En mä itsekään ole yhtään sen paremmin kasassa, vaikka mä saatan joltain muulta vaikuttaakin”, Mia tuumi, pyöritellen sipulirengasta valkosipulidipissä. Hän pisti rasvaisen herkun suuhunsa ja päästi pienen, nautinnollisen äänen.

Mia ojensi jalkansa sivulleen niiden alkaessa puutua. Hän pyöritteli toista renkaanpuolikasta dipissä ja vilkaisi Daeroniin tuon pahoitellessa katoamistaan.
“Kyllä mä ymmärrän. Mä en itsekään olisi pystynyt pitämään huolta mistään ystävyyssuhteista enää siinä vaiheessa. En enää menetettyäni Hyungin ja Leen. Liika on liikaa, mullekin. Mä aina ihailin sun ja Leen asennetta, te ette tuntuneet sävähtävän yhtään mistään. Musta oli kauhean söpöä kun sä otit Leestä mallia melkein kaikessa. Sä rupesit avaamaan kaljapullotkin hampaillas, vaikka mä sanoin sulle, että rikot siinä vaan suus”, Mia naurahti, pistäen sipulirenkaan suuhunsa ja pureskellen hiljaa. Hän siemaisi limua päälle ja laski sitten kätensä syliinsä, katsoen pöydän yli Daeroniin.

“Mä aina välillä mietin, että mitä sulle on oikein tapahtunut, mutta jotenkin mä ajattelin että sä pitäisit itsestäs huolen. Vähän mä pelkäsin että Lee vetäisi sutkin mukanaan, että jos mä etsisin sua, niin mä saisin tietää, ettei suakaan enää ole. Mä pelkäsin niin hirveästi, että mun maailmasta katoaisi kaikki, mitä mä olen koskaan rakastanut. Mä ajattelin, että epätietoisuudessa olisi parempi elää kuin saada tietää, että säkin olet siirtynyt jo laakeammille laitumille”, Mia pudisti päätään, painaen punertavan katseensa syliinsä.
“Mutta hei, turha meidän on menneitä enää murehtia. Nyt sä olet siinä ja susta on tullut isä ja lähestulkoon kunnollinen mies”, Mia sanoi, naurahtaen. Hän vilkaisi Daeronin karakaa ja virnisti pienesti, kurottaen sitten nopeasti murtamaan palan tuon leivonnaisesta, pistäen sen suuhunsa ennen kuin Daeron ehti estää.
“Mm, ihan yhtä hyvää kuin viimeksikin”, Mia sanoi, katsoen tuikkivin silmin Daeroniin. Mia ei halunnut puhua yhtään enempää Leestä ja Hyungista, ei ainakaan julkisella paikalla. Kyyneleet olivat käyneet jo niin lähellä, ettei Mia uskaltanut enää jatkaa tällä linjalla. Muuten hän vielä purskahtaisi avoimiin kyyneliin, eikä hänen kasvojaan sitten pelastaisi enää mikään.

“Voisinkohan mä joskus tavata sun tulevan vaimosi ja tyttäresi?” Mia kysyi sitten, jatkaen oman annoksensa tuhoamista.

Hymy hiipi puolifelician huulille ja Daeron hymähti uudemman kerran.
”Se on aika söpö joo. Ja... ” Daeron halusi sanoa jotain siitä faktasta, että Lumia tuntui tahtovan jutella vain isänsä kanssa. Noiden kahden välillä vaikutti olevan jonkinlainen näkymätön yhteys ja vuorovaikutus, jota Daeronkaan ei kuitenkaan täysin osannut pukea sanoiksi. Mian ystävällinen nuhtelu kuitenkin keskeytti asian pohdinnan heti alkuunsa ja sai puoliverisen räpäyttämään silmiään epäuskoisena.
”Mä luulin että mun elämä on enemmän tai vähemmän kasassa...” Daeron huomautti kuivasti, hörpäten jälleen kahviaan. ”Ja joo, oonhan mä edelleen samoissa homissa mut Mia, se on eri asia nyt. Mä oon omillani, mä pärjään. Kukaan ei enää potki mua pitkin katuja tai... ” Daeron oli vähällä lisätä jotain, mutta nieli kuitenkin lauseen lopun. Mia tiesi, minkälaisen helvetin puolifelicia oli käynyt läpi pyrkiessään Kowloonin huumepiireihin. Nuori, notkea ja naivikin puoliverisen alku oli ollut yleistä ja haluttua riistaa kelle tahansa vanhemmalle tai korkea-arvoisemmalle huumediilerille tai näiden kätyreille. Daeronilla ei ollut mitään tarvettaa mainita mitään noista asioista nyt, ei varsinkaan kun hän oli käymässä lähes sivistynyttä keskustelua naisen kanssa. ”Nii. Joka tapauksessa, mulla menee hyvin. Ja oikeesti...” Daeron loihti kasvoilleen hurmaavimman virnistyksensä ”... missä muussa mä muka olisin niin hyvä kun näissä bisneksissä? Lee opetti mut hyvin vaikka sä et sitä aina hyväksynykkään.”

Daeron kuunteli kärsivällisesti naisen selitystä ja nyökkäsi.
”Niinkun mä sanoin, Lee opetti mut hyvin. Mut älä huoli, et sä musta niin vähällä pääse...” Daeron irvisti leikkisästi ”Jos mä jotain on saanu siltä mun paskemmalta puolelta, niin yheksän elämää.” Mies vinkkasi silmäänsä viitaten sanoillaan felicia-isäänsä. Samalla Daeron taputti kevyesti silmäkulmaansa osoittaaksen naiselle muutamaa viikkoa aikaisemmin saadun selkäsaunansa jälkiä. Kun Mia käytti tämän tilaisuuden hyväkseen varastaakseen palasen miehen makeisesta, Daeron älähti vastustelevasti, mutta naisen sormet olivat jo kadonneet tämän suuhun näpistetty leivoksen pala mukanaan.
”Osta omat leivokset.” Daeron murisi, katsoen syyttävästi toisen punaisiin silmiin. Mia näytti järkyttävän suloiselta istuessaa siinä silmät tuikkien anastettua herkkuaan maistelleen eikä Daeron edes huomannut kun miehen ilmeen hetkeksi pehmentävä hymy hiipi hänen huulilleen.

Mican mainitseminen sai kuitenkin puoliverisen piirteet taas jähmettymään ja vaivaantuneen ilmeen hiipimään puolifelician kasvoille.
”Tota... Mica ei kyllä oo mun tuleva vaimo.” Daeron katseli pöytään miehen käden hakeutuessa tutulle epätietoiselle paikalleen. Sitten puoliverinen hymähti. ”Tuskin se mua ottaiskaan vaikka mä antaisin, mustahan on tullu ihan kauhea kujakissa.” Daeron vinoili irvistäen toisen aiemmalle sanavalinnalle. ”Mut kai sä voisit ne tavata jos haluut.” Mies myöntyi sitten puoliksi kohteliaisuudesta kohauttaen olkiaan. Oli outoa edes ajatella esittelevänsä Mica jollekin Daeronin tutuista. Ei siksi, että mies olisi hävennyt puolimeridiä tai lastaan, mutta ne vain tuntuivat kuuluvan aivan johonkin toiseen universumiin kuin missä Daeron yleensä eli. Hänestä ei saanut perheenisää tekemälläkään, ei vaikka kuinka yrittäisi.

Mia pudisti kevyesti päätään, naurahtaen Daeronille. Mies todella tuntui kuvittelevan olevansa kuolematon, aivan kuten Lee. Ehkä Daeron sitten tosiaan oli, ainakin lähestulkoon, sillä nuori mies oli edelleen hyvissä voimissa. Paremmissa kuin Mia olisi ehkä odottanut toisen tapaavansa.
“No mutta koita nyt silti olla varovainen. Mä en usko että sun tyttäresi arvostais kauheasti, jos sä nyt menisit ja potkaisisit tyhjää. Kai sä olet pitänyt tiukkaa kirjaa niistä sun yhdeksästä elämästäs?” Mia naurahti, mutta hänen äänensävystään kuuli, että hän oli peloissaan Daeronin puolesta. Mialla oli ollut tämä kaikki, ja hän oli menettänyt sen, eikä hän todellakaan halunnut, että Daeronille kävisi nyt samoin.

Tai tälle Micalle, sen puoleen.
“Minä en oikein tiedä mitä ajattelisin Micasta, tästä sinun baari-illan viettelyksestäsi. Ehkä jos todella pääsen joskus tapaamaan hänet, niin minulle selviää, mikä tämän teidän juttunne juoni oikein on”, Mia sanoi, kohottaen hieman kulmiaan Daeronin päätökselle olla viemättä Micaa vihille, vaikka ensin oli saattanut tuon raskaaksi. Ei ollut Mian paikka tuomita, ja kyllähän hän tiesi, että perheestä oli mahdollista pitää huolta ilman avioliittoakin. Ilmeisesti Daeron aikoi tehdä juuri niin. Ainakin Mia todella toivoi, että mies aikoi.

Mia keskittyi hetkeksi tuhoamaan jälleen ruoka-annostaan, pistellen melko runsaasti maustettuja tikkuperunoita ensin dippiin ja sitten suuhunsa, kasvoillaan mietteliäs ilme. Tuntui hassulta, ettei edes hiljaisuus Daeronin kanssa tuntunut yhtään kummalliselta, olivathan he vain maanneet joskus hänen ja Leen asuintalon katolla ottamassa mitä vähää aurinkoa saivat, ehkä radiota kuunnellen, ehkä vain kaupungin ääniä. He kaikki olivat olleet niin pirun nuoria vielä silloin. Lee oli kompastunut isännöitsijän mutanttihälyttimeen ja he olivat saaneet pitkän porttikiellon katolle. Mia muisti kuinka he olivat keränneet piknik-romppeensa ja marssineet alakertaan, heidän asuntoonsa ja kaatuneet kaikki sänkyyn. He olivat nukahtaneet, ja Mia muisti vieläkin, kuinka sinä päivänä taivaanrannassa oli näkynyt pelkkää sinistä ja vain muutama, pieni pilvenhattara. Ne olivat kiitäneet ohi, jättäen taivaan tyhjäksi ja auringon valaisemaksi.

Nainen tunsi kyynelten kihoavan taas silmiinsä ja pudisti nopeasti päätään, kuin ravistaakseen nämä ajatukset ulos korvistaan. Daeronin näkeminen oli saanut hänet nyt muistelemaan parempia aikoja, sellaisia jotka hän oli lukinnut jonnekin mielensä kätköihin Leen kuoltua. Hän sai niistä yllättävän paljon voimaa, vaikka oli pelännyt niiden ajattelemista.
“Daeron...” Mia aloitti, nielaisten epäröivästi. Niin monet asiat olivat muuttuneet, eikä Daeronkaan ollut enää mikään pikkupoika, jota hän saattoi vapaasti komennella tietäen, että tuo tottelisi. Daeron oli kasvanut isoksi mieheksi, voimakkaaksi perheensä pääksi - vaikkei tuo sitä halunnutkaan myöntää - ja saalistajaksi, vaaralliseksi, vaikutusvaltaiseksi rikolliseksi.

“D”, Mia sanoi, niin kuin he olivat Leen kanssa Daeronia kutsuneet, “haluaisitko sä tulla yöksi?” Mia sai vihdoin kakistettua ulos itsestään. Menneisyyden haamut olivat heränneet, eikä hän halunnut kohdata niitä yksin, ei ainakaan omassa asunnossaan, josta hän oli rakentanut pyhätön kaikille menettämilleen ihmisille.
“Minua pelottaa”, Mia mutisi pienesti, painaen katseensa syliinsä. Häntä hävetti tunnustaa Daeronille, ettei kaikki ehkä ollutkaan ihan niin hyvin kuin olisi voinut kuvitella häntä katsoessaan.

//Sä vastasit! ;3; ~<3 Ihana Sade. <3

Mian ilme naisen varoitellessa Daeronin elämäntyylin vaarallisuudesta sai puolifelician vakavoitumaan ja nyökkämään hiukan vastahakoisesti. Hän tiesti kyllä, miksi Mia suhtautui asiaan niin kuin suhtautui; Daeron oli ollut lähettyvillä Mian menettäessä lapsensa ja lopulta aviomiehensäkin Kowloonin huumemaailman pyörteisiin. Daeron oli ollut liian nuori ja ala-arvoinen ollakseen sekaantunut vielä silloin samoihin bisneksiin Leen kanssa ja tämä seikka oli luultavasti pelastanut ainakin yhden miehen yhdeksästä elämästä. Kyseisen selkkauksen jälkeen Kowloonin rikollispiirit olivat pysytelleet huomattavan rauhallisina, luultavasti yrittäen ainakin jokseenkin välttää samanlaista verilöylyä, eikä Daeron ollut koskaan tarvinnut todella pelätä päivittäin henkensä edestä. Tietty vauhti ja vaaralliset tilanteet tulivat toki ammatin luontaisina haittapuolina, mutta ainakaan puolifelicin tiedossa ei ollut että hänen perässään olisi ollut palkkatappajia.

Mican mainitseminen sai Daeronin jälleen hymähtämään.
”Mica on ihan okei. Se tekee vaan mikä sen pennuille on parasta ja sen mielikuva ihannemiehestä ei oo ihan sellanen kun mä....” Mies hymyili vinoa, hiukan ivallista hymyään. ”Enkä mä tosin syytä sitä, en mäkään oo sitä mieltä että mun elämä on kauheen lapsiystävällistä.” Daeron näytti hetken mietteliäältä. ”Mut kyl mä silti aion olla jossain lähettyvillä, ihan vaan koska mä en haluu olla samanlainen kun... sä tiedät.” Jälleen kerran puoliverinen lopetti lauseensa keskeltä. Siitä oli aikaa, kun Daeron oli edes puolikkaalla sanallaan viitannut isäänsä ja nyt tämän tuntui pulpahtavan esiin miehen jokaisessa lauseessa. Ajatellessaan felicia-isäänsä, Daeron ei vieläkään voinut tuntea muuta kuin kylmää vihaa ja pohjatonta inhoa miestä kohtaan. Tämä joka oli raiskannut hänen äitinsä ja jättänyt sitten sekaverisen pentunsa oman onnensa nojaan selviytymään Kowloonin vähemmän hellään maailmaan. Daeron halusi olla edes jonkinlainen voima tyttärensä elämässä, vaikka vain osoittaakseen ettei ollut vähääkään niin kuin oma isänsä.

Mian keskittyessä ruokailuunsa, Daeron nyppi viimeiset karakan muruset lautaseltaan. Sitten hän nautiskeli kahvinsa loppuun, odottaen että Mia sai tuhottua paljon suuremman ruoka-annoksensa. Miehen teki mieli tupakkaa, mutta kahvilan sisätiloissa vain tiskiltä ostetun vesipiipun polttaminen oli sallittua. Rauhoittaakseen nikotiinihimoaan, Daeron poimi käteensä koristeellisesti leikatun, metallisen teelusikkansa ja pyöritteli sitä levottomasti sormissaan. Hän oli tänään lähes selvä, lukuunottamatta aamulla päivän käynnistämiseksi nautittua piristävää viivaa jonka vaikutus oli jo haihtunut päivän myötä. Daeron tiesi kyllä, että Mia ei olisi välittänyt hänen seurastaan jos hän olisi ilmaantunut toisen kauppaan aivan sekaisin päästään, ei vaikka nainen oli nähnyt Daeronin toisinaan hyvinkin pihalla mitä ihmeellisempien ainekoktailien jälkeen.

Mian ääni terävöitti Daeronin katseen ja kiinnitti puolifelician huomion toisen ilmeeseen. Mia näytti surumieliseltä, lähes siltä että oli kyynelten partaalla. Kun nainen sitten käytti Daeronin vanhaa lempinimeä jota hän ei ollut kuullut Leen kuoleman jälkeen, puoliverinen liikahti tuolillaan hiukan levottomana. Hän arvasi mitä Mia ajatteli ja oli pahoillaan, että oli herättänyt toisessa niin kipeitä muistoja. Daeron ei tiennyt mitä vastata toisen pyyntöön. Hän oli toki nukkunut Mian kanssa ennenkin, mutta Lee oli aina ollut mukana tai liittynyt seuraan myöhemmin. Äkkiä ajatus naisen asunnosta ja makuuhuoneesta tuntui pohjattoman intiimiltä ja kielletyltä, aivan kuin Leen haamu olisi seissyt aivan puolifelician olan takana.
”Mia...” Daeronin vihreissä silmissä häilähti miljoona tunnetta samanaikaisesti. Hän halusi lohduttaa naista ja saada tämän olon tuntumaan edes hetkeksi paremmalta, mutta ei halunnut hyväksikäyttää toisen heikkouksia.
”Mä teen ihan mitä sä haluut ja tarvitset.” Puolifelicia lausui hiljaa, pitäen toisen mahonginpunaiset silmät tiukasti omissaan. ”Sä voit luottaa muhun.”

//Niin säkiin~ <3. Ja moi, en edistä peliä yhtään mut saitpahan jotain luettavaa ja pohdittavaa .

Mia istui aloillaan hiukan ihmeissään. Daeron oli muuttunut niin mielettömästi siitä, kun hän oli tuon viimeksi tavannut, että kävi koko ajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi suhtautua mieheen niin kuin ennen. Daeron oli kuitenkin suostunut lähtemään hänen luokseen, jäämään yöksi. Jos kyseessä olisi ollut joku muu, Mia ei olisi ollut lainkaan ihmeissään, olihan hän vetävä nainen ja varmasti sen oli huomannut moni mies. Ehkäpä Daeroninkin suostuvaisuus oli ihan ymmärret-tävää, olivathan he sentään ystäviä vuosien takaa. Mia pyyhkäisi kasvojaan ja päästi turhautu-neen henkäyksen kun hänen sormeensa piirtyi musta maskaraviiru.

"Minun on pakko käydä siistiytymässä", Mia sanoi, nousten varovasti jaloilleen. Kulkiessaan Daeronin ohitse hän pörrötti tuon hiuksia, kuin koettaen pelastaa vielä jotain siitä isosiskolli-sesta roolistaan. Hänen jalkojaan pisteli, mutta siitä piittaamatta hän asteli kiiltäväksi lakatun tiskin ohitse, kiertäen sitten sivukäytävään, jolla WC:t sijaitsivat. Mia vilkaisi ohimennen juuri ulko-ovista sisään astuvaan pariin, jotka näyttivät olevan hiukan ulkona elementistään. Mo-lemmat olivat meridinejä, toisella oli pitkä, hiekanruskea tukka, korvakoru ja nahkatakki, toisella taas aavikonkulkijan tamineet, sellaiset, joita meridinit kotikonnuillaan käyttivät. Tämä oli selkeästi näistä kahdesta vanhempi, ja mies kantoi kaulassaan raa'asta magiasta tehtyä riipusta, meripihkan väristä, jonka sisässä pyöri magian energia kullanhohtoisena pyörteenä.

Mia suori pesuhuoneeseen, nojaten kevyesti käsillään pesualtaan reunaan. Hän tuijotti levin-nyttä kasvomeikkiään kultaisin maalauksin koristellusta, kiillotetusta peilista ja huokaisi, nyhtä-en paperitelineestä pari käsipaperia. Hän taitteli paperit teräväkärkiseksi tupoksi ja pyyhki ke-vyesti silmämeikkiään, koettaen siistiä edes hieman ylimääräisiä.

Hänen ohitseen veskiin tuppasi kaksi nuorta meridintyttöä, jotka sulkeutuivat kukin koppeihin-sa. He juttelivat meridiniksi koppiensa väliseinän ylitse, eikä Mia kiinnittänyt tyttöihin sen enempää huomiota, keskittyipä vain pyyhkimään itkuisten silmiensä ympäryksiä. Tytöt pysäh-tyivät vielä käsienpesun jälkeenkin pesualtaille höpöttämään, ja Mia sattui vilkaisemaan toista tytöistä. Yhdennäköisyys Daeroniin oli hätkähdyttävä. Mian pään läpi väikähti ajatus, että tässä todella saattaisi olla hänen nuoren meridin-ystävänsä nuorempi sisar, mutta ajatellessaan asi-aa hiukan pidemmälle, Mia oli lähestulkoon naurahtaa ääneen. Mikä todennäköisyys se sellai-nen oikein oli? Tyttöjen mentyä Mia keskittyi jälleen puhdistamaan kasvojaan. Hän kohensi hiukan ehostustaan taskustaan onkimillaan meikeillä, ja asteli sitten itsekin ulos WC:stä. Mia asteli ravintolasaliin, havaiten heti ensimmäisenä Daeronin ympärille asettuneet meridinit, jois-ta yksi oli se vanhempi, alkukantaisemman näköinen. Myös nuoret tytöt olivat löytäneet tiensä miesten luokse. Mia - viaton luontaistuotekauppias - ei ollut aseistautunut mitenkään, mutta nappasi mukaansa tiskiltä terävän kakkuhaarukan. Ei sillä paljoa vahinkoa saisi aikaan, mutta edes jotain. Harhautusta, että Daeron pääsisi pakoon.

Daeron tarkkaili kiinteästi toisen kasvoja, odottaen naisen reaktiota. Felicia ei ollut varma, missä mielessä Mia oli hänet asunnolleen kutsunut, vaikka olikin vaikea kuvitella että naisen päässä olisi liikkunut muita kuin sisarillisia ajatuksia puoliveristä kohtaan. Mia oli silloin joskus ollut Daeronille kuin saavuttamaton iltatähti, kielletty hedelmä jota mies ei saanut pois mielestään mutta jota kohtaan hän ei koskaan tekisi ensimmäistä liikettä. Ihmisnainen oli Leen ja nuo kaksi kuuluivat yhteen. Kowloonin vihamielisessä viidakossa ei usein törmännyt aitoon rakkauteen tai ystävyyteen ja nuo kaksi asiaa merkitsivät Daeronille paljon enemmän kuin nuoruuden hupsu ihastus. Leen kuolema oli toki muuttanut asioita, ja tilanne sai Daeronin niskavillat kihelmöimään levottomasti.

Naisen käden pörröttäessä miehen päätä tämän kulkiessa puolifelician selän takaan kohti naistenhuonetta, Daeron katsahti ylös naisen kasvoihin hiukan huvittuneesti. Mia oli jälleen saanut kiinni tasapainostaan ja käyttäytyi omalla huolettomalla tavallaan. Naisen pienet manerismit saivat Daeronin ajattelemaan toista jonain tuttuna ja turvallisena ja auttoivat osaltaan hälventämään äskeisen tilanteen latautuneisuutta.
Uppoutuneena omiin ajatuksiinsa Daeron tuskin rekisteröi kahvilaan astunutta meredinjoukkoa, ennen kuin ryhmän johtaja seisahtui lähes puoliverisen naaman eteen.
”Luonnonoikku - Dashiam.” Meridiniksi lausuttu sana sai Daeronin silmät singahtamaan välittömästi edessään seisovan miehen kasvoihin. Hän ei ollut kuullut tuota nimeä vuosiin, ei sen jälkeen kun oli lähtenyt klaanistaan, ja se sai nytkin puoliverisen värähtämään kuin fyysinen isku. Puolifelician vihreisiin silmiin oli syttynyt sulkeutunut, vihamielinen ja puolustava katse kuin vanhojen vaistojen herättämänä ja ne silmäilivät nyt miestä itseään lähes puolta lyhyempää perinteiseen aavikkoasuun pukeutunutta meridiniä epäluuloisesti.

Meridinmies vastasi katseeseen pistävästi, selvästi täynnä inhoa nuorta puoliveristä kohtaan. Miehen kasvoille oli kohonnut ilme joka viesti samaan aikaan ivaa ja pohjatonta halveksuntaa. Miehen takana seisoi toinen meridin, nainen, joka oli pukeutunut modernimpiin, Kowloonissa tutummannäköisiin tamineisiin; naisen tyköistuva nahkatakki ja vapaina roikkuvat hiukset näyttivät lähes tavanomaisilta ja vain meridintyyliin laskostetut, kevyestä kankaasta tehdyt pussimaiset housut kielivät naisen kaukaisesta asuinpaikasta.
”Minun ei pitäisi edes häväistä itseäni puhumalla kanssasi Dashiam, mutta kerro, miten ihmeessä sinä olet vielä hengissä? Jos sinulla olisi mitään kunniaa, olisit säästänyt äidiltäsi olemassaolosi tuottaman häpeän ja lopettanut säälittävän elämäsi jo kauan sitten.” Meridinmiehen sanat olivat kopeita, mutta miehen silmistä kuvastui aito uteliasuus. Daeronin lähes yliluonnollinen selvityminen matkasta aavikon halki Kowloonin ja myöhemmin kaupungin kaduilla ei käynyt miehen järkeen. Klaanin asettamien tiukkojen rajoitusten mukaan Daeron oli yhtä kuin kuollut; hän ei ollut olemassa, eikä yksikään miehen entisen klaanin jäsenistä saanut noteerata puoliveristä mitenkään. Puhuessaan puolifelicialle mies rikkoi näitä sääntöjä, ja miehen takana seisova meredinnainen näytti selvästi puoliksi pelokkaalta, puoliksi epäuskoiselta. Nainen ei ollut koskaan tavannut tätä… otusta, Dashiamia, henkilökohtaisesti, mutta klaanin iltatulilla hiljaa vanhimpien korvien ulottumattomissa kuiskatut tarinat olivat kasvattaneet tuosta lähes myyttisen hahmon.

”Miksi ihmeessä sä sitten haaskaat aikaasi ja tarhaat ylevää egoasi seisomalla siinä?” Daeronin käytti epäkohteliasta, tuttavallista meridinin muotoa puhuessaan miehelle ja puoliverisen sanoista kuulsi läpi tukahdutettu viha ja inho. Meridin värähti silmin nähden pöyristyneenä toisen julkeudesta, ja nuoremman naisen silmät levisivät yllätyksestä. Miehen käsi hakeutui vaistomaisesti tämän kaulassa roikkuvalle riipukselle. Hän muisti kyllä hyvin, että magiaa vastaan Dashiam ei voinut mitään.
”Et ole siis oppinut vieläkään paikkaasi ja arvoasi.” Mies vastasi, pudistaen päätään ja leikitelleen kaulassaan riippuvalla lasipallolla, jonka sisällä raakamagia pyörteili laiskasti. ”Pelkästään äitisi vuoksi minun tulisi antaa sinulle opetus Dashiam. Pelkkä läsnäolosi ja julkeutesi kuvottaa minua.” Miehen takana naisen käsi hakeutui tämän nahkatakin sisään, selvästi etsien sinne piilotettua jonkinlaista asetta. Nuori meridin odotti vain vanhempana lupaa ja oli valmis puolustamaan klaaninsa kunniaa ja singahtamaan tuon luonnonoikun kimppuun puolikkaasta sanasta. Daeronin päästi pienen sähähdyksen ja kimposi seisomaan tuoliltaan. Tuijottaen alas, meridinin hiekanruskeisiin silmiin kuin haastaen toista käymään kimppuunsa, puoliverinen kohottautui koko vaikuttavaan pituuteensa. Hän ei todellakaan ollut enää säälittävä sekaverinen pentu, joka jäi aina alakynteen heimonsa vanhimpien alistuksen edessä. Vain miehen kaulassa pyörteilevä magia piteli Daeronia ja esti puolifeliciaa syöksähtämästä toisen kimppuun. Ilma tuntui kipunoivan kolmikon välillä, ja kahvilan vähän asiakkaat olivat kiinnittäneet huomionsa valppaasti tarkkailemaan tilannetta. Meridinit olivat yleensä suhteellisen rauhanomaisia ja välttivät avointa konfliktia ellei se ollut täysin välttämätöntä, mutta klaanin kunnia oli asia, jota jokainen meridin puolustaisi viimeiseen hengenvetoonsa asti. Niinpä kahvilan meridinasiakkaat valmistautuivat tulevaan tappeluun, valmiina siirtymään pois kolmikon tieltä.

Tilanteen laukaisi kuitenkin joukko meridintyttöjä, jotka palasivat naistenhuoneesta, johon Mia oli kadonnut vain hetkeä aiemmin. Kaikki tytöt olivat nuoria, selvästi lapsia verrattuna mukanaan matkustavaan kaksikkoon, ja nuorimman tytön maanvihreä katse sinkoili kolmikon kasvoista kasvoihin. Tyttö oli kaunis, tämän mustat, pitkät hiukset oli letitetty perinteiseen tyyliin ja tytön pienet, siropiirteiset kasvot näyttivät hätkähdyttävän yhdennäköisiltä tämän edessä ärisevän puolifelician omien kanssa.
”Ammi.” Tyttö viittasi mieheen kohteliaasti vanhempanaan. ”Mitä täällä tapahtuu?” Tytön ääni värisi huolesta, ja tuon pieniltä kasvoilta kuvastui pelko ja hermostuneisuus.

//Jee, vihdoin netti! o/
Sait ihan sukan romaanin, mut hei, vasti. Sori että on kestänyt niin kauan .___.;

Mia seurasi valppaasti tilannetta, hiipien lähemmäs. Meridinien tarkkoja korvia oli vaikea hämätä, mutta nyt nuo kaikki vaikuttivat niin keskittyneiltä meneillä olevaan konfliktiin, etteivät kiinnittäneet mitään huomiota ympäristönsä tapahtumiin, sallien ihmisnaisen - vaikkakin rodulleen hiljaisen sellaisen - päästä tarpeeksi lähelle kuunnellakseen keskustelua. Sanoista hän ei ymmärtänyt paljoakaan, lukuunottamatta vanhemman miehen jatkuvasti viljelemää Dashimia. Siitä Daeron oli heille joskus kertonut, eikä Mia ollut vieläkään täysin päässyt yli tuota sanaa kohtaan kehittämästään vastenmielisyydestä. Hän tunsi inhon väreet ihollaan ja pyyhkäisi ne pois, saaden nuoren, Daeronia hätkähdyttävän paljon muistuttavan tytön katseen kääntymään itseensä. Nainen kosketti kevyesti äänessä olevaa miestä ja sanoi jotain, saaden miehen kääntymään kohti Miaa. Mies tuhahti, mutta tuon asento muuttui vähemmän hyökkääväksi.

Mia keräsi rohkeutensa ja asteli Daeronin luokse, piilottaen veitsen rannettaan vasten.
“D, keitä nämä ovat? Mitä te oikein haluatte? Miksi te uhkailette Daeronia?” Mia kivahti, saaden vanhan miehen nyrpistämään nenäänsä. Ilmeisesti ei ollut hyvä, että ihmisnainen puhui syyttävään sävyyn meridinille, mutta halveksivan tuhahduksen saattelemana mies vain heilautti kättään kuin päästäkseen jostain pahasta hajusta. Mies ei ollut häntä huomaavinaankaan sen jälkeen, mutta Daeronin naispuolinen kaksoisolento sen sijaan otti askeleen eteen päin.
“Sinun olisi hyvä asettua paikallesi miehesi taakse, kuten naisen kuuluu”, tuo sanoi pehmeällä äänellä, painaen sitten päänsä pieneen kumarrukseen ja peruuttaen takaisin omalle paikalleen. Mian posket punehtuivat kiukustumisesta. Hän ei tiennyt paljoakaan meridinkulttuurista, huolimatta kaikesta siitä mitä Daeron oli hänelle suostunut kertomaan, eikä hän taatusti alistuisi ventovieraiden tahtoon. Hän vilkaisi silmät kipunoiden Daeronia, vaatien selitystä.
“Ovatko nämä äitisi heimosta?” Hän kysyi, nyt hiukan tasaisemmalla äänensävyllä. Siitä kuulsi kuitenkin läpi se puolustava sävy, joka oli herännyt hänen tajutessaan Daeronin olevan uhattuna.

//Vastasin, nyt nopeesti jatkoo!!

Daeronkaan tuskin huomasi Mian lahestymista ja rekisteroi naisen lasnaolon vasta taman avattua suunsa. Puolifelician silmat valahtivat epavarmasti. Ei ollut ollenkaan hyva, etta Mia oli sekaantunut tilanteeseen, josta ihmisnainen ymmarsi niin kovin vahan, mutta Daeron ei ollu toisaalta odottanutkaan toiselta mitaan muuta reaktiota. Han ei saisi Mia peraantymaan varoittamalla naista, eika halunnut paljastaa liikaa suhteestaan ihmiseen edessaan seisovalle meridinryhmalle.

Naisen sanat saivat puoliverisen voihkaisemaan sisaisesti. Meridin, jonka Daeron tunnisti Yashafiksi, ei ikina kuuntelisi nuoren ihmisnaisen sanoja tai viela vahemman ottaisi tata vakavasti. Ukko oli niin taynna omaa ylemmyyttaan ja selvasti nykyisin varsin korkeaa asemaansa klaanissa, etta suhtautui Miaan kuin edessaan surisevaan, arsyttavaan mutta harmittomaan karpaseen. Nainen ei ollut miehen silmissa minkaanlainen uhka, ei varsinkaan kun hanella oli mukanaan hyvin aseistettu seuralaisensa.

Pienen meridintyton astuttua askeleen eteenpain ja ohjesteistettua Mia tilanteeseen sopivista kaytossaanoista, Daeron paasti suustaan halveksivan sahahdyksen ja katsoi tyttoon ylimielisesti.
"Jos sa uskot noin vahvasti tohon roskaan, ei sunkaan pitaisi puuttua tahan asiaan." Felicia murisi. Daeronin mielessa valahti jotain, aivan kuin tyton kasvoissa olisi ollut jotain jonka mies olisi tunnistanut, mutta puoliverinen kovetti kuitenkin ilmeensa antamatta epavarmuutensa nakya ulospain.

"Tuskinpa tama naaras on Dashiamin, lapsi." Meridin mies lausui pehmeasti, lahes hellasti tytolle siirtamatta kuitenkaan katsettaan pois Daeroninista. "Edes ihmiset eivat olisi niin typeria etteivat tietaisi millaisia ongelmia tallaisen havaistyksen seura aiheuttaa." Tama jatkoi, vaihtaen hiukan murtaen Kowloonin yleiskieleen. Sanat olivat selvasti osoitettu Mialle, vaikkei mies edelleenkaan noteerannut naista ilmeellakaan."Katsokaa vaikka tuon otuksen aiti parkaa, sinun kauan karsinytta aitiasi Dina. Ajatelkaa mita tuon iljetyksen synnyttaminen ja sietaminen tekivat sille naisparalle." Meridin silmat valahtivat ilkeasti taman tutkiessa edessaan seisovan puolifelician pienintakin reaktiota. Miehen kasi piteli edelleen amulettia, kuin pitaen magian hakin kaltereina, jotka suojelivat miesta taman harnaamalta tiikerilta.

Miehen sanoilla oli toivottu vaikutus puoliveriseen. Kuultuaan tyton nimen Daeron naytti hetken pollamystyneelta ja rapaytti silmiaan epauskoisesti. Dina? Sinun kauan karsinyt aitisi? Mita mies oikein tarkoitti? Daeron kerasi itsensa ja palautti kasvonsa vihamieliseen, mutta muuten lukemattomaan ilmeeseensa. Miehen hanta viuhtoi kiivasti, paljasten puolifelician kiihtymyksen ja epavarmuuden.
"Mita sa sanoit mun aidista, vanhus?" Daeron murisi syvalta kurkustaan.

Mia seisoi epäröiden Daeronin ja muiden meridinien välissä, hievahtamattakaan paikoiltaan. Vanhemman miehen yleiskielellä lausumat sanat olivat vähällä saada Mian karkaamaan tuon kimppuun, mutta hän päätti antaa, puristaen tyhjän kätensä nyrkkiin. Mia ei ollut tappelevaa sorttia, ja vaikka Lee olisi saattanut vetäistä ylimielistä meridiniä jo turpaan, Mia oli maltillisempi. Yksikin uhkaava liike, ja mies olisi vainaa.

Naisen silmät seurasivat puhujasta toiseen, ymmärtämättä sanaakaan. Hän ei tajunnut, mitä oli tapahtumaisillaan tai mitä oli tapahtunut, tai miksi nämä meridinit uhkasivat Daeronia, mutta puolifelician reaktiota oli vaikeaa tulkita väärin. Tuon kasvot muuttuivat, ja jopa Mia ymmärsi meridin-kielen äitiä tarkoittavan sanan. Mia kurotti tyhjän kätensä vaivihkaa taakseen ja tarrasi ensimmäiseen osaan Daeronista, joka hänen käteensä sattui - takinhelmaan. Ainakin Daeron nyt tiesi, että Mia olisi tässä, hänen tukenaan, mitä tahansa näillä inhottavilla, alkukantaisilla otuksilla olikaan sanottavanaan.

Mialle alkoi kuitenkin pikkuhiljaa selvitä, etteivät nämä vieraat olleet tulleet tänne ihan vain heitä häiritäkseen. Keskustelun edetessä kävi aina vain selvemmäksi, että kohtaaminen oli ollut sattumaa, ja että nämä aavikon asukkaat olivat olleet yhtä yllättyneitä kuin ilmeisesti Daeronkin yhteentörmäämisestä.

Ihmisnainen tarkkaili puhujien kasvoja vuorotellen, yhä ihmetellen, mitä oikein tapahtui. Kun vanhemman meridinin kasvojen ilme muuttui ivaavasta puhtaasti ilkeäksi, Mia kuitenkin otti paremman ryhdin ja älähti, saaden miehen lopettamaan lauseensa kesken, vaikka tuo edelleen kieltäytyikin suomasta huomiotaan hänelle.
“Teidän on nyt parasta lähteä”, Mia sanoi, muristen ja veistään puristaen. Vihdoinkin vanhempi meridin mulkaisi häntä, kuin sanoakseen, ettei Mia voinut heitä pakottaa.
“Jos te ette häivy, niin me kyllä lähdetään”, Mia sanoi sitten, kiristäen otettaan Daeronin takinhelmasta ja toivoen, että mies olisi hänen kanssaan samaa mieltä.

Daeron oli kiitollinen Mian osoittamasta tuesta ja naisen kasi miehen takinliepeella valoi puoliveriseen yllattavan paljon rohkeutta. Meridinien halveksunnan ja alentavien nimien edessa Daeron oli hetkeksi tuntenut lipsahtavansa takaisin siksi hyljeksityksi ja eristetyksi sekarotuiseksi pennuksi, joka oli heimossa toiminut kaikkien sylkykuppina ja kaiken pahan alkuna ja juurena. Mian kosketus muistutti feliciaa siita, etta han ei ollut enaa aavikolla, eika vanhalla meridinilla enaa ollut mitaan todellista valtaa haneen. Daeronin leuka kohosi uhmakkaasti aavistuksen ylemmas, aivan kuin ihmisnaisen olemassa olo olisi palauttanut puolifelician jalleen itsensa herraksi.

Mian sanat tuntuivat herattavan meridinit jonkinlaisesta transsista ja rikkovan yha painostavammaksi kayneen ilmapiirin. Vanhuksen takana seisova nainen rapaytti muutaman kerran kullankeltaisia silmiaan, ja katsoi sitten vanhempaansa.
"Ammin, kaikella kunnioituksella... Meilla on asioita hoidettavana." Nainen painoi paansa ja katseensa, osoittaen nain nyorimman anteeksi pyyntonsa suorasukaisuudestaan. Yashaf kaansi huomionsa seuralaiseensa ja nyokkasi sitten kitkerasti. Han olisi mielihyvin halunnut antaa Dashiamille paremman opetuksen ja palauttaa otuksen sille kuuluvalle paikalleen, mutta nainen oli oikeassa.
"Se on totta." Mies naytti hetken lahes mietteliaalta. Sitten han katsoi vieressaan hermostuksesta lahes vapisevaa Dinaa. "Lapsi, on parempi etta unohdat etta koskaan tapasit tata Dashiamia. Tama otus ei ollut aitisi kunnian arvoinen." Meridin lausui edelleen melkein hellalla aanensavylla, puhuen Daeronista aivan kuin tama ei olisi edes ollut paikalla. Sitten han kaansi huomionsa puoliveriseen. Miehen silmat valahtivat kovina ja kylmina.
"Dashiam. Kiroan paivan jolloin hapaisit klaanimme kunnian syntymallasi. Olisin toivonut etta aitisi olisi elama olisi saanut jatkua kauemmin kuin sinun surkea olemassaolosi, mutta esi-isat ovat suoneet toisin." Yashaf naytti jalleen puhtaasti kuvottuneelta, luoden Daeroniin viela yhden inhoavan silmayksen, mies sylkaisi puolifelician jalkojen juureen, kaantyen sitten poistuakseen kahvilasta.

Vain Mian ote Daeronista piteli puoliverista paikollaan meridin lausuttua viimeiset sanansa. Daeron paasti jalleen sahahdyksen joka lupasi pahoja asioita meridinvanhukselle ja oli karata taman silmille. Ihmisnaisen rauhoittava ja esteleva kasi, seka jonkinlainen selkarankaan lapsuudessa taottu pelko pitivat Daeronin kuitenkin aisoissa. Meridinnainen pysyi yha paikoillaan, pitaen silmansa tiukasti kaksikossa niin kauan etta muut ryhman jasenet olivat paasseet ulos kahvilasta. Joukon vartijana han ei ollut niin typera, etta olisi kaantanyt selkansa Dashiamille ja taman ihmistoverille. Ennen kuin nainenkin kaantyi poistuakseen, han katsahti Mian lahes uteliaasti, puri mietteliaasti huultaan ja rykaisi pienesti.
"En tunne rotusi tapoja, mutta olet hullu kun vietat aikaasi tuon Dashiamin kanssa. Se on vaarallista ja kunniatonta, Dashiam ei saasta edes lasten henkia." Nainen lausui pehmeasti, murtaen yleiskielta voimakkaasti. Odottamatta toisen vastausta meridin peraantyi ulos kahvilasta, vilkuillen kuitenkin raivosta tarisevaa Daeronia.

Meridinien poistuttua ulos ovesta, Daeron lysahti takaisin tyynylleen istumaan. Mies vapisi silmin nahden, joko raivosta tai jarkytyksesta ja taman hanta piiskasi maata hermostuneesti. Daeron hautasi kasvonsa kasiinsa, punoen sormensa hiustensa sekaan ja yritti hengittaa rauhallisemmin. Han halusi rynnata joukon peraan, repia Yashafin silmat taman paasta ja nuijia meridinaisen
tyttojen silmien edessa tuusan nuuskaksi. Samalla han halusi kuitenkin myos puristaa Yashafista lisaa tietoja aidistaan, mita talle oli tapahtunut, miten ja miksi. Puolifelicia oli menettanyt itsekontrollinsa ja hillityt kasvonsa, mutta han ei jaksanut enaa edes valittaa. Lahes keralle kapertyneena Daeron veti syvaan henkea, sisaan ja ulos saadakseen itsensa rauhoittumaan.

Mia seisoi tukevasti paikoillaan, hievahtamattakaan huolimatta näiden vieraiden törkeästä käytöksestä huolimatta. Hän liikahti vain väistääkseen vanhemman meridinin sylkeä, mutta tuijotti sitten järkähtämättömästi tovereidensa selustaa suojelemaan jääneen naisen silmiin. Mia hätkähti hiukan tuon avatessa suunsa. Vaikka naisen bonari oli murteista, siitä sai silti selvän. Mia kuunteli tuon sanoja tarkkaan, miettien kuumeisesti, mistä tuo oikein puhui. Paljon Daeron oli hänelle menneisyydestään kertonut, mutta miten niin tuo oli vaaraksi lapsille? Tuskinpa, Daeronistahan oli tullut nyt isäkin ja kaikkea. Naisen mentyä Mia rentoutui silminnähden. Hän hölläsi otettaan veitsestä, joka oli painanut punaisen, syvän jäljen hänen käsivarteensa, päästäen sen laskeutumaan käteensä. Hän kääntyi Daeroniin päin ja laskeutui polvilleen tuon eteen. Hopeinen veitsi kilahti osuessaan pöytään.

“Oletko sinä kunnossa?” Mia kysyi, kietoen varovaisesti hoikat käsivartensa Daeronin ympärille. Hän rutisti miehen itseään vasten, hengittäen tuon kahvilan aromeihin sekoittunutta tuoksua. Hänestä tuntui pahalta ajatellakin, että Daeron oli kohdannut vanhan klaaninsa jäseniä, jotka eivät vielä kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen olleet antaneet Daeronille anteeksi sitä, mitä tuo nyt olikaan tehnyt. Mennyt syntymään, luultavasti, Daeronin syyhän se selkeästi oli. Mian teki mieli juosta noiden öykkäreiden perään ja antaa heidän kuulla kunniansa. Kowloon oli Daeronin reviiriä. Miehen valtakunta. Noilla ei ollut mitään oikeutta tulla hänen alueelleen ja ruveta haastamaan riitaa.

Mia laskeutui istumaan kantapäilleen ja silitti kevyesti Daeronin poskea, katsellen tuon kasvoja huolestunut ilme kasvoillaan. Hän nojautui painamaan kevyen suukon Daeronin otsalle.
“Kaikki järjestyy kyllä”, hän vakuutti, niin vakuuttavalla ja rehellisellä äänellä että uskoi itsekin omiin sanoihinsa, huolimatta siitä ettei tiennyt lainkaan mitä asiaa noilla meridineillä oli ollut tai mitä vanhempi mies oli oikein onnistunut sanomaan niin, että oli lamauttanut Daeronin lähes täysin.
“Pitäisikö meidän lähteä? Haluatko vielä jotain? Minä voin maksaa kyllä laskun”, Mia vakuutteli, viittoen tilannetta seurailleelle tarjoilijattarelle. Hänellä oli kotonaan pakkasessa iso purkillinen mansikkasuklaajäätelöä, se sai kelvata jälkiruoaksi.